V LUKU.
Akilleella ei ollut laukkua niinkuin muilla tanttein koulussa kävijöillä. Niissä ne toiset kantoivat kirjansa, kynänsä ja muut pienet tarpeensa. Ellallakin se oli ja olikin oikein taideteollisuuskapine. Sen oli tehnyt Lotti-täti.
Akilles kärtti laukkua äidiltään. Mutta mistäpä äiti sen antoi? Niin sai Akilles kulkea laukutta. Mutta se oli pojasta pahaa. Ja hän itkeskeli siitä.
Viimein keksi äiti keinon. Hän sai konsulinnalta vanhan, karkeasta hamppuvaatteesta tehdyn kassin, jota oli käytetty torilla kaloja ostettaessa. Äiti ratkoi sen, puhdisti, leikkasi, ompeli kokoon uudelleen. Kaunis siitä ei tosin tullut, mutta ei aivan rumakaan. Muotopuoli oli hiukan ja kylkeen täytyi panna pienoinen paikka.
Mutta kun Akilles seuraavana aamuna Ellan ja lapsenpiian kanssa, joka joka kerta vei ja nouti Ellan, meni kouluun, oli hänelläkin laukku.
Lotti neiti oli makuukamarinsa ikkunassa puoleksi vielä alaalla olevan ikkunaverhon takana valkoisessa yöröijyssä, kun lapset kouluun menivät. Hänpä makeasti nauroi Akilleen laukulle.
Akilleen askeleissa oli tänä aamuna tavallista enemmän reippautta. Hänestä tuntui, että nyt on hänkin muiden tasalla, kun hänelläkin on laukku. Usein muisti poika sitä kupeelleen katsoa ja sen asemaa laitella.
Kun ne pojat siellä koulussa välitunneilla eivät olleet yhtään hänen kanssaan, paitsi muuan kykyrä Uuno Ström, joka istui hänen vieressään samassa pulpetissa ja oli köyhän käsityöläisen poika, oli Akilles kuvitellut, että sentähden ne eivät häntä huoli joukkoonsa, kun hänellä ei ole laukkua. Ja juuri siksi, niin juuri siksi Akilles nyt pani tuohon laukkuun niin suuren arvon, että se täytyi huomata ulkopuolellekin.
He tulivat koulukartanoon. Ovia ei vielä oltu avattu. Siellä pihalla odottivat lapset. Piika saattoi ainoastaan portille asti. Ja kääntyi siitä takaisin.
Kun Akilles pääsi muiden joukkoon, heitti hän taas laukkuunsa ylpeän katseen, jossa lapsellinen mielihyvä oli niin voimakas, että se veti lähellä olevien poikien huomion puoleensa, kun ne tuossa varttoivat sisäänpääsyä. Oli siinä Jori Fellman ja muita toisenluokkalaisia.
— Ka — laukku! huudahti Jori Fellman.
Samassa iski hän kiinni Akilleen laukkuun. Muut nauroivat.
Jori kiskoi Akilleelta laukkua. Akilles reutoi vastaan. Mutta Jori repäsi yht'äkkiä. Hihna katkesi. Akilleen kirjat ja kapineet lensivät laukusta kartanolle.
Jori pisti laukun päähänsä ja juoksi sen kanssa ympäri pihaa kieli suusta ulkona. Yleinen riemu ja nauru seurasi Joria.
Akilles tunsi, että nyt hänen piti tapella. Hänen pieni kalleutensa oli häneltä revitty ja häväisty. Hänen huulensa verestivät, hänen kasvoihinsa nousi synkkä suuttumus ja hän ampasi Jorin jälkeen. Hän rynnisti kovaan juoksuun, saavutti Jorin ja koko painollaan heittäytyi sen selkään. Jori lensi siimalleen ja hänen kasvonsa tahraantuivat multaan. Siihen hän jäi lepäämään Akilleen alle, joka häntä pieksi ja potki.
Meteli oli synnyttänyt hälinää. Johtajatar oli huomannut tapauksen lopun ikkunasta ja kasvot hehkuvina hän riensi ulos. Siellä tarttui hän tiukasti Akillesta tukasta ja puhui julmistuneena hänelle:
— Vai sinä täällä tällaisia esimerkkejä näytät muille lapsille ja pilaat ne!
Johtajatar työnsi edellään Akillesta kyökkiin. Siellä piika vitsoi pojan hänen käskystään.
Kun Akilles oli piesty, pakotettiin hän pyytämään Jorilta anteeksi. Sitte Jori sai mennä kotiinsa, hänellä kun vuosi nenä verta. Jorin mukana lähetti johtajatar Jorin mammalle kirjeen, jossa hän ivasi konsulinna Bergin "päähänpistoja", se kun "katulikaa" laittaa hänen kouluunsa.
Akilles erotetaan koulusta, oli kirjeen lopussa.
Muut lapset olivat jo luokassa. Akilleskin vietiin sinne. Kun hän tuli, tarjosi Ella hänelle kirjat, jotka Ella oli koonnut kartanolta. Samalla hän heitti Akilleeseen niin säälivän katseen, että se lämmitti Akillesta aina sydänpohjaan asti. Se oli toveri, se ainoa!
Johtajatar varoitti tapauksesta.
— Akilles on syytön, keskeytti Ella rohkeasti.
Johtajatar hämmästyi.
— Mitenkä niin, rakas Ella?
— Hän on syytön! uudisti Ella lujemmin.
Akilles katsoi Ellaa. Se oli paljon enempi kuin toveri.
— Kuka sitte on syypää? kysyi tantti.
— Jori.
— Miten hän?
— Hän ryösti Akilleen laukun.
— Entä sitte?
— Repi sitä. Ja Akilleen kirjat lensivät maahan.
— Missä se laukku nyt on?
Akilles jo rohkastui. Muuan poika iloinen irvistys naamassaan haki laukun eteisen loukosta, jonne sen pojat olivat potkineet.
Johtajatar nähtyään laukun ei voinut muuta kuin nauraa, niin se oli hassunkurinen hänestä.
Se Akillesta karvasteli, että tanttikin laski leikkiä hänen laukullaan.
Akilles meni, tempasi käsi vavisten ja itku kurkussa laukun tantin kädestä, juuri kun hän sitä pilkallisesti tutkien levitteli ja tarkasteli.
Samassa katosi poika ulos laukkuineen. Ja jätti jännittävään hämmästykseen sekä Vesterstrålen tantit että koko koulun.
— Sellainen poika! kirkasi johtajatar ja pyörtyi.
Ellakin lähti. Hän juoksi itkien Akilleen jäljestä.
Mutta Akilles meni jo kaukana.
Koulusta oli lähetetty Ellaa noutamaan. Ja yksi tunteista talutti takaisin itkevän tytön.
Johtajatar oli jo selvennyt.
— Miksi Ella sinne meni? kysyi johtajatar hajuvesipullo nenänsä alla.
— Minä olen Akilleen hyvä enkeli, vastasi Ella ja hänen silmänsä itkuisinakin leimahtivat.
Johtajatar muisti tuon enkeli-tarinan. Konsulinna oli sen hänelle monesti kertonut.
Mutta luokka nauroi Ellalle. Johtajatar komensi täyden hiljaisuuden. Sillä tuo enkeli-tarina oli harmillinen. Hän ei ollut ottanut sitä ollenkaan lukuun. Konsulinnan kanssa voisi olla tiukka edessä.
Mutta tapausta suurentaakseen antoi hän luvan koululle.
— Tantti ei nyt jaksa hyvin. Ja saatte luvan.
Johtajatar laahusti hajuvesineen huoneisiinsa. Mutta koulu lähti hajalle pelonalaisena.
— Mitä tästä tulisi? kuiskailtiin.