I.
Nuorra naida pitää, vaatii se siihen vanhempanakin.
Olipa lauantai-ilta loppupuolilla elokuuta. Loppuneet ovat viikon kiireiset leikkuutyöt; vasta kylpemästä tullut väki hämärässä tuvassa istuksii ja somastipa hohtaa kaikkien päällä puhtaat, valkoiset paidat. Etuakkunain ääressä miehet päätänsä sukivat, mikä luukammalla, mikä liinaharjalla, mutta karsinassa istuu naisväki ja hiuksiansa palmikoille laittelee. Jutellaan siinä ja tarinoidaan eikä ennen heretä kuin höyryävä perunapata on liedeltä pöydälle siirtynyt, Paikallensa sitten kukin pöytään ehtii eikä kotvalle muuta kuulu kuin piimän särpimistä ja tuoppien kolahtelemista pöydän honkaiseen pintaan. Vaan vähitellenpä kuorikoko kunkin edessä suurenemistaan suurenee ja padan mustanpaistava pohja käskee syömämiehiä herkeämään. Kohta nouseekin väki pöydästä ravittuna, ja pianpa kumpuaa miesten piipuista sinertelevä savu kohden tuvan nokisia orsia. Uudistuu äskehinen puhekin ja hilpeästi hyppelee aatokset sukkelain sanojen selässä, kun mieli on rauhainen ja tyyni ja lepopäivä vartoo.
Muut ovatkin jo aikoja äänessä olleet, mutta talon ainoa poika ja sen nykyinen isäntä, tuo harvapuheinen Aapo, se ei suutaan avaa. Ei se näytä muiden puheista huolivan eikä sekaudu niihin; istuu vaan ääneti pöydän päässä, piippunykä hampaissa, seinää vasten nojaten. Luulisipa miehen melkein nukkuvan siinä, ell'ei rätisevä koppa ja pöllyävät savupilvet ilmoittaisi hänen henkensä työstä. Eipä kuitenkaan kukaan pidä lukua hänen äänettömyydestään, sillä tuommoinenhan on mies ollut jo melkein siitä pitäen, kun isävainaja isännyytensä hänelle heitti ja itse muutti tuvan turvetalon alle asumaan. Suruko lienee isän kuolemasta ja huolenpito isosta talosta miehen entistä miettelijäämmäksi tehnyt — vai lieneekö muitakin huolia ollut? Eipä siltä että Aapo ennenkään olisi ketään puheellaan pulahan pannut, pienuudesta pitäen oli hän ollut harvapuheinen ja aatoksiaan muille uskomatoin mies — ja siksipä hänestä pitäjän mielipide useinkin arveli, että "jos hän ei juuri tuhmimpiakaan ollut, niin eipä järin terävä-päinenkään". Vaan olipa niitäkin, jotka sen kohdan aivan toisella lailla selittivät. Satuitpas vaan jotain semmoista arvelemaan hänen vanhalle äidilleen taikka tämän monille kyläisille kahvitovereille, joiden parissa Aapo aina näytti parahiten viihtyvän, veisaten ja heille kirjasta lukien — sillä Aapolla oli lapsuudesta pitäen ollut hyvät lahjat lukuun ja veisuusen — niin kylläpä toista kuulit! Nämä arvokkaat emännät ne sanoivat, että "Aapo on aina ollut vakava mies, joka ei tyhjiä hommaile ja puhu, eikä ole vanhemmillekaan ihmisille ylpeä, niinkuin kaikki muut nykyajan nuoret."
Pahat kielet, jotka aina syitä löytävät jos mihin ja kaikkien asioista puhuvat eivätkä jätä hiljaistakaan rauhaan, ne kuitenki yhä juttelivat, että Aapon alakuloisuuteen on syynä yksistään se, ett'ei hän saa millään lailla emäntää taloonsa. Rukkasia niitä oli vaan joka talosta jakanut, vaikka Sipola oli rikas talo, vaikka äidit oli puolella olleet ja kanttori puhemiehenä. Niin sitä usein puhuttiin, vaikk'eihän siitä kuitenkaan mitään tarkkaa tietoa kellään ollut eikä kukaan sitä itse ollut näkemässä taikka kuulemassa ollut. Oli sitä äitikin noista puheista vähän vihiinsä päässyt, sillä eukolla oli vielä vanhoillaankin tarkat korvat ja osasi hän taitavasti aitan ovien takana kuulostella, mitä piiat siellä sisällä puhelivat. Mutta silloinpa siitä aina nousi seuraavana päivänä kova meteli ja ankara hammaskiista, sillä eukko oli kielevä ja poikansa maineesta ylen tarkka. Hän olisi vaikka papillekin uskaltanut sanoa, että hänen poikansa on yhtä hyvä kuin muidenkin talojen pojat — ja semmoista lukumiestä ei löydy koko tässä pitäjässä eikä monessa muussakaan!
Tämmöisiä pihinäpuheita niitä kuitenkin pidettiin aika usein, melkein joka kerta kuin Aaposta puhe tuli, ja sitäpä tytöt taas suhisivat tuolla karsinan hämärässä. Sipolan pienin piika, Tiina nimeltään, tiesi nimittäin kertoa uutisen, jota ei millään lailla voinut itseään varten säästää. Tässä päivällä leikkuupellolla ollessaan oli hän kuullut Aapon hyvän aikaa puhelevan mökkiläisensä Tuomas-ukon kanssa, ja pyytävän tämän tytärtä Annua vaimokseen. Tiina oli kyyköttänyt ruiskuhilaan suojassa ja kuullut Tuomaan vastaavan Aapon puheisin, joshan ei aivan myöntäenkään, niin eihän juuri ihan jyrkästi kieltämälläkään, "sillä se asia on tytön omassa tahdossa". Tästä tytöt suihkamaan, että "koska se kerran tytön omaan tahtoon heitetään, niin kyllä käy niinkuin on käynyt Aapolle ennenkin". — "Ja johan kaikki muut, paitse isäntä ja Annun isä, tietävät, että Sipolan renki Kalle jo keväällä on antanut kihlansa Annulle ja käynyt Tuomaalassa joka lauantai-ilta ja välistä viikollakin".
Näitä sitä vaan karsinassa tuumittiin, vaikka hiljaa ja varovasti, ett'ei emäntä kuulisi; mutta oli miten olikaan, Aapo istui vain yhä ääneti pöydän päässä eikä kukaan tiennyt suunnillekaan, mitä mietteitä hän savun seassa ilmoille laski. Illan kuluen alkoi piippunsa kuitenkin sammumistaan sammua, ja rupesipa mies tuosta vähitellen liikahtelemaan ja korvaansa miesten tarinoihin kallistamaan.
Ei ne häntä kuitenkaan tainneet erittäin huvittaa, koskapahan hän kohta muistutti miehiä, "ett'eiköhän maatamenon aika jo käsissä olisi, jos mieli huomenna kirkkoon nousta."
Eipä miehet nyt kuitenkaan maata joutaneet, sillä mökin Tuomas kertoeli parast'aikaa rosvotarinoita ja sanoipa yhden nähneensäkin monena iltana talonsa ympärillä vainuavan. "Eikä sitä Vahtikaan tahdo haukkua, mikä mies se lienee." Tuota kaikki pojat, jotka suummalla ovea istuivat, kovasti kummeksivat, Kalle kaikista enin, mutta toisilleen ne siinä silmää iskivät ja ajattelivat: "taisipa se olla sen rosvo".
Ja jäipä kuin jäi Aapokin hauskaa pakinoimista kuuntelemaan, ehdoittelipa vielä itsekin tuo harvapuheinen mies, "että sietäisihän siitä vallesmannille tieto antaa, koska niitä niin läämältään liikkuu." "Niinpähän taitaisi tehtävä olla", arveli tuohon Tuomas, mutta penkin päästä meinaili Kalle, että "eikö liene turhaa työtä — kyllä ne kinttunsa katsoo."
Siinä rupatellessa alkoi yö pimitä ja jokainen alkoi levolle hankkiutua. Nuttunsa kukin naulasta otti, heitti sen hartioilleen ja siirtyi, mikä aittaan, mikä tallin ylisille, mikä minnekin. Maata eivät kuitenkaan kaikki menneet, sillä olisitpahan pirtin perälasista katsahtanut tummalle pihalle, olisit ehkä huomannut valkohousuisia olennoita hiipimässä siellä. Nuttu korvissa kulkivat he seinämiä pitkin, kurkistellen nurkista jälelleen, mutta maantielle päästyään juoksivat he sen minkä jalat kannattivat lähimmäisen tien käänteen suojaan. Tämä tämmöinen varovaisuus oli välttämätön Sipolan rengeille ja kasakoille, sillä Aapo oli kovin vihainen ja sen hän heti kohta pani työstään pois, jonka tiesi yöjalassa kulkeneen.
Lopulta ei tupaan jäänyt muita kuin Aapo ja Tuomas, joka tämäkin, kopistettuaan "kahvit" piipustaan, alkoi haukotellen hakea nuttuaan naulasta. Mutta Aapo liikautti itseään lasin kohdalle ja kysäsi:
"Joko sitä aiotte levolle mennä?"
"Jopahan se lie makuunkin aika — vanhaa enemmän nukuttaa kuin nuoria, ja jopa näkyvät pojatkin täältä urjenneen. — No, enhän saa nutustani selvää, mihinhän sen paninkaan."
"Olisi minulla vielä hiukan puhelemista kanssanne. — Muistattehan sitä äskeistä puhettamme pellolla?"
"Muistan kaiketi! Kas tuossahan on nuttu! — Ettäkö toden teolla aikoisitte niinkuin naimapuuhiin ruveta! — No, tarvitseehan kunnon talo emännänkin."
"Sepä se on, sepä se on — äitikin alkaa jo käydä vanhanpuoleiseksi, ja pitäisihän minunkin aikanani naida."
"Niin niin — nuorra naida pitää, vaatii se siihen vielä vanhanakin, niinkuin sananlasku sanoo — emäntäähän tässä tarvittaisiin, joka talon kunnossa pitäisi. Mitenhän meidän Annusta mahtaisi olla?"
"Hyvin hyvästi, oikein toki ihan hyvästi siitä olisi. Annun laista minä aina olen ajatellut ja miettinyt, joka ei tyhjää koreile eikä kopeile, niinkuin nuo — (tässä kohden taukosi Aapo ja rykäsi) — mutta ettehän te pane vastaan, jos hän itse suostuu?"
"Josko hän itse suostuu — sitä väliä minä en tiedä, niinkuin jo päivällä sanoin, nimittäin sitä tytön omaa mieltä tässä asiassa — mutta mitäpähän pitäisi! Olethan poika ja kelpo mies, niinkuin isäsikin ennenaikoinaan. Luulisipa tytön katsovan etujaan, kun pääsee taloon, mutta käskemään en mene enkä taas kieltämäänkään, sillä en tuota ole ennenkään tehnyt, ja ovathan nuo tyttäreni muutkin miehelle päässeet, yhtä hyvin kuin rikkaimpienkin lapset. — Parasta on että itse käyt tytön puheilla,"
Näin tarinoi tyytyväisenä Tuomas-ukko, pisti piippunsa taskuun ja astua kyynysteli verkalleen pirtistä porstuaan. Portaita myöten kohosi hän sitten porstuan yläsillalle, jonne hänellä oli vakituinen makuusija laitettu, kun hän Sipolassa päivätöitään maksoi. Ja nahkaset korvilleen vedettyään, vaipui vanhus pian uneen.
Vaan kauvan vielä ukon mentyä istui Aapo paikoillaan, äänetönnä katsellen ikkunasta tummaan ulko-ilmaan eikä tuvassa kuulunut muuta kuin sirkan vapiseva sävel seinän raossa lähellä uunia. Hiljaa oli kaikki, hiljaa tuvassa, hiljaa ulkona — ja näyttipä yksinäinen mies jo käyvän hiukan levottomaksi. Syvän huokauksen hän rinnassansa huokasi, kohosi seisoalleen, otti nuttunsa naulasta ja istuutui taas. Mietti sitten taas, tempasi viimein kenkänsä orrelta ja alkoi niitä jalkaansa vetää.
Oikeaan jalkaansa jo kengän veti, vieläpä varrenkin alaspäin kiersi, mutta vasempi kenkä jäi jo puolitiehen jalkaan. Vaikka päivän koittoon olisi hän siinä ehkä saattanut istua, ell'ei karsinapuolelta tupaa olisi alkanut kuulua hiljaista vikinää ja ripinää ja kaksi hiirtä juosta piipertänyt yht'äkkiä hänen eteensä.
Ne taisivat kummastella, miksi ei ennen unelias isäntä tänään vielä ollut maata mennyt. Päivällä ei Aapo suinkaan olisi mokomia pahaisia säikähtänyt ja olisi hän silloin antanut hiirten niinkuin muidenkin pienten elukkain elämäänsä rauhassa elää, mutta nyt häntä vähäsen vavahdutti niiden pimeässä kiiltävät silmät, ja niinpä hän ihan kuin tietämättään potkaisi vasemmalla jalallaan niin, että kenkä kolisten lennähti aina sopelle saakka ja hiiret sitä tietään pakenivat sinne, mistä tulleetkin olivat. Tuosta pikku pölähdyksestä tointui kuitenkin nyt Aapo ja kenkänsä noudettuaan ovensuu-nurkasta, veti hän sen kiireesti jalkaansa. Kaikista miehen tempuista näkyi, että hänellä nyt mahtoi olla mielessä jotain tavallista arveluttavampaa ja entistään oudompaa, kosk'ei hän mielinytkään maata mennä, vaikka oli sitä muille tyrkyttänyt. Muulloin unelijasta isäntää ei nyt näyttänytkään nukuttavan, mietityttihän vaan kovasti. Lopulta hän nyt kuitenkin kiiruusti veti harmaasarkaisen pyhätakin ylleen, pisti piipun kukkaroineen lasinpenkiltä taskuunsa ja hiipi hiljaa ulos porstuaan. Täälläkään hän ei kuullut hiiskaustakaan, ainoastaan yläsillalla kuorsasi Tuomas-ukko. Porstuan lotisevia siltapalkkeja pitkin astui hän sitten varovasti ulko-ilmaan. Yön hiljaisuus oli käärinyt talon ja pihan kuhilaspellon hämäräiseen peittoonsa. Hiipielihän tuolla kuitenkin talon kissa kiiltelevin silmin märässä heinikossa ja silloin tällöin kalahteli maantien takana yösyötössä kulkevan lehmikarjan rautaiset kellot. Mutta muuta vaarallisempaa ei Aapon kuunteleva korva tavannut, kun hän varovasti hiipi aittojen ja tuvan välisestä solasta veräjälle. Tässä seisattui hän vielä kerran kuuntelemaan, tähysteli tarkasti taakseen, mutta kun ei mitään kuullut eikä ketäkään liikkeessä nähnyt, pistäytyi hän sulkupuiden välitse maantielle. Jos hän vielä kerran olisi taaksensa katsonut ja oikein tarkalla silmällä katsonut, olisi hän ehkä huomannut, kuinka keskimäisen aitan ovi, jossa nuorempi naisväki makasi, hiljaa, hyvin hiljaa meni raolleen, kuinka sieltä kaksi — neljä — kahdeksan silmää isännän jälkeen tirkisteli ja kuinka ovi sitten yhtä hiljaa taas sulkeutui kuin se auvennutkin oli. Mutta Aapolla oli nyt matka mielessä eikä hän tätä keksinyt eikä myöskään kuullut, kuinka siellä oven takana sitten hiljaa hänen jälkeensä nauraa kuherrettiin. Hän vaan alkoi astella kasteista maantien viertä, kiireenlaiseen väännätellä, kädet väljissä nutun taskuissa.
Puolen virstan paikoille kuljettuaan juhlallisentummassa yössä, jota ainoastaan joku iltaruskon häikäisevä tähtönen siellä täällä himmeästi valaisi, tuli hän paikkaan, jossa maantie tekee äkkipolvekkeen ja jyrkkänä sadeveden uurtelemana törmänä kohoaa kulkijan eteen. Tämän mäen alle ehdittyään, seisahtui hän yht'äkkiä ja säpsähti. Mäen päältä alkoi tuntua kummallinen töminä. Ensimältä se kuului hiljempaa, ikäänkuin kaukaa kulkeva ukonilma, mutta läheni lähenemistään yhä kasvavalla vauhdilla ja kuminalla — ja ennenkuin Aapon hitaat tuumat ennättivät päästä selville siitä, mitä tuo mahtoi olla, töytäsi mäen päältä kivihin tulta-iskevin kavioin korskuva hevoislauma. Ell'ei Aapo olisi toiseen kertaan heittänyt miettimistänsä siitä, että "mitähän nuo nyt laukkaa" ja nopeasti hypännyt raviin, josta lika hänen ympärilleen roiskahti, olisi hänestä siinä paikassa tullut multasen maantien miehiä. Mutta kun hän noin kiireesti sivulle siirtyi, niin peljästyivätpä vauhkat hevosetkin hänen valkeita housujaan, kaarsivat hekin vähän syrjään ja kiitivät sitten maha matalana näkymättömiin.
Noustuaan ravista tielle ja toinnuttuaan vähäsen, tempasi Aapo ison kiven kouraansa ja karjaisten kiukkuisella äänellä: "ääh!", johon hiljaiset metsät vastasivat: "ääh", lähätti hän sen vonkuen menemään jo kaukana kumisevan hevoislauman jälkeen.
"Likasin puhtaat housuni tuossa mokoman likarapakossa", mutisi Aapo kämpiessään törmää ylös ja puhdistellessaan savettuneita vaatteitaan. "P——n kylänkonit!" oli hän vähällä sanoa, mutta ei kuitenkaan sanonut, sillä kiroominen on Jumalan sanassa kielletty.
Äkämielin hän ensimmältä asteli, että kengät lotisi ja sora kantapäissä kohosi. Pian taltui hän kuitenkin ennalleen, kun kääntyi valtatieltä syrjäpolulle, jonka tiesi Tuomaalaan vievän. — Sillä Tuomaan tyttären luo oli nyt Aapo matkalla, oli Annun luo menossa asiastaan puhumaan. Yöjalkareissulla oli nyt se Sipolan isäntä, joka aina ennen oli muita siitä kovasti kieltänyt. Syrjäistä metsäpolkua hän öiseen aikaan tallusteli; kulki kaitaista kinttutietä, joka alamäen rinteestä metsien poikki luikerteli tuuhean viidakkolehdon halki, jonne ruskokaan ei kuortunut valaisemaan. Arkana asteli mies ja kokoon oli kuristunut sydän hänen rinnassaan, sillä oudolta tuntui tämä salainen kulku ja usein kompastui jalka pimeässä milloin kivehen milloin kantoon. Viettelipä mielensä silloin häntä takaisin kääntymään ja heittämään sillensä koko tuuman, mutta tukehutti hän kuitenkin tämän halunsa ja kulki eteenpäin. Ja jääköön hän nyt kulkuansa kulkemaan, mutta juostaan me edeltäpäin sinne, mihin hän pyrkii.