VIII LUKU.
Pokkitörmällä kosken rannalla oli "iso koulu", joksi rahvas kaupungin lyseota nimitti. Kaupungin pääväestölle se oli vieraskielinen, ruotsinkielinen kun oli. Kaksikerroksinen kivitalo se oli. Vaikutukseltaan katsojaan jykevä ja totinen. Ja suhteet hämmästyttävän koruttomat. Enemmän muistutti sotaväen kasarmia kuin tieteen temppeliä. Mutta siltikin kaikessa rumuudessaan se oli kaupungin uhkeimpia kivitaloja. Eikä niitä ollut monta. Tämä rakennus edusti kaupungissa tiedettä. Ehkäpä taidettakin. Se oli ja sen piti olla kaupungin hienous.
Akilles oli matkalla tähän hienoon linnaan. Sillä taas tänä päivänä oli määrä ottaa uusia oppilaita "isoon kouluun". Itsestään vetäytyivät raskaat eteisen ovet kiinni, kun niistä kuljettiin. Eteisessä oli paljon pientä väkeä. Tuossa oli kuvernöörinkin poika.
Olipa täällä suuremmoisempaa kuin siellä tanttein koulussa. Suojat olivat väljät, kiviseinät paksut, ilma puhdasta. Kun suuria kiviportaita kuljettiin toiseen kerrokseen, kaikuivat seinät ja suurentivat äänen.
Äiti ei kehdannut tulla ensinkään mukaan. Mutta konsulinna oli etukäteen esitellyt Akilleen rehtorille. Ja rouvat olivat hankkineet hänelle koulussa vapaapaikan.
Vahtimestari käski uudet tulokkaat rehtorinkansliaan. Siellä Akilleskin toimitti asiansa. Rehtori heitti poikaan pitemmän katseen, kai muisti, että tämä on se rouvien "nero". Rehtorin kultasankaisissa silmälaseissa oli arvokkuutta.
Luokkahuoneissa toimitetun kuulustelun jälkeen julisti rehtori pääsevien nimet ja lausui ensiksi erityisellä merkityksellä: Akilles Tuira.
Akilles punastui hirveästi. Mutta rehtori hymyili hänelle hyvin ystävällisesti. Ja kaikki nuo maisterit, jotka olivat kovin arvokkaannäköisiä herroja, useimmat silmälasiniekkoja ja joillakin jo päälaki paljas, katsoivat samalla häneen. Hän oli yleisen huomion esineenä.
Kun Akilles pääsi kotiinsa, meni hän kohta ilmoittamaan asian konsulinnalle. Hän tuli ruokasaliin. Siellä oli ompelijatar, jonka kanssa konsulinna neuvotteli uudesta puvusta.
Konsulinna avasi ison salin oven ja vei sinne kanssaan Akilleen. Siellä oli joukko rouvia, sillä nyt oli konsulinnan tavallinen vieraspäivä.
— Ai! Siellä meidän lemmikkimme tulee! huudahti kauppaneuvoksetar
Fellman.
— Akilles, meidän Akilles! lausui eräs rouva, jota Akilles ei edes tuntenut.
— Kun niin erinomaisella tavalla vastannut jok'ikiseen kysymykseen!
Rehtori sitä kadulla minulle äsken kummasteli, puhui tantti
Vesterstråle.
— Me emme saa laiminlyödä niin lupaavaa kykyä, sanoi lopuksi varmasti konsulinna, jonka silmät säikkyivät innostuksesta.
Tantti Vesterstråle puhui nyt Elias Lönnrotin kovaonnisesta nuoruudesta.
— Ajatellappa, että Akilleestakin tulee joku suuri merkkimies! Niin, niin, lopetti hän vakuuttavasti.
— Hänestä tulee! Hänellä on niin hieno fantasia, elävä sielu ja kaunis ulkomuoto. Hän on hämmästyttävän intelligentti lapsi. Muistakaa sitä enkeli-illusionia! Se on luova fantasia, joka sellaista kuvittelee, puhui Nora Engman, Akilleen ensimäinen opettaja.
Akilles tunsi itsensä päätään pitemmäksi. Tämä kaikki ylistys hänen itsensä kuullen!
— Ja sellainen kaunis ääni kuin hänellä on! lisäsi tantti
Vesterstråle.
Akilleen piti nyt laulaa rouvasväelle. Tantti Vesterstråle määräsi laulettavaksi Runebergin "Lähteellä".
Nora Engman säesti pianolla.
Laulun loputtua apploderasivat rouvat. Akilles ymmärsi kiitokseksi kumartaa.
Neiti Nora sulki Akilleen syliinsä ja suuteli otsalle ja puhui ja oli innostunut…
— Minun rakas oppilaani! Sinusta tulee vielä suuri mies!
Tantti Vesterstråle taputti Akillesta pehmeästi poskelle ja sanoi:
— Meidän pikku Elias Lönnrot.
Akilles sai leivoksia. Sitte hänelle määrättiin ruokapaikat rouvien kodeissa eri viikonpäivinä.
— Mutta ahkeran sinun, Akilles, pitää olla. Hyvin ahkeran. Ja silloin me kaikki sinua rakastamme, neuvoi konsulinna.
Akilles heitti rouville hyvästin ja sai poistua. Ruokasalissa onnitteli häntä Ella. Konsulinna oli niin neuvonut. Ella oli hyväksytty tyttökouluun.
Akilleen mieli oli kevyt ja kirkas kuin auringon säde.
Tällä viikolla Anna sai rouvilta vastaanottaa hyvin paljon ruoka-aineksia. Sillä he kaikki tahtoivat avustaa "suuren miehen" alkua.
Ja ruokakiertonsa alotti Akilles jo tällä viikolla. Siellä kodeissaan rouvat näyttelivät Akillesta kaikille kuin jotain ihmelasta. Ja aina sanottiin lopuksi:
— Hänestä tulee suuri mies. Niin on rehtori sanonut.
Rehtori oli kaupungin henkinen soihtu. Häntä täytyi uskoa. Mutta hän nyt kuitenkaan ei ollut tuota sanonut.
Joka herrastalon, missä Akilles ruokaili, vinniltä haalittiin kaikki vanhat vaaterojut Akilleelle. Siinä oli monellaista ruumiinpeitettä sekä miehen että naisen. Suurissa nyyteissä niitä Akilles äidilleen kuljetti. Äiti suuren osan kaikessa hiljaisuudessa möi narikkaämmille.
Suuresta miehestä oli ensi aluksi tehty lumpunkeräilijä.
* * * * *
Oli tullut jo seuraava syksy. Akilles oli toisella luokalla. Samaten Uuno Ström. Ja Jori Fellman, joka oli jäänyt toiseksi vuodeksi samalle luokalle.
Aamulla kun ei vielä oltu koulun ovia avattu, istui aina Akilles yksinään ulohtaampana muista tikapuiden puolapuulla puettuna Bergin konsulivainajan vaaleasta suvipalttoosta pienennettyyn nuttuun.
Luokalla oli hän aina hiljainen ja viihtyi välitunnitkin pulpetissaan läksyjään valmistellen. Muut ympärillä räyhäsivät, pitivät isoa suuta ja väliin häntäkin nykivät. Mutta hän kärsi nöyränä kaikki.
Tästä ahertamisesta ja alistumisesta olivat seurauksena ja palkkiona korkeimmat arvosanat todistuksissa.
Rouvat siitä riemuitsivat.
— Hänestä tulee suuri mies! Niin on rehtori sanonut.
Toisinaan kun kaikki muut olivat ulkona pallon lyönnissä, hiipi Akilles yksinäisessä aivan hiljaisessa luokkahuoneessa ikkunan luo. Ja katseli merta. Hänen luokkansa oli toisessa kerroksessa. Sieltä oli aivan avonainen näköala merelle. Hän näki laivat ulkosatamassa, näki ensimäisen majakan, näki koko hurmaavan meren syyspäivän valjussa valossa.
Hän unohtui sitä katsomaan. Ja "meripoika" tanssi säveleinä, hiljaisina, pidätettyinä säveleinä hänen suustaan.
Voi miten hän sentään oli vieras tässä herrasseurassa!
Mutta hänestä tulee suuri mies. Ja nöyränä hän hiipi paikalleen kirjansa ääreen.
Seuraavalla tunnilla heillä oli historiallista lukemista. Se käsitteli kreikkalaista sankaria Akillesta. Akilleen sielussa somasti sointui, että hänellä ja sillä suurella oli yksi ja sama nimi.
Kun tuli tunti, selitti rehtori Akilleen luonnetta, mitenkä se oli suuri sankari. Pojat henkeä pidätellen kuuntelivat. Jokainen heistä tahtoi olla Akilles.
Ja kun tunti loppui, lähtivät he huimina kosken rannalle painimaan.
Jori huusi mennessä, että hän tahtoo olla Herkules. Oppikirja ja rehtori yhdessä olivat loihtineet lapsukaisten sieluun Akilles-raivon.
Kummasti sykähti uljaalta Akilles Tuirankin sielussa. Hän oli suuren sankarin kaima. Ja suuri Akilles oli meren jumalattaren poika. Häntäkin meri helli.
Akilles hiipi hiljaan ikkunaan merta katselemaan. Silloin joku korkealla äänellä hänen takanaan lukee:
— Akilles liehui kuin ärsytetty jalopeura karjassa. Hänen vaunujensa akselista tippui verta ja aivan istuimen reunoihin asti pirskui pisaroita ylös. Kohta Skamandrosvirran vedet punastuivat verestä ja hänen kätensä raukesivat murhaamisesta…
Akilles kääntyi katsomaan. Se oli Uuno Ström, joka luki.
— Hyi miten paljon verta! huudahti Akilles ja hirmustui kuvittelultaan.
Samassa käytävästä ryöpsähti sisään suuri melu ja korkea huuto:
— Huomenna on Aleksanterin päivä ja silloin näytetään "katurakeille", kuka on Akilles.
Se oli Jori, joka huusi. Samassa iski hän hajakantiset kirjansa pulpettiin ja kaivoi taskustaan hoikan nuoran, minkä nenässä oli lyijykuula. Alkoi sitä sitte kädessään pyörittää, niin että nuora mennessään kuuluvasti vihelsi ja lyijypala kiivaassa kulussaan näytti yhtenäiseltä lyijykehältä.
Tuossa nuoran vinkumisessa oli jo jotain toisia kiihottavaa ja se ääni pian kokosi rohkeimmat Jorin ympärille.
Jori otti kouran täydeltä taskustaan konfekteja ja viskasi ne luokan lattialle.
Pojat niitä kilvan hakemaan. Mammaltaan sai Jori taskurahaksi joka viikko viisi markkaa. Muuten oli Jori luokan oikea luoja ja komentaja. Samalla hän oli nyt sen väkevin mies.
— Teidän, pojat, pitää huomenillaksi laittaa itsellenne tällaiset plätkät, komensi Jori.
— Minä kyllä laitan, sanoi varmasti Uuno Ström, joka jo ymmärsi, miten miesten joukossa pitää olla.
— Uuno on poikaa. Jos tekin muut olisitte sellaisia, kehni Jori.
— Minäkin laitan! Ja minä…! Ja minä…! kuului nyt yhtenä huutona
Jorin ympäriltä.
Jori huomasi Akilleen pulpetissaan nenä kiinni kirjassa. Hän hiipi hiljaan takaa Akilleen luo ja karjasi huimasti:
— Entä Tuira? Se on haudattu nauris! Vaikka on muka Akilles.
Samassa sai Akilles selkäänsä aika läimäyksen. Akilles säikähti, hypähti pystöön ja sopersi:
— Minusta pitää tulla suuri mies. Niin tahtoo konsulinna.
Sitä seurasi yleinen hurja nauru.
— Ja minä! Ja sinusta tuleekin suuri mies minun kämmenissäni, keskeytti Jori Akilleen.
Samassa hän iski yhä vimmatummasti Akillesta. Mutta nyt poskelle.
Lisäksi seurasi kolme potkua.
— Ei suuri mies säry, vaikka veivataan, pilaili Uuno Ström.
— Se fröökinä on niin pehmyt! huusivat toiset.
— Kyllä minäkin laitan, sopersi Akilles hienosti peräti säikähtäneenä.
— Tuirakin on poikaa, vaikka onkin suuri mies, ivaili Jori.
Seurasi yleinen naurun räjähdys. Kyyneleitä oli Akilleen silmissä, kun hän istui takaisin pulpettiinsa. Ja siinä hän alkoi itkeä.
Jori meni ja löi toiselle korvalle, niin että veri syöksähti Akilleen nenästä.
Akilles itki niin että hänen hento ruumiinsa vavahteli ja koko poika näytti katkeavan siihen paikkaan.
— Kuule! Ei täällä saa marista, muuten me annamme vielä selkään. Ei meidän joukossamme saa olla akkoja, varoitti Jori.
Mutta samassa Jori muutti käytöstä ja lähti ulos huoneesta.
Nyt rohkeni joku mennä Akilleen luo.
— Miksi sinä aina olet muista erilläsi? Sentähden se sinua löi, puhui tuo toveri.
— En minä voi tapella, puolusteli Akilles ja ja lisäsi:
— Sen on konsulinna minulta kokonaan kieltänyt.
— Pyh konsulinna!
Akilles silmäsi hämmästyneenä puhujaa.
— Ne rouvat sinua vain turhaan kiusaavat. Mutta meidän mukana on hauskaa. Me lyömme ja tappelemme. Sellaisista tulee suuria miehiä, mutta ei nuhjuksista. Muista Herkulesta! Ja suurta Akillesta! Lähdetkö huomenna meidän mukaamme?
— Minä lähden, vastasi Akilles, jonka ajatusmaailmassa oli yht'äkkiä tapahtunut vallankumous.
Rouvat siirtyivät Akilleen sielussa syrjään ja sijalle astui Herkules ja suuri Akilles. — —
Kun koulupäivä oli loppunut, julistettiin huomiseksi lupa, koska oli keisarin nimipäivä.
Toinen luokka sitte keskuudessaan päätti huomenillalla kokoontua kirkkotorille, mistä joukolla lähdettäisiin "katurakkeja" tapaamaan.
Akilles päästyään kotiinsa haki ensiksi lyijykuulansa, minkä hän kesällä Nuottasaarelta kasakkien patterista oli löytänyt. Alkoi sitä plätkäksi takoa.
Tästä lähtien hän meluaisi, räyhäisi, suurena esiintyisi, heikompiaan härnäisi. Sillä hän ei enempää jaksa olla pilkattuna. Hän tahtoo olla väkevä ja voimalla uljaava kuten suuri Akilles.
Ne, jotka aina läksynsä osasivat, olivatkin sellaisia ujoja ja heikkoja ja muiden pilkattavia. Mutta hänpä ei ole enää sellainen arka ja ahertava kuin tähän asti. Kun hän tulee kouluun, niin lennättää hän kirjansa pulpettiin ja kehasee miehevänä kaikkien kuullen:
— En taaskaan täksi päiväksi ole mitään lukenut.
Hirveä sankariraivo kiehui Akilleen aivoissa. Hän tahtoo olla suuri Akilles! Ja se se olikin oikea suuri mies, koska hänestä vuosituhansien takaa kerrotaan. Ja sellainen tappelija ett'ei vertaa!
Seuraavana päivänä illan hämyssä juoksi Akilles kirkkotorille kourassa kunnioitusta herättävä plätkä. Eilisen iltapäivän hän sitä laittoi syömättä, juomatta. Yölläkin se plätkä hänen aivoissaan kummitteli aseena, joka kaasi sata "katurakkia".
Siellä torilla oli jo toinen luokka. Eilen ne Akillesta häväisivät, mutta nyt hyväksyttiin mukaan. Ulommaksi hän ensin ujona jäi, mutta Jori viittasi joukkoon.
Jori järjesti kaartinsa. Itsekullekin jakoi hän kouralla konfektejä suuresta pussista, sillä Jori oli päivän kunniaksi saanut mammalta kymmenen markkaa. Sen rahan hän oli uhrannut makeisiin, joita nyt syötti luokkalaisilleen. Mutta itse hän pisti hienon paperossin suuhunsa. Ja sytytti sen herrasmiehen komeudella. Muut sitä hämmästyivät. Jori oli ollakseen. Plätkät tarkastettiin.
— Voi mutta Tuirallapa on miehen ase! Kärki terävä kuin hiottu keihäs! Kaikista paras! Vaihtanut on poika luontoa! Näin sinusta tulee suuri mies. Minä olen Herkules ja sinä saat olla suuri Akilles!
Jori suuteli Akillesta ja antoi uuden erän konfektejä.
Juhlavalaistusta sytytettiin lyseolla. Valovirta leveni, laajeni tummaa kirkkoa kohden, mikä jäi pimeään varjoon, kun torin kupeella lääninhallituksellakin juhlavalaistus sytytettiin. Kolmikulma sieltä ylhäältä tapulista helähteli kuutta.
Poikajoukko astui torilta alas kirkkokadulle. Puhuttiin kovalla äänellä, vingutettiin plätkiään, kolistettiin kivikatuun saappaiden korkorautoja. Sisäinen povissa liekehtivä sankarituli näin aluksi ulos leimahteli.
Talojen edustalla oli huikaisevan valoisaa. Uuden rohtolan ympäristö ui punaisessa bengalitulessa. Ihmisryhmiä meni ja tuli.
Puiston kohdalla oli pimeämpi.
— Nyt "rotat" tulevat! huudettiin sen pimeästä povesta.
Samassa karkasivat esiin "katurakit". Ne olivat pieniä, mutta tanakoita pojannaperoita Vaaran puolelta kaupunkia. Nyt iskettiin yhteen. Auta armias! Lyötiin nyrkeillä, lyötiin plätkillä toisiaan. Kiviä lenteli koko seutu sakeana. "Rotat", herraspojat, näyttivät voittavan, sillä heitä oli enempi.
Jori otti ja antoi lyöntejä. Hänellä olivat jo kasvot verissä. Suuri "katurakki" häntä peittosi.
Akilles ehätti apuun. Hän oli kuin hurmiossa. Koko voimallaan lähetti hän plätkänsä "katurakkiin". Samassa kuului kauhea huuto:
— Silmä meni! Saatanan rotat!
Akilles ehti nähdä verta tulvanaan vuotavan. Hän ja kaikki "rotat" juoksivat henkensä takaa pois.
Poliisi tuli paikalle ja korjasi lyödyn, joka verenvuodosta hoiperteli.
Koko yön hirveissä omantunnon tuskissa oli Akilles. Miten raaka hän oli ollut! Miten paljon pahaa hän oli tehnyt!
Ehkä vievätkin hänet vankilaan.
Mutta kun aamu tuli, meni Akilles itse rehtorille tunnustamaan. Asia oli hänelle jo ilmoitettu, mutta lyöjää ei tunnettu.
— Sinäkö, Tuira? kummasteli rehtori.
— Niin, itki Akilles.
— Mikä sinut villitsi?
— Minä tahdoin olla se suuri Akilles, josta rehtori niin paljon puhui ja joka oli kova tappelija.
— Niin. Sinulla on komea nimi… Rehtori jäi kovasti miettimään. Hänkö se oli alun antanut tällaiseen likaiseen tappeluun, hän, joka oli vain pohjiaan myöten oppilailleen esittänyt muinaiskreikkalaista sankari-ihannetta Akillesta.
— Mitä nyt sanoo konsulinna Berg? Tämä on sinulle hirveä asia.
— Eikö herra rehtori rankaise?
— Minä esitän asian psykologisesti opettajakunnalle. Sen asia on tehdä päätös.
Akilles sai mennä. Välitunnilla supatteli Jori Akilleen korvaan. Hän esitteli, että lähdetään koulusta päästyä sovittamaan lyöty. Se on muuan ajurin poika. Jori lupasi hankkia rahat.
Mutta muuten ei saisi Akilles Joria sekoittaa ollenkaan asiaan. Akilles lupasi sen Jorille.
Ja kun koulupäivä oli lopussa, lähtivät Jori ja Akilles etsimään lyötyä.
Akilles syleili häntä ja pyysi anteeksi.
Tämä suostuikin sovintoon, kun Jori lupasi hankkia kipurahoiksi viisikymmentä markkaa.
Opettajakokous erotti Akilleen kuukaudeksi koulusta.
* * * * *
Siinä on meidän suuren miehen alku! huudahti Bergin konsulinna asian kuultuaan.
— Minusta on poika aina ollut kuin suuren pahantekijän alku. Sellainen äksy ja tuittupää! kiivasteli Lotti, pastorin rouva.
— No, no Lotti! kielteli konsulinna.
— Mamman pitää lopettaa kokonaan sen pojan holhoaminen. Hirveää kun sellaista nyt kaupungilla puhuvat, että se on Bergin konsulinnan kasvattipoika, joka on lyönyt. Sellaista häpeää!
— Poika tulkoon tänne!
Samassa konsulinna soitti palvelijan sisälle ja lähetti hänet noutamaan
Akillesta.
Mutta Ella ehätti ennemmin. Ellalle oli Akilles hyvin syvästi katunut.
Hän oli itkenyt ja Ella oli itkenyt.
Kun Akilles tuli, oli hän tulipunainen ja hätääntynyt. Häntä vielä enemmän vaivasi se, että huoneessa oli Lotti-rouva.
— Mitä nyt, Akilles, olet tehnyt? kysyi konsulinna.
Ei vastausta.
— Mitä olet, Akilles, tehnyt pahaa ja rumaa?
Ei vastausta.
— Miten tyhmä hän on! huomautti Lotti.
— Etkö aio minulle mitään vastata? kysyi konsulinna.
Akilles oli vaiti, mutta kauheasti häpeissään.
— Kuule, poika, oletko mykkä?
Konsulinna alkoi kiivastua. Poika oli vaiti.
— Herrainen aika, miten äksy sinä olet! Jaa, Akilles, minun täytyy sanoa, että sinä olet hirveän typerä.
Akilles itki.
— Anteeksi, rouva konsulinna, sopersi hän.
— Ei niin vähällä. Me herrasväki olemme tehneet sinulle paljon hyvää ja olisimme tehneet edelleenkin, mutta nyt se on mahdotonta. Sinä häpäiset meidätkin hyväntekijäsi! Lyödä lähimäiseltään silmä puhki…!
— Ei se ole puhki, vaan viottunut, puhui Akilles itkun seasta.
— Vaikka niinkin. Sinunhan pitäisi ymmärtää asemasi, sinun, joka olet kurja, köyhä, viheliäinen raukka. Anna sinä rikasten ja ylhäisten tapella ja riidellä, jos heitä huvittaa, mutta sinä lue läksysi ja ole siivosti. Sinun pitää ymmärtää aina vaieta, aina kärsiä ja aina lukea…
Konsulinna löi kämmenellään pöytään ja kovasti tulistui. Ella tyrskähti itkemään, lensi konsulinnan kaulaan ja rukoili:
— Kulta fammu! Akilles tahtoi vain olla se suuri kreikkalainen Akilles, joka oli kova tappelija. Älä ole liian kova Akilleelle! Muista että minä olen Akilleen hyvä enkeli!
Tuo viimeinen hellytä konsulinnan.
— Aa, se on illusionia illusionin päälle. Hän on sentään kummallinen poika!
Akilles itki. Ella itki. Ja konsulinnakin kuivasi nenäliinalla silmiään. Mutta Lotti-rouva käveli kiivaasti huoneessa ja katsoi suuttuneena Ellaa.
— Jos mamma ei lopeta tätä komediaa, niin minä en koskaan tule enää kotiin käymään! puhui Lotti ja poistui huoneesta.
— Ella kulta! Miten hellä ja hieno sinä olet! Sinun suullasi puhuu minulle taivaan Jumala. Ja häntä minun on kuultava. Minä annan Akilleelle anteeksi. Hän on lapsi-rukka joutunut harhaan. Mitä ne lapsille siellä kouluissa opettavatkin pakanaraakuuksia. Suoraan tappelemaan kiihottavat. Kaikki on, Akilles, minun puolelta unohdettu. Mutta mitä sanovat muut rouvat, en tiedä.
Akilles liikutettuna kiitti. Mutta Ella kuiskasi hänelle:
— Saatiinpahan fammu sovitetuksi!
Kun Akilles meni tantti Vesterstrålen luoksi syömään päivällistä, niin ei tantti antanut ruokaa, vaan pani koko iltapäiväksi pimeään arestiin, sinne vanhaan tuttuun komeroon, jossa kukaan muu ei vielä koskaan ollut ollut.
Kun Akilles vuorollaan meni Fellmaniin syömään, niin piiskautti kauppaneuvoksetar Akilleen, sillä hänkin, joka Joria ei vielä koskaan ollut rankaissut, ymmärsi holhojavaltansa Akilleen yli sitä vaativan.
Kun Akilles meni pariin muuhun paikkaan, niin kiellettiin häntä jyrkästi enää koskaan tulemasta. Ja osotettiin kohta ovelle.
Tapaus vaikutti niin Akilleen sieluun valtavasti, että sieltä kokonaan poistui Herkules ja se suuri Akilles verisine vaunuineen, mutta yksin sijalle jäi timanttisilmä, kiharatukka tyttönen, jonka suulla Jumala puhui.