XI LUKU.
Kesä oli taas menemässä. Seitsemännelle luokalle oli jo ylennetty
Akilles. Nyt kesäluvan ajaksi hänet oli otettu tilapäiseksi apulaiseksi
Fellmanin konttoriin. Itse nyt poika ansaitsi leipänsä. Ja siitä
riemuitsi!
Satamassa hän oli usein tavaroita kirjoihin merkitsemässä, kun niitä lastilotjista purettiin tullivarastohuoneeseen. Täällä satamassa vintsit vikisivät, höyryalukset pihisivät ja hoilasivat satamatyömiehet.
Ja täällä sai taki tilaan nähdä sitä tavarain paljoutta, jota laivat uljaat läpi koko suven tänne rahtasivat. Olipa siinä jauhoja, sokurikartioita, siirappitynnyreitä, viinejä, tupakkaa, kahvia, teetä, kaneelia, pippuria, etelän hedelmiä, mutta ennen kaikkea suolaa, aivan summattomat määrät suolaa.
Suuren maakunnan tämä kaupunki varusti ulkomaan tavaroilla. Joka ilman suunnalta niitä ostamaan kiidätettiin. Kauppa luisti. Miljoonat kasvoivat vanhojen kauppahuoneiden kirstuissa. Ja uusia äveriäitä syntyi. Mutta Bergin ja Fellmanin kauppahuoneiden yli mennyttä ei ollut. Niiden omistajat olivat kaupungin tunnetuimmat miljoneerit.
Nämäkin tavarat, joita Akilles näki, olivat etupäässä Bergin ja Fellmanin kauppahuoneiden tavaroita. Säkkien ja tavaralaatikkojen kyljissä olivat nuo kaikille tunnetut latinaiset L.B. s.o. Lennart Berg tai G.F. s.o. Georg Fellman.
Ja vielä muutakin näkemistä täällä satamassa oli. Sillä tuossa sivulla oli kokonainen ylimaan leirielämä. Siinä oli pitkiä, kapeita veneitä aina monta kymmentä kerralla. Ne paltamot olivat ylimaiden haaksia, kovien koskien veneitä. Niissä terva ylimaista tuotiin tänne meren rantaan, josta sen piti mennä laajoilla aluksilla vieraihin maihin. Se oli kallista kauppatavaraa se korpimaiden petäjien mahla. Ja sitä se tuo suuri joki tänne kesän kaiken kuljetteli tulisilla tuimilla aalloillaan, sitä ja tukkipuuta, köyhän erämaan ainoata aarretta. Ja niillä köyhän erämaan ainoilla aarteilla ne silti olivat ostetut nämä ulkomaiset tavaravuoret, nämä ylellisyydet, nämä kaneelit ja pippurit, viinit ja herkkuisat hedelmät, nämä jauhot ja suolat.
Tavarastaan sai ylimaan eläjä takaisin niukalti jauhoa, runsaammin suolaa, rippeiksi jotain vaaterihkamaa, mutta kaiken muun piti kaupungin porvari, joka oli vikkelä eikä viinoja säästellyt. Se pulleva porvari oli verimato ylimaan laihoissa leuoissa.
Tämän samean liikeälyn pohjaan oli Akilles tänä suvena tyystisti saanut kurkistaa ja sitä kauhistunut. Se liikeäly oli rikos räivä jotain kymmenettä käskyä vastaan. Mutta porvari nauroi täällä kaupungissa ja ylimaan äijä nauroi myöskin kaupungissa ollessaan, kun aivoissa oli liikaa kauppiaan öljyä. Sillä kalpea nälkä äijältä silloin unohtui…
Näitä tällaisia ylimaan yksinkertaisia nuhjuksia oli Akilleella silmissä joka päivä kymmeniä. Ne olivat niin avuttomia, että Akilleella tuli heitä surku. Olivat kapeaharteisia, olivat ohutlanteisia, kipeäsilmäisiä ja kasvot pelkkää luuta. Mutta karaistunutta, vaikkakin näljän näännyttämää joukkoa.
Ja miten lapsellisen yksinkertaisia! Posetiiviäijän edessä he tanssivat ja satamajätkä heitä narraili. Jotain pumpulivaatetta olivat housut, punaiset olivat puserot, karttuunia oli lakki ja alaston, tuiki päivettynyt rinta hurstipaidan alla.
Siellä veneissään he keppuroivat, joivat, halailivat miehet ja naiset yhdessä mylläkässä.
Tervahanhi ja tervahanhi — sillä nimellä arvotti kaupunkilainen tätä takaliston työmiestä.
Akilleelle heitä nähdessään tuli mieleen siirtomaiden neekeri nivusilla europpalaisen tuoma punainen flanellipalanen ja kädessä tulijuomapullo, jolla europpalainen häneltä vaihtoi kantamuksen norsunluuta. Mutta kaupasta oli neekeri iloinen ja europpalainen iloinen.
Yhtä lapsellinen, yhtä narrattava ja tulijuomalle perso oli tämä ruskehtunut tervamies kovin tyytyväisine aivoineen.
Ja noiden poloisten kapeilla olkapäillä kuitenkin lepäsi tämä rikas kaupunki ja sen miljoneerit kipeimmin polkevina…!
Suuret sahat täällä meren rannalla heidän tukkipuunsa sahailivat ja tervahovi laajin maailmassa heidän tervansa nielaisi. Ja he, jotka olivat niin tärkeät tekijät tämän kaupungin elämässä, tuolla veneissään tervassa yltä päätä ryömivät kaikkein pilkattavina. Sillä se oli niin hassunkurista nähdä, kun ylimaa tuli vierailemaan tänne merenrantaan. Ja miten monen kuoleman lävitse he silti tänne saapuivat! Ja miten ahdistavaa oli päästä takaisin sinne kalpeaan nälkäkotiin!
— Voi polonalaisia! huokasi Akilles.
Tämä tervakansa oli etenkin Bergin ja Fellmanin kauppahuoneen liiketuttava. Jo useammassa polvessa olivat nämä näitä nylkeneet, pilkanneet ja viinalla huumanneet.
Akilles kulki veneissä heidän luonaan tuttavuutta tekemässä. Tiedusteli oloja, kyseli elämisen ehtoja. Mutta kaiken puhelun lopulliseksi ponneksi jäi savuava tervahauta. Se oli heidän elämänsä ja lopuksi heidän hiljainen — kuolemansa! Kun se kerran heittäisi savuamasta, niin heittäisi heidän heikko henkensä myös läikehtimästä…
Niin uskoi tervamies. Sillä mitään muuta elämisen mahdollisuutta ei hän nähnyt…
— Ylettyykö hanhen kaula solmuun? huusivat usein virkistykseksi heille satamajätkät.
Olipa taas Akilles satamassa merkitsemässä Fellmanin kauppahuoneen tavaroita, kun sinne sattui tulemaan patruuni Lennart Berg. Akilles vavahti. Siinä oli Ellan isä, mahtava monen miljoonan omistaja. Siinä hän itse oli ohuessa suvitakissa ja päässä vaalea ulkomaan ruokohattu.
Mutta hän ei ollut Akillesta näkevinäänkään. Eikä vastannut hänen tervehdykseensä. Keppiään ilmassa viuhtoen meni hän tervamiesten luo. Koko tämä tervakaarti teki hänelle kunniaa kohauttamalla karttuunista lippalakkia, joka oli ostettu hänen puodistaan. Jos sellaista sattui olemaan, sillä tuuhea tukkakin oli hyvä lakki näin kesäkuumalla.
Tässähän oli se keisari, joka heitä jauhossa ja suolassa piti. Ja sentähden kunniaa hänelle!
Patruuni Berg otti viiden markan setelin lompakostaan ja puhui nauraen muutamalle herrasmiehelle:
— Meillä on täällä kaupungissa niin harvoin sirkushuvia. Mutta me hankimme sitä itse.
Samalla hän valikoi tervamiehistä kaksi ja puhui heille:
— Nyt Kesti ja Keränen koettavat voimiaan. Joka on vahvempi, se saa tämän setelin.
Silloinkos ryhtyivät Kesti ja Keränen painimaan. Toiset kokoontuivat ympärille yllyttämään. Siinä oli satamajätkiä, siinä oli katupoikia ja syrjemmässä posetiivin soittaja silmäpuoli ukko, joka patruunin käskystä piti huolta soitosta taistelun aikana.
Akilleskin hämmästyneenä kääntyi päin.
Kesti oli pieni, mutta sukkela keski-ikämies. Keränen taas suuri, mutta hidas nuorukainen. Asiaan kuuluvalla maulla oli patruuni Berg sankarinsa valinnut.
Painittiin. Ympäriltä ottelijoita usutettiin kuin tappelevia koiria. Ja kaikista kovimmin nauroi ja kiihotti patruuni. Jotain hullunkurista hauskaa siinä oli panna kaksi tuollaista vastakkaista persoonaa käsirysyyn. Patruuni niin nautti miesten temmellyksestä, että hän ääneensä nauroi. Ilosta hän hikeä pursui ja tuon tuostakin pyyhkäsi hän sitä kasvoiltaan silkkisellä nenäliinallaan. Naurusta hänen pyöreät lihaksensa hyllyivät ohuen suvitakin alla ja hieno vaalea ulkomaan ruokohattu oli siirtynyt takaraivolle.
Miehet ottelivat. Keräsen housunrisat repeytyivät. Siitä se suuttui. Ja lyödä läimäytti suuhun pientä Kestiä.
Mutta herra Berg nauroi ja nautti.
Nyt alkoi miesten kesken vimmattu tappelu. Verta näkyi.
— Soi so! vaienteli patruuni.
Mutta tappelijat lujemmin läiskivät toisiaan. Heidät erotettiin.
Patruuni jakoi hopeassa rahan molempien kesken. Ja lähti hyvin tyytyväisenä itsekseen naurellen pois. Hän kai olikin sitä tarkoitusta varten satamaan tullut.
— Raakalainen! äänsi Akilles itsekseen.
Hänellä sydän inhosta hyppäsi. Mutta Kesti ja Keränen laittoivat saamillaan rahoilla ostamaan viinaa.
Kun sitä saatiin, alkoivat ilettävät kemut.
Akilles ei voinut pidättää itseään. Hänen parhaimmat ajatuksensa kokonaan valtasivat hänet. Posket hehkuvina meni hän tervamiesten luo ja alkoi puhua:
— Kansalaisveljet! Minä olen teidän rinnallanne nuori, mutta kuitenkin saanut sivistystä ja sentähden voin teitä opettaa. Tuo mies, joka teitä tappelutti, on rikas, mutta sydämestään raaka. Ettekö ymmärrä että hän asettaa teidät eläinten arvoon?
— Mitä se nulikka sanoo? kysyi muuan satamajätkä toiselta yhtä kummastuneelta samallaiselta.
Niitä satamajätkiä — hampuuseja — oli siinä tervamiesten seassa laiturilla liuta. Ja ne olivat mukana viinan juonnissa.
— Sanoo että Bergin patruuni on raaka.
— Kuule! Ota kivi ja lyö sitä torveloa!
Akilles säikähti. Mutta hän jatkoi:
— Ja tuo viina, jota te niin suurella ihastuksella juotte, on hirveintä myrkkyä. Terveytenne pilaa, järkenne hävittää, niin että todella tulette eläimiksi humalassanne.
— Kenen se on poika tämä nuori herra? kysyy muuan tervamies.
— Niin nuori herra! Kuka sen isän tietää? Bergin omia ruotilaisia se on ja noin isäntäväkeään haukkuu, vastaa joku jätkä.
Akilles oli tulipunainen. Hän vapisi. Mutta hän jatkoi:
— Ja minä teen teille suuren hyvän työn, kun nämä viinapullot viskaan tuonne mereen.
Akilles tarttui muutamaan pulloon erään tervamiehen kädessä ja yritti heittää sen yli laiturin.
Syntyi kauhea meteli. Hampuusit huusivat, nämä oman kaupungin satamasakaalit:
— Voi helvetti! Viskatkaa se itse yli laiturin!
Pari kovaa kättä heitti Akilleen kiroten veteen.
— Se hukkuu! huusivat tervamiehet hätäillen.
Mutta Akilles oli hyvä uimari. Päästyään veden päälle ui hän rantaan.
Hän oli likomärkä. Mutta sinne rantaan pudistelivat hampuusit hänelle nyrkkiään.
— Tulkaa tänne … saamaan kuivia … nauroi tullihuoneen rappusilta tullimies Akilleelle ja viittasi häntä luokseen.
Häneltä sai Akilles kuivia päälleen. Mutta laiturilla oli huima ilo. Siellä ryyppääminen yltyi. Tervamies ja hampuusi kilvan kallisti pulloa. Nämä kestit olivat kokonaan tervamiesten kustannuksella.
Akilles lähti kotiinsa muuttamaan vaatteita.
Mutta tapaus oli tuonut hänen sieluunsa suuren kysymyksen: kuka sen isän tietää?
Ennen lapsena oli Akilles kysynyt äidiltään isästään ja se oli vastannut:
— Akilleen isä on kuollut.
Nyt kun hän pääsi kotiinsa, sanoi hän äidilleen:
— Olisin iloinen, että joskus kertoisitte minulle isästäni.
— Mitä sinä niillä tiedoilla teet? kysyi äiti kovasti ja lähti hirveän hätäyneenä ulos.
Tässä oli jotain salaperäistä, ymmärsi Akilles.
Hän pukeutui omiin vaatteisiinsa ja lähti takaisin toimeensa.
Siellä satamassa tervamiehet ja hampuusit hirveässä humalassa verissä päin tappelivat. Täytyi etsiä lauma poliiseja heitä asettamaan.
Tämä oli jälkinäytöstä Bergin patruunin sirkuslystistä.
Mutta Akilleen huomio oli kääntynyt sisäänpäin. Hän mietti, keltä ja miten hän saisi kuulla isästään.
Jo monesti ennen viime vuosina oli hänelle mieleen juolahtanut, että miten paljon helpompaa olisi eläminen, kun olisi isä ja oma leipä. Sillä hän jo hirveästi häpesi ja kärsi tuosta herrastaloissa tehtävästä ruokakierrosta.
Mutta keltään ei hän osannut kysyä. Tästä lähtien kävi tämä kysymys hänen elämänsä arimmaksi salaisimmaksi kysymykseksi.