X LUKU.
Oli tultu seuraavaan kesään. Akilles oli päässyt lyseon kuudennelle luokalle loistavalla todistuksella. Hänen rakkautensa oli terästänyt häntä suuriin ponnistuksiin. Erityistä mielenkiintoa tunsi Akilles luonnontieteisiin ja matematiikkaan. Niissä oppiaineissa hän oli väittämättömästi koko koulun tunnustetuin kyky.
Ja runoja hän sorvasi. Näitä hän pimeänä aikana suurella huolella iltamyöhällä kuljetti kivijalan koloon Ellan ikkunan alle. Silloin hän hellällä liikutuksella aina jäi seisomaan ikkunan alle ja kuunteli sydän lyöden, kuuluiko rakastetun liikuntoa huoneesta. Kerran kun hän tiesi Ellan yksinään olevan kotona, meni hän myöhemmällä Ellan jo nukkuessa sinne ikkunan alle ja lauloi kumman kauniilla tenori-äänellään oman sepittämänsä laulun:
Tyttö armas! Laulun kuuman laulan. Aatoksissain sua kaulaan. Kulta impi! Sydän, aivot palaa sulle lemmen tulta salaa. Syöntä köyhän älä raasta, mua kuule, haasta!
Hetken takaa ilmestyivät kynttilät ikkunaan. Ella itse valkoisessa yöröijyssä valtavat hiussuortuvansa hajallaan näyttäytyi kuin taivaan enkeli ihanana ikkunaverhon raosta ja heitti hänelle lentosuudelman. Sitte katosi ja tulet sammuivat. Se oli jumalallinen näkö. Akilles hurmauneena vielä kauan seisoi pimeän ikkunan alla. Akilleeseen teki tämä sellaisen vaikutuksen kuin jos pimeä taivas olisi auennut hänen päänsä päällä ja sieltä tanssinut esiin valo-olento tähtiä hiuksissa ja silmissä vesien syvyys. Ja se heitti hänelle sinne alas kokonaisen maailman häikäisevää valoa ja sytyttävää lämpöä.
Tuon Akilleen laulaman runon oli sitte Ella pyytänyt saada ja kantoi sitä medaljonginsa sisässä.
Niin, kesään oli nyt päästy. Akilles etsi kasveja ja tutki niitä huvikseen. Sillä erityistä työtä ei hänellä ollut. Häntä oli nimenomaan käsketty suvi levähtämään. Sillä herrasväki antoi taas arvoa Akilleen lahjoille.
Oli Akilleesta kiusallista ja yksitoikkoista. Hän olisi tahtonut suvella tehdä työtä äitinsä ja itsensä elatukseksi. Mutta konsulinna ei sitä sallinut. Akilleen piti levätä. Ja sitte taas talvella kiskoa huimaavat arvosanat. Se oli konsulinnan tahto.
Mutta Akilleella oli ikävä. Tovereita ei ollut. Ne kaikki kaupungista olivat vanhempainsa kesähuviloissa maalla. Siellä ulkosatamassa suuressa aurinkoisessa huvilassa, jossa olivat väljät verannat ja uhkeat tornit, suuri puisto ja kaunis puutarha, minkä hiedikkokäytäviä poikasena Akilles joskus oli haravoinut, oli Ellakin viikkokunnissa.
Akilleella oli hirveän ikävä. Sillä entäs itse kaupunki! Siellä olo tuntui yhdellaiselta kuin riihessä hengittäminen vasta tapahtuneen puinnin jälkeen: pölisi! pölisi! Ikkunat keskikaupungilla olivat melkein järjestään liidulla sivellyt tai verhot tiiviisti alas lasketut kuin ruumishuoneessa. Taloja maalattiin ja tuore maali haisi ja kuivi paahtavassa auringossa, jonka säteillä oli polttava voima. Hiekka pilvenä ryöppysi kadulla, kun joku kauppiaan renki lihavalla syöttiläällä, joka oli valkoiseen paitaan puettu punaisine reunusnauhoineen suojaksi itikoilta, ajoi juoksua makasiiniin tavaroita noutamaan tai ajuri viedä kyyssitti laiskalla ruunallaan vesitynnyriä jonnekin taloon. Kärryjen lonkkuessa pirahti aina vesihelmiä kuumille katukiville ja niiden näkö jo tuorentavasti virkisti lamautunutta kulkijaa. Hyytelöryssä hikeä tippuen kulki katua ylös toista alas, huutaen hoilaten tavaraansa kaupaksi. Kaikkialla niin laiskaa, väsynyttä, kamalan kuumaa!
Pakoon tätä höyryävää hellettä riensi Akilles ulos kaupungista kukkaretkelleen. Näillä matkoilla oli hän siellä löytänyt oman puistonkin ja oman huvilan sinne laatinut. Se oli kaupungin ulkopuolella lähellä merta pieni männikkö, joka sinne oli jätetty hakkaamatta merimerkiksi kulkijoille. Siellä kasvoi Pohjolan hyvänhajuisin kukka Linnea borealis. Siellä Akilles viihtyi päivittäin. Hän otti mukaansa kaupungista evästä ja siellä söi ja joi. Siellä hän nukkuikin. Sillä hän oli havupuiston laidasta raivannut ja puhdistanut itselleen väljän tilan ja sen sammalilla peittänyt. Siinä se oli hänen huvilansa. Nenäliinansa nosti hän kepin nenään lipuksi liehumaan. Puhdas veden huuhtoma hiedikko oli etupuolella terrassina ja ikivanhat hongat huvilan torneina. Ja Akilleen mielikuvituksessa kasvoi tämä paikka valtavan hauskaksi.
Metsikön vanhojen puiden latvoissa humisi tuuli. Näköalaa kaunisti jalkain edessä lepattava sinervä meri, jonka toista rantaa ei silmä nähnyt. Tämä meri kiehtoi Akillesta lumouksella puoleensa. Hänen täytyi uhrata sille usein laulu-uhri.
"Meri on uljas, sen valtavat hyrskyt uljaita poikia tuudittelee: Retkeilijöille sen mylvivät myrskyt sankarikuntoa kasvattelee. Pilvihin päin valas harjalta laineen syöksyvi suihkunsa loiskuen vaan. Ahti ja Vellamo valtansa maineen laittavat lauluna ympäri maan."
Ja tuolla etäällä näkyi usein suuri purjelaiva olevan tulossa. Se laski täysin purjein. Se tuli maista, joihin Akilleen kaipuu lensi. Tuolla meren takana on jotain kaukaista ihannemaata, joka häntä puoleensa viittaa.
Kun Akilles tahtoi ottaa jonkun askeleen huvilastaan, niin näki hän koko ulkosataman laivoineen ulompana, sillä peittävä niemenkärki silloin siirtyi edestä. Tämä oli juuri hänelle pyhitetty paikka! Hänen parhaimmat harrastuksensa täällä säveleinä soimaan yltyivät.
Akilles riisuutui ja meni uimaan. Siinä rakkaassa vedessään viipyi hän kauan. Uituaan heittäytyi hän lepäämään sammalvuoteelleen seljälleen ja silmät taivasta kohti. Hän näki nyt taivaan sinen ja pilvien juoksun. Harva metsikkö lauloi tuulen säveltä ja sitä säesti linnun pitkä viserrys. Havupuun pihka lemusi, apilas tuoksui läheisiltä niityiltä ja linneat ympärillä huumasivat. Tässä maatessa tuntui Akilleesta kuin näkymättömät kädet siveleisivät hänen ruumistaan erinomaisen hienolla salvalla ja nenään löyhyttäisivät unettavaa lemua. Tässä oli niin vilpoista, niin, niin … hyvää! Tässä maatessa sydän löi harvemmin ja keuhkot ottivat väljemmän hengityksen. Vereen seottui sielun sopusointu. Tämä oli unelmien, uinailujen, haaveiden koti.
Tässä kaikki raskas ja ruma hävisi ja sijalle sieluun kohosi tunne, lämmittävä ja hehkuva: hän lempi köyhänäkin rikasta tyttöä!
Tuossa jalkapohjassa suureen puuhun oli hän leikannut koristekirjaimilla: E.B. Ja niiden alla oli A.T.
Hänen kädessään oli "Paul ja Virginia", jota hän täällä usein luki. Sen hellemmissä kohdissa purskahti hän itkuun. Mutta hän itki onnesta ja riemusta.
— Ella! Ella! Kulta, armas, kaunis Ella…!
Akilles antoi ajatuksensa lentää Ellan suuressa tuuheassa palmikossa ja noissa timanttisilmissä, jotka olivat välkkyvät ja kirkkaat.
— Rakkaus! Rakkaus! Suuri ja suloinen rakkaus!
Akilles unelmoi. Hän haaveili olevansa suuri runoilija ja Ella hänen rouvansa. He asuisivat komeassa linnassa jossain etelä-maissa. Sinne ihastuttavana näkyisi syysillan kuu yli kauniin ympäristön, yli hopeisten jokien, kimaltelevien järvien, yli tummien metsien ja hiljaisten niittyjen tuulen levätessä ja lintujen nukkuessa. Siellä marmoribalkongilla ruusujen tuoksussa ja piineain varjossa hän istuisi Ellan kanssa ja kertoisi hänelle sadun kuleksivan köyhän ritarin rakkaudesta linnan neitiin, joka oli uskollinen, vaikka oli niin paljon koettelemuksia. Vieno soitto sisältä kuuluisi. Se kehottaisi lempimään. He syleilyyn vaipuisivat ja lentäisivät avaruuteen ylös tähtiin käsi kädessä…
Akilles nukkui haaveidensa, lämpimän päivän ja kasvien lemujen uuvuttamana.
Kun hän heräsi tuntien takaa, tunsi hän itsensä yhtä iloiseksi, kuin silloin ennen pienenä, jolloin hän unissaan oli ollut taivaassa enkelitytön kanssa. Taivaasta hän nytkin palasi. Hän oli nähnyt ihmeen ihanan unen Ellasta.
Hänen täytyi saada laulaa lempensä äärettömästä voimasta. Itse hän runoili sanat, itse sovitti sävelen. Mutta kaikki oli hajanaista ja katkonaista … haaveellista utua. Sillä hän ei löytänyt oikeita sanoja, ei oikeaa säveltä, johon hän olisi ehyenä ja täysinäisenä ensi lempensä pukenut. Hän vain tunsi sen suurena, valtavana, koko olemusta paisuttavana. Hän kulki kuin sadun ritari suloisesti harhaillen ruusukenttää, minkä on istuttanut oma armas ilman teitä ja teiden viittoja.
Aurinko jo laski. Oli aivan tyven. Ei käynyt edes maininkeja. Meri kiehtovana silmien edessä lepäsi suurena, innostuttavana peilinä.
Akilleen täytyi uhrata iltauhri toiselle rakkaudelleen. Hän meni aivan meren liepeelle. Nosti silmänsä sen kaukomatkaiselle siniselälle ja lauloi:
"Meri on kaunis kun mainingit häilyy välkkyen haudoilla sankarien, kaunis, kun taivas ja pilvetkin päilyy tai valot vilkkuvi kalvohon sen, hertas, kun aurinko laskien illoin liekkiä, tulta sen hohdella suo, armas, kun kuutamo syysöillä milloin sen sinipinnalle siltoja luo."
Kauan Akilles ihaili merta. Sitte hän otti lipun huvilansa katolta ja lähti.
Hän oli onnellinen poika, ja hänellä oli huvila, jonka ei vertaa.