XIV LUKU.
Suuret, korkeat, valkoiset sillat. Ja niiden alla mahtava koski kolmihaaraisena vielä puristettuna jäiseen teräsvyöhön. Mutta se vyö monesta kohdasta oli rikki ja rikkeimissä hirveitä virveleitä … härän silmiä … vaahtoa … kuohua … ahdistetun elämän riehuvaa innostusta…
Jään alla pauhasi salainen virta ja tuolla ylempänä oli vuoria, ladotut toistensa päälle kasautuneista mahdottoman suurista jääteleistä. Niitä oli jättiläisen käsi sinne nostellut ja ne hohtivat ja paistoivat auringossa kristallikummuilta. Kun ne lähtivät liikkeelle, niin ympäristö oli vapiseva. Sillä jättiläinen oli heräämäisillään. Ja raivostuneena se repisi rikki sen rinnoille lasketun … pinnistetyn kylmän vyön … ojentaisi vapautuneena käsivartensa ja syleilisi liian voimakkaasti sen kupeille laitettuja, pieniä ihmiskäden nostamia tavara-aittoja. Kunnes taas talttuisi. Ja laineillaan kaupunkilaisille kultaa kantaisi ylimaan korvista. Sillä tämä joki oli miljoneerien elämän suoni.
Tänä talvena oli jättiläisen uni ollut tavattoman sikeä ja tavattoman pitkä. Ja sitä rajumpi olisi herääminen…
Se jo uhkasi purkautua tuhansien, miljoonien voimalla … kuka insinööri mittaisikkaan sen voiman rajuimman tulvan aikana!
Äärellä oli merikoulu. Kun tuolla ylhäällä, penikulmien päässä jäät alkaisivat liikkua, niin silloin rautavanteinen pallo merikoulun harjalle nostettaisiin merkiksi kaupunkilaisille, että nyt on taas tulossa se historiallinen hetki, jolloin ylimaan jäinen sydän sulaa ja kylmän talvensa mereen viskaa kuohuvana, vimmattuna, ärjyvänä, hävittävänä tulvana. Pois silloin arat sielu:! Silloilla parveili koko kaupunki. Sillä kaikki olivat jännitetyt ja kaikki tahtoivat nähdä … jotain suurta ja hirveää…
Akilles oli eilen illalla saapunut pääkaupungista tutkinnoista. Hän oli valmis ylioppilas. Ja hän oli häikäisevän loistava ylioppilas. Korkeimmat arvosanat … uusi pääkaupungissa laitettu puku … otsalla mustakiharaisella valkoinen lyyrylakki ja sen alla haaveksivat silmät, terveet, punakat posket…
Hän nosteli tuttaville hattuaan, nauroi ja oli iloinen… Tässä kulki Ella erään naistuttavansa, hienon neidin kanssa. Akilles tervehti komeasti ja pyörähti rinnalle. Sillä hän luotti valkolakkinsa arvotettuun mahtiin. Ja Ellan silmät sädehtivät niin kiehtovina, kuin kutsuvina.
— Tervetuloa! toivotti Ella raikkaasti.
Naistuttava huomasi joukosta pilkallisia silmäyksiä ja sopivassa tilaisuudessa jättäysi pois seurasta.
— Nyt olen vapaa nuorukainen… Ja minun edessäni on koko maailma … elävänä ruusutarhana … puhui Akilles.
— Olet. Ja minä sydämestäni onnittelen … puhui Ella.
Kaikki heitä kääntyivät kummissaan katsomaan.
— Ihmettä että ihmiset, jotka asuvat tällaisen luonnon keskellä ja saavat joka kevät kuulla sellaisen jylhän ihanan vapauden laulun kuin tämän kosken jäistään purkautuminen on, ovat niin pikkusieluja, niin hometta aivoissa … se on surkeaa … ja ne eivät ymmärrä luontoa … puhui Akilles.
Ellakin silmäsi ympärilleen. Ja näki kylmiä katseita, kylläisiä, ilkkuvia katseita…
— Tuolla tulee Lotti-täti! Herra Jumala! huokasi Ella.
— Luota minuun! Minä olen voideltu uhmaavan sankarin öljyllä!
Lotti, kun näki heidät, ulompaa kiersi kiehuvin silmin. Ja hänen piti lähteä kohta pois kaupunkiin, sillä hän oli häpeästä haljeta… Sellaista hävitöntä rohkeutta Ellaltakin…!
Mutta Ella tunsi sisässään myös uhmaa. Hän ei häpeä rakkauttaan.
— Nyt nähköön koko kaupunki!
Ja koko kaupunki näki ja kummastui. Ella ja Akilles vetivät suurempaa huomiota puoleensa kuin tuo riehuva koski, jota he — kaupunkilaiset — nimenomaan olivat tulleet katsomaan.
— Sinä kirjoitit minulle, ett'et sinä jaksaisi kohota ylös tähtiin. Ja minä ymmärsin, että se oli näiden pienten sielujen likainen kulta, joka kai sinunkin huumasi. Minulla kun ei ole sitä…
— Ei, ei se ollut kulta…
— Se oli sitte minun alhainen syntyperäni…?
— Ei sekään…
— Oli sitte minun häpeällinen syntymäni…?
— Niin … rakas Akilles … ei puhuta siitä nyt. Minä olen muuten nyt niin onnellinen…
Ella oli aivan tulipunainen.
— Minä tunnen nyt rohkeutta. Ja tahdon leikata juurta myöten, vaikka kävisi kipeääkin… Olen huonoa syntyä … sen luulen varmasti tietäväni… Mutta onko se minun syyni…? Minkä voi ruusu sille, että luonto asettaa sen kasvamaan lantakasaan…? Eikö se siltikin ole ruusu…?
— Kullan ja rikkauden rinnalle asetan vastakohdaksi sinun kykysi…
— Jo alat kohota?
— Alhaisen syntyperäsi vastakohdaksi asetan sinun siveellisen puhtautesi…
— Menetkö yhä ylemmäksi?
— Ja sinun huonon syntysi … niinkuin sanot — ja Ella taas punastui — sinun suuren sielusi…
— Ja niin pääset taas tähtiin! Ja allemme jää matala maa ja nämä pienet ihmiset rikkauksineen, suurine sukuineen ja inhottavine paheineen…
— Olen lukenut "Paul ja Virginian". Ja paljon miettinyt pitkinä … pitkinä öinä … joina en unta saanut, vaan sinä silmissäni väikyit. Elämä ilman sinua on minulle kuolema… Tulkoon, mitä tulee … minä olen sinun…!
Akilles oli temmata Ellan kuumaan syleilyyn. Mutta muisti aseman. Samalla hän huomasi, että he olivat vain kahden sillalla … että heidän jalkainsa alla natisi … repeili … purkautui…
Heille rannalta hirveästi huudettiin, viuhdottiin nenäliinoilla, ojennettiin käsiä … ja huudettiin.
Akilles silmäsi ylös koskelle. Sieltä tuli hirveitä jääsaaria, vesi korkeana kuohui … räiski … paukkui … pamahteli…
Ja silta liikkui heidän jalkainsa alla liitoksissaan. Se tuntui murenevan … särkyvän…
Nyt välähti Akilleelle hetken vaara. Hän tempasi Ellan syliinsä ja juoksi henkensä takaa hajoavalta sillalta kohti rantaa.
Ja pääsi sinne juuri kun silta meni murskauneena tulvan mukana. Tuo väkijoukko rannalla hänelle hurrasi ja oli innostunut. He olivat unhottaneet säätyerotuksen…
Mutta Ella oli pyörtynyt ja vietiin virvotettavaksi läheiseen taloon.
Suuri silta meni tulvan mukana, silta ja paljon muuta.
Se purkaus oli tullut niin äkkiä. Mutta jo tovin oli rautavannepallo merikoulun harjalla ollut.
Akilles ja Ella eivät vain olleet huomanneet, eivät huomanneet sitäkään, että sillat jo aikaa olivat tyhjenneet ja he vain kahden siellä kulkivat.
Akilles lähti kotiinsa aivot täynnä mietteitä, aaveita, näkyjä…
Hänellä oli nyt itsensä vuokraamina kamari ja kyökki ja omat huonekalut. Tuomari oli auttanut.
Äiti siellä kyökissä iloisena kalkutteli.
Mutta Akilles ryhtyi kirjoittamaan runoa jättiläisestä, joka nukkui ja jonka seljästä kääpiöt kultaa kaivoivat kynnet toistensa veressä sulasta kateudesta riidellessään. Oli vain kaksi toisesta ilma-alasta — tähdistä — kotoisin olevaa olentoa, poika ja tyttö, jotka eivät koonneet kultaa, vaan rakastivat … lempivät … elivät henkiselle sopusoinnulle ja halveksivat noita kääpiöitä, heidän kultaansa, heidän riitaansa, heidän verisiä kynsiään. Kääpiöiden kirkunnasta herää jättiläinen. Liikkuu. Ja kääpiöt koloonsa karkaavat, kultansa unohtavat. Mutta tyttö ja poika parhaallaan laulavat rakkauslaulua, ihanaa kuin illan satakielen sävel. Jättiläinen lauhtuu, sievästi lempivät syrjään siirtää ja panee heidän helmaansa kouran helmiä … maan parhaita jalokiviä. Kääpiöt kun sen näkevät, häpeävät pelkoansa, lankeavat pojan ja tytön jalkoihin ja pyytävät, että poika ja tyttö opettaisivat heitäkin rakastamaan.
Akilles lähetti runon Ellalle tuoreiden ruusujen mukana.