VI LUKU.
Akilleen iloisimpia olopaikkoja suviseen aikaan oli kaupungin sisäsatama. Siellä oli pieniä höyryveneitä, jotka luikkivat edestakaisin potkureillaan vettä porautellen ja höyryä koneestaan pihisten. Siellä oli myös jaaloja, jotka kuljettivat kaupunkiin halkoja, ja lastilotjia, joilla ulkosatamasta tavarat tuotiin kaupunkiin. Ranta oli täynnä kauppiasten tavaramakasiineja. Mutta uljaimpana niistä kohosi kaupungin tullihuone.
Suviseen aikaan kaupungin melkein koko liike keskittyi sisäsatamaan, joka oli pieni ja ahdas ja matala. Sekin oli vielä saarien ja luotojen täyttämä, niin että ainoastaan pienet alukset pääsivät kaupungin rantaan asti. Se oli todella onneton satama sellaisen vilkkaan merikaupungin satamaksi. Se olisikin kokonaan mataloitunut, ell'ei sitä olisi kaivettu ja kuopattu, perattu ja puhdistettu. Mutauslaitos siellä työskenteli suvet läpeensä, mutta satama mataloitui, mataloitui suuren joen alas kulettelemasta hiekasta.
Ulkosatama oli väljä merenselkä, niin väljä, että sinne olisi voinut ankkuroida laivoja sadottain.
Toisinaan niitä oli siellä puoli sataa.
Sisäsatama oli kaupungin poikain hauskimpia olopaikkoja kesäiseen aikaan. Sinne Akilles nytkin meni. Laukkunsa hän viskasi kaupungin ojaan.
Satamassa juuri odotti joukko merimiehiä arkkuineen isossa veneessä laivan kapteenia, mikä vielä viipyi kaupungilla.
Ihastuksella silmäili Akilles vanhaa tuttavaansa: vettä. Se varhaisimman lapsuuden paras toveri, se armas, rakas meri…
Oi miten sen näkeminen nyt virkisti! Ja siinä muiden merimiesten joukossa oli Bergin monivuotinen renkikin Matti Kela, se entinen Matti, joka Annaa oli kosinut. Välillä oli Matti ollut merillä ja taas viime vuonna renkinä Bergissä. Joten oli Akilleen kanssa hyvä tuttava.
Akilles meni Matin puheille.
— Tietääkö äitisi nyt sinua kaivata? kysyi Matti.
— Ei tiedä.
— Me mennään laivaan. Tule mukaan! Illalla pääset pois.
Matti sanoi sen vain koirankujeissaan.
— Ottaisitteko? kysyi Akilles innoissaan.
— Otamme.
— Oikein totta?
— Totta, totta. Tule tähän minun viereeni istumaan. Iltaan asti saat olla. Pääset höyryaluksella takaisin.
— Voi tulen kyllä!
Samassa saapui kapteeni. Matti kysyi kapteenilta luvan, saisiko poika tulla katsomaan laivaa.
— Onko se Kelan poika? kysyi kapteeni.
— Ei juuri minun.
— Kenen sitte?
— Sen miehen, jonka laivaa kapteeni kuljettaa, vastasi Matti ja nauroi.
Kapteenikin nauroi ja myöntyi. "Pallas", johon oltiin menossa, oli
Bergin kauppahuoneen laivoja.
— Kela pitää pojasta huolen!
Akilles otettiin veneeseen, joka lähti ulkosatamaan. Muutaman meriarkun päällä istui Akilles. Aamullinen suuttumus siinä kokonaan haihtui pois ja hän nautti olostaan. Nuo merimiehet olivat herrahtavampia kuin tavalliset työmiehet. Sinervää ulkomaan verkaa oli useimpien puku ja monella musta parta kaunisti ahavan ja päivän ruskottamia kasvoja.
Olipa matkaa soudettavana ulkosatamaan, missä laiva oli. Sisäsatamasta tultiin ensin kapeaan salmeen, minkä molemmin puolin oli laaja puutavaraliike ja oikealla rannalla suuri tervahovi, mikä oli kaupungin kuuluisuus, sekä höyrysaha, jonka omisti kauppaneuvos Fellman. Muuten oli sahoja ja tehdaslaitoksia useampia ympäristössä.
Kun oli pitkä salmi soudettu ja Akilles nähnyt niin paljon uutta sen molemmilla rannoilla, aukeni eteen rannaton meri. Jo salmen ulkosuussa oli meren makua. Laine jo siinä oli verkkaisempi ja laajempi, tuuli jo siinä tuntuvampi, ilma kosteampi ja hengittää tuoreempi.
— Meri! Meri! huudahti Akilles, kun suuri sininen vellova lakeus oli venheen keulan etupuolella.
Nyt hän näki meren silmästä silmään, sen suuren soman vesikentän, mitä hän ennen pienen kamarin ikkunasta yksinäisyydessä oli rakastanut. Se suuri kun oli ollut hänen ainoa toverinsa. Mutta silloin se kuitenkin oli ollut seurana noin niinkuin etempää. Se oli pitänyt häntä pikkaraista ulohtaampana itsestään kuin ylimys ja mahtava ikään. Mutta nyt se tempasi hänet suoraan syliinsä, se hengitti hänen otsaansa ja huokui hänen suuhunsa. Se suuri! Se suuri!
Tuota vettä oli niin kovin paljon. Ja vene hyppi ylös ja alas, ylös ja alas aalloilla.
Miehet soutivat. He eivät ymmärtäneet panna mitään huomiota meren käynnille. Yhtä kyytiä mentiin "Pallaksen" kylkeen.
Akilles näki laivoja … suuria … suuria laivoja!
Hän kapusi sydän lyöden Matti Kelan kiinni pitelemänä vaaralliset köysiraput laivan kupeella ja pääsi kannelle.
Täälläpä oli näkemistä. Akilles ihmetteli. Tunnin takaa hän jo kiipesi mastoon. Hän nousi ensimäiseen mastonliitokseen asti. Sydän takoi sieltä katsellessa ja ohimoissa kivisti.
Kas kuin se laiva oli soma kapine! Niin paljon nuoria, rautoja, purjeita … ja noin se siirteli itseään tuulen muassa ankkureissaan hiljalleen, mutta kuitenkin tuntuvasti!
Akillesta syötettiin ja kestittiin. Kapteeni antoi hänelle englantilaisia leivoksia … kahvetti ja piti hyvin hyvänä… — —
Laivan oli määrä lähteä iltapäivällä matkoilleen. — Minne asti? kysyi
Akilles.
— Sinne kauas, kauas, vastasi kapteeni ja viittasi kädellään hyvin etäälle.
Vastustamaton halu voitti Akilleen. Tämän päivän hän oli meren kanssa leikkinyt. Ja se lupasi paljon hauskaa. Hän ja meri kuuluvat yhteen…
— Kapteeni on hyvä ja ottaa minut mukaan, pyysi Akilles.
— Eihän toki!
— Juu, herra kapteeni.
— Mutta mitä sanoisi äiti?
— Niin … äiti…
Akilles jäi mietteisiinsä.
— Minä kirjoittaisin hänelle, vastasi hän sitte rohkeasti.
— Ei, hyvä lapsi. Se on mahdotonta. Ei me ryöstetä lasta äidiltään. Ja sinulle tulisi hirveän ikävä vielä.
Akilles alkoi itkeä. Sillä hän muisti tappelun koululla. Ja hän pelkäsi.
— Saat tulla niin pitkälle kuin "Kotka" meitä hinaa. Siinä höyryaluksessa pääset sitte pois.
Kapteeni meni. Kohta alettiin nostaa ankkureita. Silloin laulu ilmoille kajahti:
Meripoika se merta seilailee ja seilejänsä reivailee. Falerii, faleraa, falerallailee ja seilejänsä reivailee.
Italian ihanat immetkin
ne käyvät meripojan sylihin.
Falerii, faleraa, falerallailee
ne käyvät meripojan sylihin.
Englannin parhaissa tansseissa
niissä meripoika saa valsata.
Falerii, faleraa, falerallailee
niissä meripoika saa valsata.
Sen laulun oppi Akilles heti ulkoa. Sillä se laulu oli hänelle vereen menevä. Se laulu nosti hänen pienet aivonsa kuohuksiin. Siinä oli voimaa. Siinä oli reippautta. Siinä oli tuulta ja hänenkin pienelle sydämelleen tulta.
Akilles meni miesten joukkoon. Ja lauloi mukana. Oikein sydämensä pohjasta asti hän lauloi mukana.
Ja nyt lähdettiin!
Höyryalus veti vitkaan suurta laivaa, jonka perämaston iso purje ja pari halkaisijaa auttoi menoa. Raitis tuuli puhalteli. Meri kävi. Köydet ritisivät. Kuohu tohisi laivan keulassa.
Tuossa sivuutettiin ensimäinen majakka. Sellainen lankkutorni yksinäisen kallion laella. Vienoa savua leyhyi aluksesta laivaan, kierteli sen purjeissa hetken ja sitte haihtui.
Akilleesta tämä oli jumalallista menoa. Semmoista hauskaa, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan…
Yhä enemmän karttui purjeita laivaan. Vedet olivat jo väljemmät. Purjeet tuulta täynnä. Kävi kova suhina ja sohina purjeissa. Vesi keulan edessä korkeana vaahtona kuohui. Laiva kiiti kuin suuri kotka levitetyin siivin.
Jo heitettiin hinauskaapeli laivasta pois. Höyryalus jätätti itsensä laivan sivuun ja pysytteli siinä niin kauan, että sen perämies kävi lähtölasin juomassa kajuutassa.
Nyt pitäisi erota…
— Missä on Akilles? huusi Matti Kela.
Syntyi hämminki. Etsittiin poikaa. Ei löydetty.
Kapteeni jo kiivastui. Koko laivan väki komennettiin hakemaan poikaa.
Katsottiin ruumasta, merimiesten ruffista, etsittiin kajuutasta.
Viimein löysi kokki pojan kajuutasta sohvan alta ja veti hänet säärestä pois.
Akilles kirkui ja rukoili saada jäädä laivaan.
— Ne piiskaavat, hyvä kapteeni. Herra kapteeni antaa minun jäädä tänne…!
Akillesta ei kuunneltu. Hän heitettiin höyryalukseen. Poika itki. Häntä hirvitti palata kouluun sinne suureen, kauheaan kidutuslaitokseen.
Signaalilipuillaan laiva lausui hyvästin kotikaupungilleen.
Kahdenpuolinen voimakas hurraahuuto syntyi, kun laivat erosivat. Lakkeja heilutettiin. Huudettiin. Laulettiin. Punaisia merimiesnenäliinoja kieputeltiin.
Vielä välkkyi laivan peräpeilin kultaus. Sitte hävisi…
Akilles itki, itki. Sinne meni "Pallas." Sinne … sinne…