XII LUKU.
Oli talvi. Oli laskiainen. Oli tämä kevyt ilopäivä, joka meilläkin on säilyttänyt läpi vuosisatain karnevaali-luonnettaan, vaikka paastot ovat loppuneet monta, monta herranaikaa sitte. Täällä ylhäällä pohjoisessa se olikin muodostunut varsinaiseksi kujeilujuhlaksi. Sillä täällä todellakin leikittiin etelämaiden karnevaalia muutamina vuosina. Niinä vuosina, joina Bergin patruuni parhaimmillaan komeili.
Sää oli nuoskea ja pehmoinen, lumi ei juuri mätää, mutta ei kuivaakaan.
Taivas haalea ja valju, ilmassa jo hyvin ohut kevään haju.
Suuri väkijoukko parveilee patruuni Bergin talon luona. Se on yksikerroksinen pitkä puutalo hyvin hienoine ikkunaverhoineen, katupeilineen ja suuret liput nyt pistettyinä vinnin ikkunoista ulos. Sillä tämä talo on laskiaisjuhlan koti ja sen remun valmistuspaikka. Ja sentähden koko utelias yleisö tänne on tullut. Sillä laskiaisena se täältä on oppinut ilonsa noutamaan. Eikä se nytkään pettynyt.
Jo kuuluu pihalta liike. Portti avataan. Sieltä syöksähtää esiin kokonainen maailma hullunkurisuutta. Akilleskin, joka on katsojain joukossa, kurottaa päätään.
Ensinnä ratsastaa esiin korskuvalla sysimustalla oriilla keskiaikainen ritari. Se ja sen hevonen yltä päätä hohtaa koreaa ja korskaa. Katsojat riemuitsevat. Liikkeistä tuntee Akilles ritarin itse patruuniksi. Hänen jäljessään seuraa kaksi airutta pitkine torvineen, nekin hevosen seljässä eriskummaisissa puvuissa, ja ne "puhaltavat ulos" laskiaisilon. Nyt tulevat nelipyöräiset vankkurit. Niillä ajaa vanha ukko yltä päätä kuluneissa turkeissa viinanassakkaa suudellen. Sillä on hirveän kylmä ja yhä uudelleen se lämpimikseen ryyppää. Vankkureita vetää Bergin viluinen aasi.
Kansa nauraa ja hurraa. Mutta ihastuksella kääntyy se katsomaan loistavia vaunuja, joissa kohokkeella istuen ajaa kevään hengetär. Se on yltä päätä harsoissa, vaaleissa, ohuissa pukimissa. Sen etupuolella on lumivalkoisia ja ruohonvihreitä keijukaisia, lapsia, hienot keihäät kädessä ja niiden piikit kohti edellä ajavan ukon selkää. Ne kuvaavat auringon säteitä, jotka murtavat talven valtaa. Hengettären sivulla seisoo nuorukainen, joka ojentaa tulipunaisia ruusuja neidolle. Neito, hengetär, on Ella Berg ja nuorukainen Jori Fellman.
Akilleen sydämeen pistää sirveän kipeästi. Mutta kansajoukko taputtaa käsiään ja nauttii.
Tämän kevään ryhmän perässä ajaa pitkällä lavalla suuren suuri vene mastoineen, raakapuineen, tervaköysineen, ankkureineen. Se on täynnä iloisia merimiehiä, jotka laulavat ja juovat. Se kuvaa ensimäistä satamaan saapuvaa laivaa.
Nyt tulee tervamies paltamollaan. Se sauvoo ja sauvoo ylös koskea, mutta on niin humalassa, että aina siimalleen lentää. On muka paluumatkalla kaupungista kotiinsa. Lopuksi rupeaa lyömään korttia veneessään.
Hänen jäljessään ajavat talkoojuhlijat. Ne tanssivat varieteemäisesti eivätkä naiset unohda viskoa hameitaan riittävän korkealle.
Kaikkein viimeisinnä ajavat kaupungin kahvitädit, jotka päätään pudistaen hirvittelevät ajan turmelusta ja juoruavat, miten laskiaista vietettiin. Mutta kahvikulta heidän suussaan makealta maistuu eikä ole unohdettu kissojakaan mukaan ottaa.
Lorun loppu on suuri oluttynnöri, josta jaetaan kansalle niin paljon kuin kerjetään. Bergin patruunin ihailu taivaalle kohoaa ja raikkaat naurut hyvästelevät kulkuetta vielä kauan senkin jälkeen kuin se on ohi mennyt vaeltamaan pitkin kaupungin katuja.
Akilleelle kävi Ella sääliksi. Ella oli joutunut kovin huonoon seuraan! Tämä oli paksuverisen rahasaksan paksuissa aivoissa sukeutunut paksu komedia. Ja Ella näytteli siinä pääosaa!
Akilles kärsi hirveästi koko keskipäivän. Illalla hän meni mäkeä laskemaan. Siellä oli koulunuorison laskiaisjuhla. Siellä kai olisi Ellakin.
Oli suuri laudoista ja lankuista rakennettu kelkkamäki kaupungin laidassa. Sen jäädytetty rata oli hyvin pitkä, sillä mäki oli huimaavan korkea. Itse mäki oli kuusilla ja värilyhdyillä kaunistettu ja sen juurella leivosten kauppiaat pitivät markkinoita. Teekyökki porisi muutamassa kuusimajassa kupeella.
Aivan mustana kuhisi nuorisoa mäki. Suviansioillaan oli Akilles laittanut itselleen uuden puvun ja uuden päällysnutun. Hänellä olivat kalossit ja hänellä oli päässä kaunis kriminnahkalakki. Ulkomuodoltaan oli hän aivan moitteeton ja siitä hän tunsi itsensä varmaksi.
Tuolla oli Ella. Muutamalta toverilta sai Akilles lainaksi suuren rautakelkan. Hän meni Ellan luo ja pyysi saada laskettaa.
Ella punastui väkijoukon tähden ja heitti tarkastavan katseen Akilleen ulkomuotoon. Mutta Akilles oli yhdellä sanalla sorja. Hän lähti. Ja kuuli, miten hänen tuttavansa nauraa tyrskivät hänelle.
Varoen ja huoltaen lasketti Akilles Ellaa. Hän ei yhtään huomannut, miten ihmiset nauroivat ja miten paljon pilkkaa hänestä tehtiin. Ella sen huomasi, mutta oli luja.
Akilles oli kuin huumautunut. Hän samalla kertaa eli auringossa, suuressa tulessa, autereisessa avaruudessa. Hän ei huomannut syntistä maailmaa, ei pikkumaisia ihmisiä eikä lumista maata. Hän näki vain kaksi timanttisilmää, kuuli hopeankirkasta naurua ja hengitti rakkaimman olennon läsnäoloa.
Mutta kesken kaikkea riemua hän kysäsi:
— Oliko hauska olla kevään hengetär?
— Huh!
— Miten siksi jouduit?
— Pappa pakotti olemaan.
Akilleen teki mieli nostaa Ella syliinsä ja kantaa kauas pois pakosta ja pahasta.
Mutta yhtäkkiä hän havahtui haaveistaan. Hänen edessään seisoi Jori
Fellman ja pyysi Ellaa laskemaan.
Jori oli hienossa humalassa. Ella kauhistui ja kieltäytyi. Jori heitti heihin synkän, pilkkaavan katseen ja räjähti nauramaan. Sitte hän poistui.
Ella ja Akilles oli häväisty. Heidän täytyi lähteä pois. Akilles kuohui suuttumusta. Ella häpesi ja purskahti itkuun.
Heidän pois kävellessään kuuli Akilles, miten nauru yltyi. Sitte erotti vain rautakelkkojen piirron jäätyneeseen rataan korvia särkevästi.
He kävelivät sanaa puhumatta. Ella itki. Mutta Akilleen sisässä kuohui.
— Ne halveksivat minua! sanoi Akilles.
Ella ei vastannut. He kävelivät ohi seurahuoneen, missä kaupungin herroilla olivat suuret laskiaisjuomingit. Ikkunaverhoissa erotti hassunkurisia varjokuvia sisällä olevista. Rämisevä soitto helisi ja sitä säestivät nauru ja puheenporina.
— Kerran näin minä haaveillessani kauniin näyn. Minä olin suuri runoilija ja sinä minun rouvani —
— Oh! Älä viitsi!
— Etkö salli kertoa?
— Minä pyydän, ett'et kerro.
Akilles tuli surulliseksi. Maailma musteni hänen silmissään. Hän putosi yht'äkkiä auringosta pimeään, mustaan liejuun.
Hän yritti suudella Ellaa, mutta sai suuhunsa kostean muhvin.
Akilleella luonto nousi.
— Etkö jaksa kohota yli noiden pienten ihmisten? Etkö näe, miten he ovat mataloita nuokin suuret rikkaat, joita tämä rahvas, tämä raaka vulgus kuninkaina palvelee? Etkö näe, että heidän päällään on komeutta ja aistillisuutta, paksua intohimoa ja likaista syntiä? Etkö näe, miten he viinassa uivat ja himoihinsa hukkuvat? Mutta, tyttö, tule minun omakseni! Minä olen kyllä heidän silmissään halpa ja köyhä. Mutta minun povessani on suuren tunteen tulta ja minun aivoissani on kuninkaan ajatuksia. Minä olen runoilija ja minun sielussani asuu mahtava voima. Minulla on ylevä kutsumus. Minä tunnen suurta, jaloa, tunnen miljoonain kärsimykset, mutta myös enkelten riemun! Valtameren syvyydet, taivaan avaruudet minä mittaan muutamassa sekunnissa ja ajatukseni kiitää ohi auringon, ohi tähtien, silloin kun he laskevat likaisia rahojaan. Ajatukselleni sinä annat lennon, tunteelleni sinä annat polton. Tyttö! Tule minun omakseni ja sinä teet minusta suuren runoilijan. Ja minä kohotan sinut aatteen kuningattareksi, hengettäreksi, jonka edessä ei kulje likainen turkkikasa aasin vetämänä ja takana rivo oluttynnyri, vaan ihmiskunnan vapautumisen kevät rahan orjuudesta, himon loasta, pikkumaisuudesta ja kataluudesta. Tyttö! Tule minun omakseni ja tee minusta suuri runoilija, tee ihmiskunnan vapautta puhaltava airut!
He olivat tulleet kotiportille.
— Etkö jaksa kohota ja kohottaa minua ylös tähtiin? kysyi Akilles.
— Sinun ajatuksesi ovat niin suuret ja jalot. Sinä puhallat sieluuni lennon ja kaikki muu katoaa. Yksin sinä jäät silmäini eteen väikkymään puhtaana, kirkastettuna, suurta tuntevana ja suurta ajattelevana…
— Sinä siis jaksat kohota minun kanssani tähtiin? Ja allemme jää tämä pieni maa…
— Vain sinun parissasi minä jaksan. Mutta kun minä jään yksin, niin minä olen taas pieni ja arkipäiväinen… Ja kestääkö minun rakkauteni…?
— Olenhan minä lähellä. Ja minä noudan sinulle kirjan, joka luontoasi terästää.
Akilles kävi noutamassa Ellalle "Paul ja Virginian".
Sitte he erosivat. Akilles meni leipomoon. Ella hienoon kamariinsa. Koko muu talo oli autiona. Sillä kaikki he olivat laskiaista viettämässä.
Ellasta kävellessään suurissa kuun valaisemissa puolihämyisissä huoneissa, joissa valkoiset kipsikuvat suurten kasvien lomissa silmää häikäsivät, tuntui kuin hän olisi juonut Akilleen sanoista korkeuden maljan. Miten paljon alhaista, halpaa, matalaa sai hän joka päivä nähdä ympärillään? Keskellä loistoa ja rikkautta. Jori Fellmankin, niin nuori kuin olikin, oli paatunut elostelija. Ja hänen oma isänsä varmaan parhaallaan piti kädessään kuohuvaa sampanjalasia ja puhui rivouksia ravintolatytöille. Piiat kertoivat herrojen häpeämättömyyksistä… Eikä muulle pantu arvoa kuin rahalle… Nämä paremmatkin ihmiset uivat synnin hiessä eivätkä he olleet oman kuuman verensä herroja… Miten alhaista tämänkin päivän laskiaisilveily…! Hyi miten paljon porttoja…! Miten paljon viinahulluja…!
Mutta Akilleella ovat korkeat aatteet. Ajatuksensa voimalla hän ihastutti, tunteensa tulella hän lämmitti. Hän yksin eikä kukaan muu… Hän on siveellisen puhdas, ylevä nuorukainen … ja hänen edessään on tulevaisuus, jonka loistoon hukkuu näiden rikkaiden rahan kilinä kuin posetiivin soitto ukkosen jylinään… Hänessä on luonnon alkuperäinen voima, joka vielä latautuu suurena sytyttävänä sähkönä ja kaareutuu yli ihmisten päiden seitsenvärisenä runouden kaarena, mikä ilmoittaa maailmalle vihmaista lämpöistä sadetta, josta kasvaa uusi, puhdashenkinen, korkea-aatteinen sukupolvi…
Ella rupesi voimakkaasti soittamaan pianoa kuutamoisessa salissa näkemättä nuotteja, näkemättä mitään muuta kuin omat vapisevat kätensä.
Sillä hän oli juonut korkeuden maljasta ja hän haaveksi uutta ihmissukua.