IX LUKU.
Kulumassa oli pitkä pimeä likainen syksy. Oli murrosaika luonnossa, sillä talvi tuloaan teki. Viimeinenkin kukka jo viikkoja sitte lehtensä oli varistanut ja pehmoisena maata pitkin taipunut lumeen ja kuolemaan. Lapista paluumatkalla olevat joutsenet äänekkäinä meren lahden ärjyillä joikuivat. Kylmä laine kohosi korkeana ja terävänä meressä.
Akilles oli nyt kimnasisti. Vielä hän herrastaloissa ruokaverot nautti, vaikka se ruma tapaus vuosia takaperin monta rouvaa hänelle nurjiksi saattoi. Se oli rouvien silmissä riisunut hänen päältään paljon mielikuvituksen hohdetta ja asettanut hänet arkipäiväiseksi köyhäksi koulupojaksi, jota säälistä autettiin kuten kerjäläistä ikään.
Annalla oli niukka ja niuva elämä. Sillä rouvien tarjoojaksi ja kemujen laittajaksi oli kohonnut Seurahuoneella palvellut nuori ruotsikko, jonka posket vielä olivat punaiset ja povi korkea. Anna oli jo liian vanha, sanottiin.
Sentähden uusia vaatteita ei Anna Akilleelle jaksanut saada. Herrojen vanhoihin vaatteisiin sai Akilles tyytyä. Niitä Anna puhdisti ja paikkasi ja pienensi. Kaulassa oli kimnasistilla karttuuninen etu luunapilla kiinni paidassa, luunapilla, joka aina oli niskassa takin kauluksen ulkopuolella. Ja oli hirveän mauttoman näköinen. Se luunappi!
Ruumiiltaan oli Akilles kookas, mutta hento, melkein liian hieno. Kasvoissakin oli vielä paljon lapsellista. Mutta silmissä oli jotain tunteellista hohtoa, joka tyttöjä erityisesti miellytti. Niissä oli ennenaikaista kypsyyttä, joka kai oli seurausta aikaisin kehittyneestä sieluelämästä. Hän jo kirjoitti runoja, oikeita räiskyviä lemmenrunoja. Tätä sielullista ilotulitusta hän poltti salaa … hyvin salaa … jollekin … tytölle, jonka nimenä oli Ensi Lempi.
Oli ensimäinen pakkasyö ollut. Kadut, jotka vielä eilen pehmoisimmissa lätäköissään vellinä venyivät, olivat roudassa, niin että kenkä niihin kolahti kulkiessa. Oli ollut yö, joka oli ikäänkuin imaissut kaiken syyskosteuden, niin ettei siitä ollut enää märkääkään. Taivaalla olivat pilvet ylenneet. Ilma oli raikasta hengittää. Koko luonto oli terästynyt syksyn velttoudesta, raskaudesta, liasta.
Rantamat olivat peilikirkkaassa jäässä. Se kimalteli ja kiilsi teräsharmaana eikä lumen höytälettä sen lasipinnalla ollut. Se vietteli ja kiehtoi pinnalleen leikkimään.
Koululaisilla silmät loistivat.
— Nyt on mainiota luistinjäätä!
Se oli jokaisen huulilla tervehdyksenä. Ja peilikirkas jää jaloissa liikkeitä yritti.
Mentiin joukolla satamaan koettamaan jään kestävyyttä. Se kesti! Ja nyt luistinlupa koulusta!
Se saatiinkin. Hiiden hoppua tuli Akilleskin kotiinsa. Viskasi kirjansa jonnekin ja haki luistimensa. Otettuaan pari voileipää vastakkain taskuunsa riensi hän rantaan.
Jo oli satama täynnä luistelijoita. Mikä kiinnitti luistimia jalkaansa, mikä polvillaan jäällä sitoi niitä jonkun neidin jalkaan, mikä luistellen työnsi edellään tuolissa istuvaa naista, mikä sujutteli sääriään herrahtaviksi "ytterkanteiksi". Jää ensin paukkui uutuudestaan, mutta kohta äänettä antautui nuorison temmellystantereeksi. Pienet pojat ne äärimäisinä luistelivat ja jää tuolla etäällä ulvoi niiden alla.
Tuossa Ellakin tuli kantaen luistimiaan. Hän oli puettu pieneen jakkuun, mikä oli kuin valettu ruumiiseen. Hänen vartalossaan oli jo pyöreyttä, vaikka piirteet eivät olleet läheskään vielä kypsyyteensä päässeet. Mutta silmissä välkkyi jo neidon täysinäinen tunne.
Akilles ehätti luo ja korkeassa kaaressa nosti hänelle lakkiaan. Hän tarjoutui sitomaan luistimet Ellan jalkaan.
Mutta Ella pilkallisesti häntä nauroi jollekin hänen takanaan. Akilles punastui ja häpesi. Hän silmäsi taaksensa. Siellä oli Jori Fellman, joka sipisi hänelle korvaan:
— Olet onnettoman typerä, Akilles! Että kehtaat! Korjaa ensin edes kaulustimesi!
Akilles koetti niskaansa. Siellä se luunappi taas oli karannut palttoonkin päälle. Samassa näki hän Jorin luistelijan kauniissa asussa ja valmiin kavaljeerin pyöristyneellä kohteliaisuudella alkavan asetella luistimia Ellalle. Nyt ne molemmat katsoivat häntä ja nauroivat — uuh! — nauroivat…
Akilles luisteli etäälle aivan sulan veden partaalle. Se Jori se samainen on aina hänen onnettomuutensa!
Mutta sieltä hän palasi muiden joukkoon. Ei hän tahtonut näyttää pahaa tuultaan … enemmän nauraisivat…
Nyt luisteli Jori käsi kädessä Ellan kanssa. Ellan kasvoilla oli hiukan ujostava hymy, johon Jori vastasi itsetietoisella naurulla.
Paljon ne tytöt Jorista pitivätkin, sillä Jori oli komea poika. Hänen tukkansa oli aalloissa ja sysimusta, hänellä olivat jäntevät ja kauniit lihakset ja kasvoissa verevä tuoreus. Entäs koko nuoressa herrassa sellaista rohkeutta ja varmuutta, mikä teki kainoimmat tytöt aroiksi hänen seurassaan, niin miellyttävää kuin se muuten heistä olikin.
Se oli Pohjolan iloista karnevaaliväkeä koko tuo luistelijajoukko, joka nyt juhli talven tuloa. Talvi paukkuvine pakkasineen, läikkyvine revontulineen, pehmeine lumisateineen ja ärjyvine viimoineen nyt heille ensimäiset terveiset laittoi. Ja he niistä iloitsivat ja nauttivat. Keveällä huvittelulla he sen lumiäijän vastaan ottivat kuin etelän lapset ihanan keväänsä. Ensimäinen luistinjää siellä ylhäällä pohjoisessa on vuoden suurimpia merkkipäiviä. Se on nuorison täysriemuinen juhla kuni kesän valoa runsas Juhannus. Silloin nuoret mielet innostuvat, nauttivat, nauravat ja lemmen jumala kauneimpia siteitään solmii. Kuinka monta ensimäistä rakastumista silloin sattuukaan! Kuinka monta uinuvaa haavetta tuo kylmä jää jaksaakaan kuohumaan nostaa!
Väliin kokoontuivat kimnasistit kehään laulamaan. Ja silloin aina erityisellä huolella haettiin Akilles. Sillä Akilles oli koulun paras tenori. Ja hän antoi äänet. Oli siis kuin johtaja. Siitä Akilles nautti.
Puolen päivän rinnassa ilmoitti Jori jotain salaista kimnasisteille. Se salaisuus kulki miehestä mieheen ja samalla tuli tunnetuksi julkisuudeksi: ulkosataman oluttuvassa kustantaa Jori kimnasisteille kokko-oluet.
Sinne ulkosatamaan lähti liukumaan nuorten herrain parvi kilpaillen kiistellen vimmaisessa vauhdissa. Jäivät tytöt, jäivät lapset, jäi koko iloinen kiistotanner, tämä jäinen kisasilta.
Kauppaneuvos Fellmanin renki ajoi rantaan tyhjiä tervapuolikkaita, joista illan kokkotuli piti poltettaman.
Ella lähti suuttuneena pois. Akilles kiidätti Ellan jälkeen. Mutta kengät olivat niin suuret ja rumat. Eikä hänellä ollut kalossia…
Uskaltaisiko hän mennä Ellan rinnalle…?
Kun Ella näki Akilleen, niin pysähtyi ja sanoi:
— Etkö sinäkin mene?
— En. Sinähän olet minun hyvä enkelini.
Ella naurahti. Akilleella sydän takoi, hermoissa värisi, mutta läpi koko olemuksen kiiti riemun tunne. Tämä oli kummallista kiihtymistä ja arkuutta Ellan rinnalla, tuon tytön, jota hän lapsena oli kantanut käsilläänkin. Miksi nyt tällainen tunneväristys kuin ihka oudon neidin rinnalla?
— Etkö Akilles, olisi hyvä? Minä voin pahoin.
Ella ojensi luistimensa.
— Anteeksi! En ehtinyt.
Akilles otti kumartaen luistimet Ellalta. Mutta tunsi itsensä hirveästi pettyneeksi.
Ella huomattavasti tahtoi kävellä yksin edellä.
— Mikä neitiä vaivaa?
Ella ei vastannut. Mutta julma vastaus tuli itsestään Akilleen sieluun:
Ella rakastaa Joria!
Akilleen korvissa suhisi, silmissä oli kosteaa ja aivot kuumenivat. Ne tuntuivat aivan palavan.
— Etkö sinä, Akilles, juo olutta? kysyi Ella.
— Kuinkas minä, joka olen köyhä, kurja, viheliäinen raukka, vastasi
Akilles ja tunsi tyytyväisyyttä, että voi vähän pistellä Ellaa.
Mutta toinen antoi samalla mitalla takaisin:
— Minä annan rahaa, että pääset sinäkin mukaan.
— Neiti suvaitsee maksaa kantopalkan sitte, kun ollaan perillä, piikitti Akilles edelleen.
— Etkö aio koskaan juoda? Sehän on hienoa juoda … kimnasistin mielestä.
— Minusta on toisinaan hyvin hienoa saada edes syödä…
He kävelivät perätysten kuin rouva ja maitokuski. Oh! Kuin neiti ja kamaripalvelija.
— Oletko, Akilles, vihassa, kun olet niin katkera? kysyi rupeaman takaa Ella.
— Voisinko vihainen olla enkelille, jonka suun kautta taivas puhuu, jonka suu on ruusu, mikä ihanuudessaan pistää, haavoittaa, verille repii…
— Ja nauraa … lisäsi Ella.
Ella silmäsi taaksensa ja näki Akilleen silmissä kyyneleet. Hän oli siis poikaa pahasti loukannut.
— Älä huoli, Akilles, itkeä! En minä ole pahaa tarkoittanut.
— Itkenkö minä?
— Äänesikin värisee.
— Annatko minulle kantopalkaksi yhden pienen lupauksen?
— Minkä sitte?
— Hyvin pienen.
— Kuinka pienen?
— Että otat lukeaksesi minun tekemän runon?
— Oo! Sinun tekemän runon! Oletko sinä runoilija? No tuleehan sinusta sittekin suuri mies. Olet musikaalinen ja runoilija. Kerrassaan hieno mies!
Samassa Ella katsoi nauraen Akilleen suuria kiillottomia nahkasaappaita.
— Älä henno pilkata! Minusta on pilkka katalinta myrkkyä.
— Mielelläni minä luen sinun tekemiä runoja. Saanko näyttää muillekin?
Esimerkiksi farmorille eli niinkuin sinä sanot: konsulinnalle.
Akilles silmäsi synkästi Ellaa: onko se petturi?
Mutta Ella katsoi rehellisesti takaisin.
Tultiin syrjäiselle kadun kulmalle. Jo hämärä. Ei ollut yhtään kulkijaa. Lankkuaita vain heidän sivulla autiona törötti ja toisella puolella oli kuollut makasiini. Hieno sirppi näkyi taivaalla kuuta ja tuuli suhisi ja pilvet juoksivat. Oli sellainen valju ja hyväntahtoinen ilta.
Huumaus kävi läpi Akilleen ja voittamaton tunnekiihko valtasi hänet. Se syöksyi hänen sieluunsa kuin luonnon salattu vastustamaton voima ja löi hänet tulisella tenhollaan: hän puristi Ellaa rintaansa vastaan, puristi ja värisi. Ja Ella tarjosi Akilleelle — huulensa.
Kun he siitä selvisivät, häpesivät he molemmat rohkeuttaan.
— Sinä lupaat lukea minun runoni?
— Lupaan.
— Etkä näytä kellekään?
— En näytä.
— Minä panen sen kivijalkaan ikkunasi alle.
— Pane.
— Saanko minä sinne niitä toistekin panna?
— Saat.
Ella oli kokonaan voitettu. Akilles riemuitsi. Hän uskalsi vieläkin suudella. Eikä Ella vastustanut.
Kotiportilla otti Ella luistimensa ja liukui pois kuin autuas henki, kuin kaunis uni…
Se oli Akilleelle enkeli, jonka suulla taivas puhui…
Akilles harhaili pitkin katuja ja nautti onnestaan, siitä suuresta suuresta onnestaan, jolle hän oli monta kuumaa runoa kirjoittanut, monta tulista haavetta palavissa aivoissaan sytyttänyt, jolle veri nuori ja lämmin oli vuosia hyrskinyt ja herkkä tunne ujoja unelmia kutonut.
Hän rakasti ja häntä rakastettiin! Ei maalta eikä taivaalta hänellä ollut enää mitään pyydettävänä. Kaikki suli yhdeksi ainoaksi ylen ihanaksi tunteeksi: kuustoistavuotisen ensi lemmeksi.
Tyttö, joka hänen runoissaan kantoi nimeä Ensi Lempi, oli nyt tänä iltana ilmestynyt täytenä todellisuutena, oli unelmien ja haaveiden autereisista hämyistä sielun sisimmillä kaukomailla astunut esiin selväpiirteisenä persoonana: Ella Berginä. Hänen lapsuutensa hyvä enkeli oli vaihtunut hänen nuoruutensa keväimen rakastetuksi.
Kokko hulmusi jäällä satamassa. Kaikki herrastytöt olivat jo kotiinsa menneet, sillä hyvä tapa kielsi heitä olemasta pimeän aikana jäällä. Mutta herras-poikia oli runsaasti. Sillä niitä ei tapa sitonut. Jorin seurue iloisena remusi. Lämmintä punssia oli sillä kokon ympärillä saatavissa ja naisseurana oli sillä talonpoikaisia tyttöjä.
Jori lennätti taivaalle jonkun raketin ja toisinaan sytytti punaisen
bengalitulen kokontaustalle. Tämä oli suunnattoman hauskaa. Lopuksi
Jori käsi kaulassa luisteli muutaman tytön kanssa. Se tyttö oli.
Alatalon Kaisu, tumma ja tulinen kaunotar, se entinen pikku Kaisu, jota
Jori jo pienenä oli suudellut.
Tähän remuun ja riemuun oli Jori kumppaneineen suin päin uponnut, sillä punssi aivoissa huumasi, kokkotuli pimeässä illassa hulmusi ja nuori veri suonissa poltti ja vietteli. Tämä oli Pohjolan karnevaalin jälkinäytöstä, sen humaltunutta pohjasakkaa. Kun bengalituli punaiseen loimoonsa koko remuavan joukkueen sulki, oli siinä pienoiskuva nähtävänä helvetin lasten kuumista leikeistä palavan tulen ääressä.
Akilleen aivoihin oli iskenyt kaunis ajatus. Hän etsi mukaansa puoli kymmentä toveria, sellaista, jotka eivät olleet kokkopartiokunnassa ja iltayöstä pani hän toimeen serenaadin Ellan ikkunan alla.
Voi miten hän riemastui, kun kynttilät sytytettiin ja kamari tuli valaistuksi!