XVI LUKU.
Akilles kirjoitti Ellalle parhaallaan uutta runoa. Sen nimeksi tulisi: "Neljä ihannetta". Ja siinä runoilija kehitteli ensimäisenä ihanteena raa'an voiman ihannetta, verisen miekan ja raskaan nyrkin ihannetta. Sen ihanteen sankariuden huippu on kreikkalaisten suuri Akilles verisine vaunuineen. Sitte seuraa rahan ja vallanhimon ihanne. Sen huippusankari on Napoleon. Tämän ihanteen liepeissä ihmiset vieläkin riippuvat. Mutta kaukonäköisille jo häämöttää uuden ihannekauden loistava ilmestys. Se on neron ja henkisen suuruuden ihanne. Kulta jo silloin ymmärretään kuolleeksi metalliksi, joka vain alhaisia himoja kutkuttaa, panee ihmisen ihmistä, valtakunnan valtakuntaa vastaan. Ja tämän kolmannen kauden ihanne on suuri runoilija, joka loistaa ja säihkyy yli koko maapallon kuin viiden penikulman läpimittainen sähköaurinko Himalaijan huipulla. Viimeinen ja neljäs ihanne on rakkauden ihanne. Suurin on se, joka enimmin voi rakastaa. Ja silloin saapuu Kristus maan päälle, joka on taivaaksi muuttunut. Sillä silloin vasta on hänelle tunnustettu täysi kunnia ja hänen oppinsa korkeimmaksi ihanteeksi nostettu.
Akilles istui ja mietti. Nyt me elämme vasta toisen ihannekauden loppuaikoja. Kuinka paljon kyyneleitä, kuinka paljon verta, kuinka paljon särkyneitä sydämiä onkaan ennenkuin viimeiseen ihannekauteen päästään! Vielä ei ole rahakaan tunnustanut mahdottomuuttaan tuoda onnea maan päälle. Entä sitte vielä samallainen tunnustus säihkyvältä nerolta, suurelta, suurelta järjeltä…! Kunnes lopuksi rakkaus tanssii näyttämölle ja heittää epätoivoisen ihmissuvun päälle siunaten hellät kätensä.
Tarvitaan vuosia tuhansia, … kymmentuhansia … miljoonia…
Paljon särkyy ja paljon luodaan, kunnes ihmiset jokapäiväisenä elämänään alati elävät sellaista elämää, jota nyt vain onnellisimmat ihmiset parhaimpina hetkinään vilaukselta tuntevat…
Akilleelle tuotiin kirje, jossa oli outo käsiala. Se tuoksui parfyymille. Ja oli siis lähtenyt hienosta paikasta…
Patruuni Lennart Berg pyytää häntä kohta tulemaan luokseen kohtelijain sanoin.
Akilleella nousi veri päähän. Nyt olisi pukeuduttava haarniskaan … nyt odottaa kova ottelu…
Hän valmistautui huolella ja lähti. Soittaa konttorin ovella. Vastassa on itse patruuni hyvin kalpeana … kuin sairaana…
Konttorihuone on tummatapettinen, siinä on suuri kassakaappi, korkeita kirjoituspulpetteja, rautasohva, puoli tusinaa bambutuoleja … kamalan jähmeä huone … tässä on metallin kylmyyttä … kuollutta … jäykkää … runotonta…
Patruuni tapailee sanoja … hänen kielensä on pehmennyt ja sorahtelee kuin olisi hän juovuksissa. Muutenkin on hänen käytöksensä arkaa … hätäytynyttä…
Akilles ilostuu ja varmistuu.
— Sinä olet siis Akilles Tuira, joka…
— Olen.
— … olet asunut … minun vanhan kotini leipomossa … kuinka äitisi jaksaa…?
— Kiitoksia. Hän voi hyvin.
— Niin. On s-sattunut i-ikäviä s-seikkoja … onko äiti koskaan s-sanonut, kenen s-sinä olet po-po-ika?
— Ei ole sanonut.
— Hm…! Tahtoisitko lähteä äitinesi tästä kaupungista pois etkä koskaan palata…? Minä annan mukaan suuremman summan rahaa…
— Mutta miksikä? Sentähdenkö, että minä rakastan Ellaa?
— Tst!
— Mutta minä rakastan Ellaa… Enkä minä myö itseäni…
— Tst! Ella on jo menossa kauas pois … viime yönä lähti … lääkäri määräsi … meitä kohtasi suuri suru … konsulinna kuoli eilen illalla…
— Mitä…? Ella poissa? Ja konsulinna kuollut…
— Niin … paljon surua. Mutta suostutko lähtemään äitinesi pois?
— Mutta miksi kaikki tämä? Palaako Ella…?
— Palaa ja ei palaa… Mutta häntä et koskaan saa … siihen on ylipääsemätön este … jota en minä etkä sinä voi voittaa… Mutta on parasta hiljaisuudessa selvittää asia… Tämä on jo kyllin kiusaava juttu… Minä annan viisikymmentä tuhatta, jos menet äitinesi etkä koskaan palaa. Kaikki on sitte umpeen painettu…
— Mutta sanokaa syy!
— Miksi tiedustella syitä…?
— Että voin tehdä päätökseni.
— No niin. Äitisi nuorena oli kuumaverinen ja minäkin olin liian raju … ja … ja…
— Te siis olette minun isäni…?
— Olen … vastasi konsuli hiusrajaan asti punaisena.
Akilles lähetti pitkän, vihlovan, ilkeän vihellyksen. Hänen päänsä tuntui halkeavan…
— Mutta miksi nyt vasta tämä tieto… Ja apu…?
Akilles tapasi sohvaa istuaksensa. Sillä hänen päässänsä meni huikeasti ympäri … silmissä sähisi … korvissa huumasi … suonet löivät kuin paljat.
— Ja te olette siis saanut aikaan sen luonnottoman suhteen, että veli on rakastunut sisareensa … sisar veljeensä … tietääkö Ella?
— Ei tiedä. Eikä saa koskaan tietää. Häntä pelastaaksesi lähde…
— Minä lähden. Mutta en teidän rahoillanne. Te olette monenkertainen murhamies … konna … lurjus … maailman suurin pyöveli…! Kirous synkkä kuin helvetin tuska päällenne…!
Patruuni otti setelitukon, paksun ja pullean. Ja ojensi sen.
Akilles otti. Ja viskasi sen patruunin kasvoille, että mäjähti. Sinne se sitte vierähti lattialle.
Akilles lähti. Hän oli purppuran punainen. Aivan ylevän kaunis kuumassa vihassaan. Suuressa mielenjännityksessä hän astui kadullakin avopäin, hattu puhtaan valkoinen kädessä…
Vastaisen rakennuksen ikkunassa oli nuoria herrasneitiä, jotka siihen kokoontuivat häntä näkemään muka salaa.
— Katsokaa, kuinka hän on koketti, tuo samainen, joka vielä äsken kyökin rappusilla söi, kun kantaa hattuaankin kädessään kadulla. Tahtoo näyttää kauniita hiuksiaan … puhui muuan.
— Ella Bergin sulhanen. Mutta Ella on lähetetty ulkomaille … pakoon…
Seurasi huikea nauru.