IX.
Maisteri Tervo.
Koulusta keskipäivällä vapaaksi päästyään meni maisteri Tervo aina silloille kävelemään. Siellä edestakaisin hän kuljeskeli ja kypsytteli aatteita aivoissaan. Näillä uljailla jättiläissilloilla näki palasen Suomen parhainta ja kauneinta luontoa. Tuolla ylhäällä poimutteli joki sinisenä vesikäärmeenä ja lopulta piiloutui ruohoisiin rantoihinsa metsän kainaloon. Tässä lähellä levitti se mahtavan vaahtoväylän, jossa oli kolme pääkoskea ja niissä lukemattomat pienet kuohukorvat. Tuossa vesimäessä, jossa suuri vuoksi heitti viimeisen paininsa, oli aina nähtävänä luonnon jylhä leikki. Vesi riehuen ja tapellen vimmatulla pärskeellä ja humulla lensi korkeissa kuohuissa ja syleksi rannoille vaahtoaan. Siellä ja täällä pyöri se kauheissa häränsilmissä iankaikkista piiritanssiaan tai viskasi louhikkoa vasten sapekkaan halveksimisensa. Se oli aina levoton, aina kiihtynyt ja suurella melulla merkitsi vastalauseensa ennenkuin antautui meren tasaiseen avaraan syliin.
Tämä koski ja tämä joki kuljetteli Tervoa luoksensa kuin nuorta tyttöä rakas lapsuuden koti. Sillä maisteri oli lähtöään vesikansaa ja tätä kuohumaantietä oli hän monta kertaa ajanut tähän kaupunkiin, missä nyt oli elämän työnsä alottanut. Hän oli ylimaan maaperästä irtirepäisty tervamiehen poika, joka kun näille koskille tuli, tuli ikäänkuin lähemmäksi elämänsä varhaisimpia muistoja. Kun hän katseensa tuonne ylös joelle kohotti, kohotti hän sen samalla kohti omaa heimoaan ja alkukotiaan.
Tällaiset riehuvat haukkuvat vesikoirat veden haltioituneessa helmassa olivat hänen aikaisimman ikänsä parhaita leikkitovereita. Sillä kun hän kynnelle kykeni, sai hänkin alkaa koskia sauvoa ja paltamoa vitsaköydestä vetää. Ja koulussa ollessaan keväisin kotipuoleensa palatessaan oli se matka sitä samaa tervamiehen ytimiin asti vaivalloista koskia ylös nousemista. Silloin hän kouraantuntuvasti oppi tietämään, että ei ole leikkiä ylimaanmiehen kaupunkimatka. Kun kotipitäjän rantoja lähestyttiin, olivat kämmenet kipeitä käsniä täynnä, sormet vereslihalla, vaikka käsissä soutaessa ja sauvoessa olikin nahkakinttaat. Ja koko ruumis läpikipeä kuin rikollisella, joka on saanut neljäkymmentä paria raippoja selkäänsä.
Mutta näiltä matkoilta hän sai luonteensa rautaisen sitkeyden.
Näitä kuohuja ja koko tätä samaa jokea ja vielä paljon sen ylempänäkin olevia vesialueita oli hän sitten syksyisin alas viilettänyt, kun takaisin kouluun palasi.
Hän tunsi ylimaan ja elämän siellä kuin viisi sormeaan. Hän tunsi tämän joen lähteitä myöten. Hän ymmärsi tervamiehen sielun ja tiesi, että se värähteli kipeistä tuskista. Nälkä ja vilu, sairaus ja taikausko, viina ja huoruus loppumattoman raatamisen särpimenä oli siellä elämän harvakuteisena kankaana, mikä peitti nuo kolottuja mäntyjä kasvavat summattomat salot ja sinisiintoiset vaarat tervahaudan kisserässä savussa.
Täällä silloilla muuten hiljaisessa yksinäisyydessä kävellessään — sillä kaupunkilaiset eivät ymmärtäneet tämän erinomaisen virvottavan ja houkuttelevan kävelypaikan arvoa muulloin kuin jäidenlähdön aikana, jolloin he perhekunnittain siellä saapastivat — huusi koski maisterin korvaan: "Tee työtä! Tee työtä! Älä väsy! Älä väsy!"
Ja työtä hän tahtoi tehdä. Ja oli jo tehnytkin. Jos hän jaksaisi riehua työssä ja toimessa yöt päivät niinkuin tämä koski, niin ei hän lepäisi. Työtä vaativatkin hänen rautaiset hermonsa, työtä hänen intohimoinen verensä. Hänessä oli vielä alkuihmisen pilaantumaton tarmo ja tuore voima. Hänen suonensa paisuivat nuortean ihon alla terveestä verestä ja hänen leveät kätensä tapailivat aina jotain esinettä puristaakseen. Hän kuin säteili liikaa voimaa. Sillä hän oli työinnon kirkastama voimaihminen.
Siten sekä entisyys että nykyisyys veti häntä kosken pariin. Ja avoveden aikana oli vielä kolmaskin vaikutin. Täällä koskella hän näki sauvovia tervamiehiä.
Niitä hän nytkin silmillään sieltä etsi. Ja kas vain! Tuolla nousee ylös kymmenkunta venettä. Ne ovat syksyn viimeisiä matkueita. Hän ehättää lähemmäksi katsomaan, tuntisiko. Outoja ovat nimeltään. Mutta koko olemukseltaan hänelle vanhoja tuttuja, niitä rakkaita ylimaan kapeita ukkosia.
Tervo jää katsomaan sauvomista. Sauvain liikettä seuraa hän persoonallisella mielihalulla. Ja hänestä tuntuu kuin hänen omat kätensä siinä sauvoisivat, kuin hänen oma verensä noiden likaisissa ruumiissa olisi matkalla ylimaahan … lapsuuden kotiin. Synnyinseudun runoa on hänelle noiden tervamiesten kapeissa paltamoissa, suurissa tuohikonteissa ja koreissa pienissä matka-arkuissa. Nuo ohutpukuiset miehet tervaruskeine ihoineen ovat hänen veljiään ja nuo korearöijyiset naiset leveine rumine kasvoineen hänen sisariaan.
Näkymätön voima on viskata levätin hänen hartioiltaan ja näkymättömät kädet ovat laskea hänet tuonne pitkään veneeseen sauvomaan ja ponnistamaan, ponnistamaan munaskuihin asti, niin että veri käsistä kihoisi. Silloin hän olisi taas tervamies, heimonsa kanssa samaa luuta ja lihaa.
Mutta eikö hän nytkin sitä ole? Tämä levätti hänen hartioillaan ja tämä syysauringossa kiiltelevä korkea silkkihattu hänen päässään ovat vain kulttuurin ulkonaisia merkkejä, jotka eivät millään tavalla erota hänen sydäntään niistä siellä alhaalla veneessä. Näitä hän kantaa siksi, että on sivistynyt ja että tahtoo ulkonaisestikin kaupungin porvarein hänet siksi tunnustavan. Ja siksikin, että paremmin ruotsalaisestakin ryhmästä saisi oppilaita puolelleen.
— Tervakansa! Ole huoletta, minä olen kokonaan sinun. Tässä puvussani ja nykyisessä asemassani voin enemmän hyväksenne. Ylimaa on täynnä teitä sauvovia, vaikka minä täällä alamaassa kirjoitankin nousevan aikanne vapauskirjelmän, puhuu Tervo itsekseen alas tuonne koskelle kuin lohdutukseksi noille sauvoville, jotka suinkaan eivät häntä kuule.
Mutta voimakkaasti tuntevan miehen mieliala se näin itsestään sanoiksi purkaupi.
Hän nojaupi sillan kaidepuuhun ja siihen unohtuu sauvomista ihailemaan. Hän nauttii sen näkemisestä kuin äiti katsoessaan lastensa leikkivän sitä samaa leikkiä, jota hän itsekin lapsena leikki. Miten nokkelasti nuo miehet kuten oikea koskimies sauvoimiaan heittävät!
Tervon ruumis nytkähtelee siinä nojatessaan sauvojien liikkeiden mukana. Hänen jäsenensä kertovat sauvojien jäsenten liikkeet.
Kuinka varmasti he kireässä koskessa ymmärtävät puukankensa iskeä oikeaan paikkaan, jotta pitkän-pitkä vene suorana nousee ylös aallokkoa! Ja kun he ponnistavat sauvaansa nojaten ja leväten koko painollaan sen päällä kuitenkin säilyttäen oikean tasapainon, jotta eivät silmälleen lennä, ovat he kuin kreikkalaisia painijoita kilpa-arenalla. Heidän laihat, mutta jäntevät vartalonsa ottavat silloin pyöreät asennot ja suonet heidän ruumiissaan pullistuvat kuin painiotteessa. Tuon sauvovan tervamiehen asento kelpaisi malliksi vaikka ensi luokan kuvanveistäjälle, miettii Tervo.
— Tuossa … juuri tuossa on plastiikkaa, huudahtaa hän heitä katsoessaan.
Taas hän uudelleen vaipuu katsomaan ja ihastelee:
— Kovat ovat tervamiehen kourat ja leveät ylimaan miehen kämmenet. Niissä on sauvoin lujemmassa punerruksessa kuin keihäs karhuntappajan näpeissä.
Nyt pääsevät veneet kivilaiturille, jolle nousee mies kustakin veneestä vetämään. Vitsaköydessä yli olkansa niin kumarassa, että nenä on melkein saappaiden kärjessä, pitkin kivilaituria riuhtoo tuo sitkeä luinen olento kosken äkäisissä korvissa ylös paltamoaan. Toiset veneestä sauvoimillaan ulostavat laiturista. Hidasta se on kulku, sillä koski kyllä jaksaa vetää kissanhäntää täysienkin miesten kanssa. Tällaista urheilua kestää aika ajottain päivämääriä.
— Tuo on työtä, jonka rinnalla peltomiehen ylistelty kivien vääntäminen tai savipeltojensa ojien lapioiminen on vain leikinlaskua. Pah! Tuossa menisi jo jonkun toisen niskat nurin, hymähtää Tervo.
Mutta hänelle tämä kaikki on niin vanhaa ja niin tuttua. Juuri noin se hänkin sauvoi … noin vitsavaulasta tempoi.
Ja vielä nytkin kuohahtavat veret saada sitä samaa tehdä. Sillä siinä on niin … niin monta nuoruuden rakasta muistoa tuossa samaisessa jokimatkassa. Ja hän onkin kuin kovasti ottelevasta koskesta syntynyt ja noilla kivipaasilla, joita nyt kylmät syksyiset vedet huuhtelevat, ensimäiset unensa nukkunut. Hän on tuulen tuttu, viiman virpoma. Syntymäseutu häneen painoi omat merkkinsä.
Mutta sentäänkin auringon kultaamat haukkuvat vesikoirat ja syleksivät vesikissat kosken haltioituneella helmalla ovat Tervon silmissä ihanimmat nähdä. Niidenpä rinnalla muu on kovin kilttiä.
Siltojen toisella puolella siellä alhaalla saarien takana näkyvää merta ei maisteri juuri ole huvitettu katselemaan. Se on tuolla alapuolella eikä ikäänkuin kuulukaan hänelle. Se on ventovieras ja sen yhtämittainen lakeus väsyttää häntä. Hänen silmänsä on tottunut kiivaaseen koskeen ja korkeihin vaaroihin. Mutta meri — se on tasainen kuin mihinkään haluton mieli. Olkoon! Maisteri ei halajakaan sen tuttavuuteen eikä sen mielialoja tutkia.
Ja siksikin maisteri ei liioin tahdo merta ihailla, kun hän tietää, että sen toisella rannalla on — Ruotsi! Oli pikkumaista vihata outoa maata ja outoa kansaa. Mutta ihmismieli on nyt sellainen. Niinpä pieni viaton sana "ruotsi" aina näykki maisterin hermoja. Ja niin rautaisia hermoja!
Sillä se sana toi hänelle mieleen niin paljon katkeraa ja kauheaa. Se samainen pani hänen, sinervän salon ja leikkivän kosken, korkean vaaran ja vapaan erämaan pojan ympärille kuin puristavan rautavyön, mikä kidutti ja ahdisti häntä silloin kun hän tässä kaupungissa koulua kävi.
Hän pääsi suorastaan koulun kolmannelle luokalle, sillä joitakin aineita opetettiin toki suomeksikin. Ja hän oli jo niin vanha! "Kyllä tuollainen karhu jaksaa pinnistää", oli Heideman sanonut ja valtioneuvos oli vaatinut häntä kohta kolmannelle luokalle, kotipitäjän pappi kun oli antanut yksityistä opetusta. Mutta silloin se kiusa ruotsinkielen kanssa alkoi. Ja toinen kiusa oli noista ruotsalaisista herraspojista, koulutovereista, jotka yhtenä laumana aina hänen päällensä hyökkäsivät. Hän ensin näytti niille puukkoaan kuin valtioneuvoksen "Castor" koiralle, sillä se oli hänellä nivusilla tuppivyössä todellisen tervamiehen tapaan. Mutta rehtori Heideman otti sen häneltä pois. Ja nyt oli hän aseeton kiusaajiinsa nähden. Leveät ja luiset nyrkkinsä hän nyt julmana iski niihin, sai jälki-istuntoa, sai karsseria, mutta iski kuitenkin. Sillä ne vietävän nallikat, ne hienot polvihousuniekat ja samettipusero-herraspojat eivät herjenneet häntä kiusaamasta. Ne olivat aina ahdistamassa kuin sääskiparvi kesäkuumalla ylimaassa. Aina ja joka paikassa vastuksena. Istui hän tikapuilla koulun pihalla, ne takaa pistivät neulalla. Astui hän kadulla, ne huutelivat hänelle "tervaruotsia", jolla nimellä ne hänen puhettaan heidän ihanalla kielellään kutsuivat. Hän kun oli niin kovin kankea ja kömpelö oikeata ruotsia ääntämään.
— Huru moor Tervo i taa? huudettiin hänelle joka aamu tervehdykseksi.
Ja sitten:
— Tu ska int inpilla tei som en herrekosse.
Se oli sitä heidän "tervaruotsia", jolla he häntä matkivat. Julmasti he häntä kiusasivat.
Ja hänellä itsellään oli myös paha luonto. Ei hän antanut perään, ei koskaan. Löi takaisin, löi verille asti. Ell'ei valtioneuvos olisi häntä puoltanut, olisivat opettajatkin potkaisseet hänet jättiläispotkulla yli koulun aidan.
Sillä kyllä nekin osasivat häntä poloista kiusata … kiusata…
Ei kukaan muu häntä suosiollisesti kohdellut kuin valtioneuvos. Muut pilkkasivat, pieksivät. Valtioneuvoksella oli aina ylimaankin pojalle joku ystävällinen kehottava sana.
Kovalle otti se koulu vieraan kielen rautavöissä … kovalle!
Maisteri teki vielä silloilla pari kierrosta. Sillä koulutalo, jossa hän opetti ja jossa alkava suomenkielinen lyseo vuokralaisena asusti, oli ränstynyt, omiin seiniin uppoamaisillaan oleva yksikerroksinen puutalo, mistä väliseiniä pois sahaamalla oli tehty luokkahuoneita, mutta katot jääneet entiseen mataluuteensa, joten ilmaa oli sen verran, ettei juuri tukehduttu. Siellä kirkon naapurina se säälittävässä vaatimattomuudessaan kyhjötti kaupungin ruotsikkojen kiroamana. Mutta jokin syvä sielullinen riemu kirkasti aina Tervon noissa tuvissa molemmin puolin porttia opettaessaan ja se riemu syntyi siitä, että hän sai suomeksi opettaa suomalaisia lapsia.
Kun hän nyt palasi asuntoonsa, istui hän kirjoittamaan "Salamaan". Sillä sen oli määrä tästä viikosta lähtien alkaa säännöllisesti ilmestyä.
Snellmanin kipsinen rintakuva on hänen työpöytänsä sivulla.
Mistä hän nyt "pääkirjoituksen" laatisi?
Tervon aivot työskentelivät hitaasti ja raskas oli hänellä ajatuksenjuoksu.
Hän asetti sormen nenälleen, miettii ja miettii…
— Oikein!
Hän kirjoittaa nytkin tervakaupasta. Tuo esille sen huutavat vääryydet, miten porvari maksaa ylimaan isännälle vain pienen murto-osan siitä hinnasta, minkä hän itse ulkomaalla saapi. Ja miten tätäkään hintaa ei anneta puhtaassa rahassa, vaan jauhossa, suolassa ja vaaterihkamassa.
Paljonko porvari itse ulkomailla sai, ei maisteri suinkaan niin numerolleen tiennyt. Mutta epäkohtia paljastavan sanomalehtimiehen parhaimpia taitoja on liioittelu. Siten ikäänkuin viekotellaan vastustaja näyttämään korttinsa. Olihan porvareilla tilaisuus "Österbottenissa" hänen kirjoitukseensa vastata ja tuoda esille todelliset numerot, lohdutteli maisterikin itseään. Sitenpä hän pääsee kurkistamaan patruunien kirjanpitoon. Ja on takatietä sukeltanut pääasiaan.
Mutta ett'ei hän vain tuulta hosunut kireästikin kirjoittaessaan, sitähän varmasti vakuuttivat ne "Brasilian aarteet", joita tämän kaupungin terva- ja puukauppiaat olivat itselleen koonneet juuri näillä ylimaan tuotteilla.
Taas tuo jälkimäinen momentti oli tinkimättömän tosi. Tervakauppiaan jauholla ja suolalla oli hänkin monet herranvuodet elänyt ja sen samaisen vaaterihkamissa lapsenruumistaan peitellyt. Ja etukäteen ne verisessä puutteessa piti ottaa ja vakuudeksi tiukka paperi antaa, että kesän tullen niin ja niin paljon tervaa maksuksi tuodaan. Kauppias yksinään teki ehdot ja kirjoitti kauppasopimuksen. Ylimaan isäntä vain kankeilla vapisevilla sormillaan piirsi puumerkkinsä alle. Ei tervamies osannut kirjoituksia lukea eikä liioin ymmärtääkään. Porvari kirjoitti mitä tahtoi ja herkkäuskoinen luonnonlapsi luotti pyhästi "konsulin" ja "patruunin" papereihin. Jos lopulta koko tila ja eläminen hukkui niihin porvarin papereihin, ajatteli lapsekas perheenisä: "Niinkö paljon sitä jo tuli otetuksi?" Ja vain surullisesti hymähti kuin omalle kykenemättömyydelleen osata oikein järjestää talouttaan. Näillä kokemuksilla hän painui uusille valloitusretkille ylimaan loppumattomiin korpikyliin, kunnes taas teki uuden haaksirikon toisen porvarin papereissa.
Näin tiesi Tervo eletyksi siellä tervamaassa jo miespolvia. Juuri tuollaisen haaksirikon oli Tervonkin isä tehnyt lääninsihteeri Nicanderin papereissa. Häneltä oli mennyt maat ja mannut. Mutta kun hän oli kivulloinen miesrukka, ei hän jaksanut sonnustautua siitä tapaturmasta, vaan jäi loppuikänsä suuren joukkonsa kanssa vaivaishoitoon. Nyt hän oli jo kuollut.
Pitäisi saada naseva rubriikki kirjoitukselle, miettii maisteri. Ja samalla kansan mieleen helposti menevä kuin terva puuhun. Panisiko: "Suo siellä, vetelä täällä, ei kuivaa kussaan?" Ei sovi sekään. On liika monikäsitteinen. Mutta tämä: "Sinne vaaja vaipuu, kunne kurikka vaatii!"
Sopii!
Maisteri ryhtyy kirjoittamaan. Hän kirjoittaa ja pyyhkii … pyyhkii ja kirjoittaa. On senkin seitsemän kovaa osata kirjoittaa niin helppotajuisesti, että rahvas tuntee sen omakseen. Ja ell'ei "Salama" ensi puheistaan lähtien vie kansaa mukanaan, ovat sen päivät laihat kuin nälkäisen. Sopivat sanat … sopivat käänteet … mutta viivoittimen suora loogillisuus. Sellaista ymmärtää rahvas.
Sen tiesi jo Gregorius Suuri kirjoittaessaan "Synnintunnustuksensa".
Maisteri lukee sen itsekseen saadakseen kiinni rahvaanomaisesta tyylistä.
Mutta siinä on tuo kirkollinen sävy, joka ei mukau sanomalehtiartikkeliin. Vienon huumorin pitäisi kaikki suolata. Sille se kansa on perso.
Maisteri katsoo Snellman-bystiin.
Se mies ymmärsi myös aina etsiä oikeat sanat. Maisteri hakee esille
"Maamiehen Ystävän". Ja hukkuu sen verrattomaan sanontatapaan.
— Niin sitä pitää rahvaalle henkistä ravintoa kypsyttää!
Jo löytää maisteri sen oikean tyylin, mitä nyt tarvitaan. Sanat pirahtelevat paperille hedelmöittävinä kuin suuret täysinäiset vesinopat viikkokautisten poutien perästä kukanlehdille. Ajatus saa siivet, mielikuvitus irtaupi henkevänä lentoon, lause ajaa lausetta täynnä syvän säälin kultakuormia. Hän nauraa … hän ivaa … tekee suuren traagillisen käänteen … valelee sekaan vienoa virsikirjan mielialaa … ja nyt iskee kuin moukarilla uhriaan sitä ennen sitä naskalilla pisteltyään…
Maisteri innosta kuumenee … kasvot punoittavat … aivoissa leiskaa kuin palava rovio … ja käsi hiukan vapisee sisäisestä liikutuksesta … tästä hedelmällisestä luomisinnosta.
Sillä hän veressään tuntee, että se on juuri tuo kotoinen rahvas, joka nyt hänen suullaan puhuu. Hän on vain valittu ase, vaikkapa sitten se aasinleukaluu, jolla kansa lyö satavuotista nylkijäänsä.
Ylimaan kansan paljon kärsinyt, kuuma, värähtelevä sydänveri tällä hetkellä valuu hänen kynänsä läpi huutamaan kuin Aapelin veri kostoa murhaajalleen.
Sillä siellä on murhattu. Monta pientä lasta on kuollut suoranaiseen nälkään, monta vapisevaa vanhusta kaatunut seisovalta jalalta puutteesta hautaan, puhumattakaan niistä lukemattomista uhreista, jotka nääntyivät vuosimittaisissa kärsimyksissä.
Luomisen ilo maisterin rinnan laajentaa ja hän jää syvässä sielullisessa taiteilijahekumassa, minkä hetken tuotteliaisuus hänessä synnyttää, tuijottamaan Snellmanin suureen kipsiseen rintakuvaan … kuin kiitollisuudesta.
Se oli sittenkin hän, joka hänelle antoi sanat kynän kärkeen.
Tervo sytyttää sikarin ja nauttii omista käsialoistaan.