XV LUKU.
Lotti, pastorin rouva, oli hirveän onneton. Hänen kädessään oli Akilleen rakkauskirje, se, jonka hän oli saanut itselleen Ellalta varastetuksi. Sitä hän oli säilyttänyt arvokkaana todistuskappaleena.
— Kunhan pappa vielä eläisi! huokasi hän.
— Voi, toisin olisi kaikki, kunhan pappa eläisi! Sillä Lennart ei välitä suvun arvosta … ja mamma on jumalinen… Suvun kunnia on kerjäläispoikien käsissä… Hyväinen aika…! Voiko olla hävittömämpää…?
Lotti vei kirjeen miehelleen Aarne-pastorille.
— Meitä, rakas Aarne, odottaa, ruma skandali.
— Mitä? huudahti pastori säikähtyneenä.
— Se että Ella ja Anna Tuiran poika ovat rakkaussuhteissa. Tänään kävelivät yhdessä silloilla koko kaupungin silmäin edessä ja tässä on tuskauttava kirje…
— Mutta sehän on mahdotonta…!
— Mahdottomaksi minäkin luulisin. Mutta Ella on häpeämätön.
— Se täytyy olla mahdotonta…! Sillä…
— Sillä?
— Rohkenetko sinä kuulla?
— Miksi en?
— Mutta se on kauhean rumaa…
Lotti alkoi värähdellä. Pastorin ääni vapisi.
— Minä koetan olla luja…
— Akilles on — Lennartin lapsi! Annan itsensä minulle tunnustama…
— Lennartin lapsi! huudahti Lotti ja putosi sohvalle.
Pastori juoksi hakemaan Floridavettä ja etikkaa. Valoi niillä Lotin otsaa, piti nenän alla ja virvoitti.
Sinä päivänä ei puhuttu asiasta sen enempää. Lotti-rouva vain itkeskeli.
Seuraavana päivänä alkoi Lotti puheen jo aamulla:
— Että hän on isätön lapsi, sen minä tiesin kyllä. Sentähden olen minä aina inhonnut Annaa ja Akillesta. Mutta että Lennart olisi noin… Sitä en voinut aavistaakkaan…
— Ei Akilles ole ainoa. On muitakin…
— Rakas Aarne! Säästä minua!
Taas katkesi keskustelu.
— Olkoon sitte oma perheasianne! puhui pastori pitkän äänettömyyden takaa.
Mutta Lotti rupesi pukeutumaan ja lähti vanhaan kotiinsa.
Hän tapasi mamman kahden kesken. Ja alkoi itkeä.
— Mikä sinun on, Lotti-kulta? kysyi konsulinna katsoen korutyöstään silmälasien päällitse pastorin rouvaa.
— Meidän päällemme taivas halkee! huudahti Lotti.
— Oletko enää järjelläsi? Niin, se oli kamala onnettomuus … siellä koskella … mutta Akilles oli urhea. Minä lähetin hänelle kiitokseksi sata markkaa. Ja Ella on niin sanomattoman iloinen. Hän laulaa kuin paratiisin lintu, soittaa ja laulaa yhtenään … kun pelastui varmasta kuolemasta…
— Paljon onnettomuutta uhkaa meitä. Synkkiä, mustia pilviä on päämme päällä. Tulee raesade keskellä kesän kirkkainta päivää. Tulee häpeää vuorittain silmillemme … häpeää … häpeää … minä tahtoisin vajota maan alle!
— No! no! no! Sinulla on taas tuo tulivuoren purkaus… Poikarukkahan vain siellä toi terveisiä pääkaupungista Ellalle…
— Mamma on hyvä ja lukee…
Lotti antoi Akilleen kirjeen konsulinnalle.
Konsulinna luki. Hänen kasvoilleen nousi verta … verta … verta…!
Luettuaan kirjeen repi konsulinna sen, tallasi vanhoilla jaloillaan palasia ja huudahti:
— Mitä kaikkea tässä saa nähdä!
— Tämä on vasta ensi näytös murhenäytelmään. Toinen on se, että
Akilles on Lennartin lapsi. Sen on Aarne pappina saanut Annalta kuulla.
Ja kolmas on se ja kaikista surullisin, että mamma on tanssittanut nämä
lapsukaiset rakastamaan toisiaan…
Konsulinna oli kalpea ja riutunut. Hän puhui heikosti:
— Mutta kuka osasi odottaa tällaista loppunäytöstä? En ainakaan minä…
— Sieluni silmällä näin minä sen jo vuosia sitte … jo silloin, kun ei osattu muuta puhua kuin että Ella on Akilleen hyvä enkeli. Kaikille sitä toitotettiin, huudettiin joka ilmansuuntaan. Se oli niin hienoa … niin hienoa … ja niin kaunista…!
Mutta nyt tuli räjähdys! Enkeli putosi taivaasta ja taittoi jalkansa. Parku nousee ja itku ja hammasten kiristys…! Kuka on enin syyllinen…? Lennartko…? Ellako…? Vai mammako…? Pappa varmaan haudassa kääntyisi, jos tietäisi, että hänen nimensä ja kunniansa on kerjäläisten käsissä…!
— Lotti on hyvä ja heittää minut yksin. Sinulla on raudan kylmä luonne. Et ole elämässä vielä oppinut kärsimään… Oma miehesi on aivan moitteeton… Ja kiitä siitä taivaallista isääsi! Mutta jätä minut suuren rikokseni kanssa yksin…!
Lotti läksi suuttuneena harso tiukkaan alas silmille laskettuna. Hän meni suoraa päätä Lennartin luokse ja räjähdytti hänelle koko kiukkuisen sydämensä sapen monenkertaisena, niin että Lennart kyynelissä kylpi hänen edessään ja rukoili ettei Lotti ilmoittaisi asiaa hänen rouvalleen, muuten hän ampuisi itsensä…
Konsulinna voivotteli yksinään sydäntä vihlovasti:
— Minä tarkoitin ainoastaan hyvää. Mutta minun virheeni on, ett'en kohta alussa ottanut varmasti esille totuutta … pakottanut poikaani tunnustamaan… Minä rupesin epätietoisena filantropiksi, tahdoin hyvittää ja kuitenkin senkin heitin puolitiehen. En koskaan lähestynyt avomielisesti Annaa, vaan aina hyvin korkealta seteleitä kourassa… Ja nyt … mihin tämä puolinaisuus on vienyt…? Luonnottomaan rakkaussuhteeseen: sisar ja veli rakastavat toisiaan kuin sulho ja morsian. Siinä on julmuutta. Minä olen rakentanut Sodoman ja Gomorran. Ja nyt sataa päällemme tulta ja tulikiveä…
Konsulinna paineli rintaansa, käveli huoneen lattialla ja paineli rintaansa.
— Se on monen polven synti, joka nyt purkaupi. Bergin suku on aina ollut hirveän aistillinen… Jumala ei jätä kostamatta…
Konsulinna soitti palvelijaa.
— Olisiko Ella-neiti hyvä ja tulisi tänne?
Palvelija lähti. Ella tuli. Ja hänen hiuksissaan oli ruusu, yksi niitä, joita Akilles oli lähettänyt, ja hänen kasvoillaan oli valtava onnen väike ja hänen kädessään Akilleen ruusuin mukana lähettämä runo.
Hän oli onnellinen, oli sydän hänellä riemusta täysi. Tanssien hän tuli ja huulilla helmeili rakkauden laulu.
— Voi hyvä lapsi!
Konsulinna itki. Ella kalpeni, mutta räjähti vallattomaan nauruun:
— Niin farmori! Nyt minä olen onnellinen ja pyydän saada lukea kauniin
Akilleen kirjoittaman kauniin runon…
Ella rupesi lukemaan. Taidokkaasti, innokkaasti hän lausui, teki liikkeitä ja korotti ääntään.
Sivulta hän vain huomasi, miten konsulinnan kasvot nytkähtelivät, miten ne kovasti punottivat…
Mutta hän lausui milloin pehmeästi, sydän sulaen, kun oli esillä rakkauskohta, milloin harmista väristen, kun puhuttiin kääpiöiden kullasta ja verisistä kynsistä…
Nyt kovasti romahti. Hirveä! Konsulinna makasi lattialla, suusta vaahtoa valui ja ruumis nytkähteli.
Ella huusi hirveästi. Palvelijat juoksivat hätään.
Ella heittäytyi isoäidin rinnalle, huusi mielipuolen tuskalla. Mutta hänet kannettiin vuoteeseensa.