VIII.
Taistelu ja sen ratkaisu.
Harry ei saanut unta. Hän näki papan yhä silmissään kohteliaana illallispöydässä nostelevan hänelle ruokia ja mairittelevan. Mamma oli iloinen ja puhelias. Hän silminnähtävästi nautti jostain harvinaisesta mielialasta. Hänen hopeahiuksensa, jotka olivat kootut pyöreälle sykkyrälle päälaella, kiiltelivät lampun valossa. Tuo sykkyrä oli Harryn silmissä kuin kasa palanutta harmaata tuhkaa, mitä pitävät koossa kymmenet metalli- ja luuneulat. Ja jos huolien tuuli myrskyyn nousisi, niin se sen puhaltaisi kaikkiin ilmansuuntiin. Mamma pelkäsi hiuksiensa putoavan. Mahtaisivatkohan lujemmiksi päänahkaan pureutua ja entisen kastanjanruskeutensa saada, jos hänestä — Harrystä — mamman entisestä "ack, min lille'stä" tulisi senaattori?
— Mahtaisivatkohan?
Harry toisti tuon sanan ääneensä. Jos niin tekisivät, niin uhri hänen puoleltaan ei olisi liian suuri. Mutta kuka ne on valkoisiksi värjännyt? Aika ja huolet. Mutta kuka hänelle huolia kantoi kuin tarjottimella? Pappa. Se sama pappa, joka hänestä tekee senaattorin ja itselleen epäjumalan. Hui hai! Pappa vaatii muilta … hiuksetkin valkeiksi, kun niin voi itse huvitella. Mutta hän Harry — tuomitsee väärin. Pappa puhui vakavista taisteluista… Ehkä on pappa kovastikin kärsinyt … pappa on voinut palaa tuhkiin jo ennenkuin mamma. Sillä ovathan hänenkin hiuksensa vaalenneet jo kauan … kauan sitten. Ja surut itsensä tähden voivat olla yhtä karvaita kuin surut muiden tähden. Pappakin on siis taistellut huonomman itsensä kanssa. On taistellut ja verisesti tappiolle joutunut. Antanut sitten myöten ja laskenut alamäkeä, elämän puhtauden kukkulalta laskenut huimaavaa alamäkeä nautiskelijoiden suuressa kelkassa. Se puhtauden kukkula on kai varhaisimmassa nuoruudessa. Mutta maisteri Littov ei ole ollutkaan kukkulalla. Hän jo lapsena makasi suuta myöten rämeessä, kuten pappa sanoi. Ja on nyt mies, joka omassa kodissaan on pirun myllymiehenä. On ottanut urakalla ihmissukua pilatakseen punaisilla iloilla.
Mitään puhtauden taistelua, mitään itsensä pyykkiin panemista ei pappa enää yritäkään. Hän on jo liiaksi likainen oman arvostelunsa mukaan.
— Mutta te nuoret! Te saatte koettaa uudella otteella!
Nuorilta hän vaatii puhtautta. Mutta ei tarkoitusperänä, vaan kunnianhimoisten päämäärien saavuttamiskeinona. Ei olla puhdas itse puhtauden tähden, vaan että sitä tietä voi päästä senaattoriksi! Kas siinä vanhan herran moraali!
Harry naurahti. Mitään kristityn lumivalkoista puhtautta ei pappa häneltäkään suinkaan vaatinut, vaan sellaista sovinnaista puhtautta, jonka kiiltokauluksella ei ole aamuyöstäkään kapakkatahroja. Sellaista yhteiskunnallista puhtautta, jossa ihmisten silmät eivät näe likaa. Ei omantunnon puhtautta … eikä mitään Getsemanekatumusta, vaan sitä puhtautta, jolla kaupitellaan itseään valtion korkeihin virkoihin.
— Armahda! Minusta senaattori!
Ja näin lausuu julki vanha, viisas, paljon kokenut mies, joka on kolmekymmentä vuotta lääniä hallinnut!
Siinä täytyy olla joko narrailemassa isällinen mielikuvitus tai sitten minä olen todellakin…
Harry ei kainoudesta jatkanut ajatuksiaan, vaan hän hyppäsi vuoteesta, sytytti kynttilät ja meni suuren kuvastimen alle katselemaan itseään tulevana senaattorina.
Nuo suuret haaveikkaat silmät … jotka onneksi eivät enää verestä …, ilmiantavat runoilijan … hänellä on vihkonen kauniilla käsialalla kirjoitettuja runoja … nämä kauniit kiharat sopivat näyttelijälle … kun hän oli viime vuotta koulupoika, niin oli hänellä kova kiusaus mennä teatteriin ja näytellä murhenäytelmien pääsankaria … tämä kalpea hieno hipiä sopii esteetikolle … estetiikka on aina ollut hänen lempiaineensa … ja koko olemus paremmin kauneuden palvelijalle kuin kylmän lain lukijalle … ylevän aatteen miehelle kuin järjen jättiläiselle, sillä sellainenhan nyt kaikissa tapauksissa pitää senaattorin olla, vaikkapa sitten vain allekirjoittaisi.
Harry sytyttää vielä palamaan suuren pöytälampun ja viheriän amppelin katossa. Sillä hän tahtoo pitää öisen ilotulituksen tulevalle senaattorille. Eikö se sitten onnistuisi se senaattoriksi tulo?
Nyt on huoneessa runsaasti valoa. Tyynnyttävää haaveikasta satumaista hohtoa, sillä amppelin viheriä loisto seottuu kynttelien ja lampun kirkkauteen fantastisesti.
Ja Harry siirtyy uudelleen seinäpeilin alle. Jo nyt ponnahtaa kuvastimesta häntä vastaan taas ihana ja kaunis laulu. Se laulaa hänen silmäinsä syvää sielukkaisuutta, hänen kulmakarvojensa närkästyneitä ryppyjä, otsan korkeutta, poskien verevää tuoreutta, mustien kiharain hiilikiiltoa. Se vanha hyvä tuttava kuiskaa: "Kaunis ja ylhäinen."
Yö soittaa ympärillä hänelle hiljaiset, mutta kiihottavat hymninsä kuin nuorelle tytölle, joka vain sille rohkenee sulonsa paljastaa.
Siinä hän seisoo peilin alla lumivalkoisessa yöpaidassa ja paljain säärin kuin roomalainen ylimys. Ja papan loihtimat mielikuvat pyrähtävät nyt hänen aivoissaan pesimään ja ne täyttämään, asunnokseen.
Hän astuu, tekee liikkeitä käsillään ja haaveksii. Mutta senaattoria ei ole hänessä mitään muuta kuin papan hänen aivoihinsa linkooma mielikuva ja komea ulkomuoto. Sillä kaikki tämä tässä haastaa itserakkaasta runoilijasta, joka luulee saavansa vuoretkin liikutuksesta kyyneltämään.
Eikö hän loppujen lopuksi olekin vielä suuri lapsi, paremmin nainen kuin mies, sillä mitä tietää nytkin tämä keikaileminen yösydännä suuren kuvastimen alla? Kuin nuorta naista, joka vain yön hiljaisuudessa uskaltaa nähdä itsensä alastomana.
Harry sammutti amppelin, lampun, kynttilät. Sillä hän häpesi itseään ja turhamaisuuttaan. Hän harppasi sänkyyn peitteen alle kuin keskenkasvuinen tyttö pakoon yön hiiriä. Jos tämän teatterin pappa olisi nähnyt, niin elämänsä lopun nauraisi Tervon ampujaa.
Häpesipä Harry omaa sisäistä likaansakin. Sillä puhtainta, mitä hänessä nytkin peilin alla kynttiläin valossa oli, oli kai hänen lumivalkoinen yöpaitansa. Tämä hullutteleminen oli vielä varmaankin alkohoolin fysiologista vaikutusta aivoihin, miettii hän.
Pimeässä oli turvallisempaa tulla senaattoriksi. Siinä hän pukeutui kaikessa rauhassa vitkaan ja huolella valkeihin roimahousuihin, kullattuun kaluunatakkiin, korumiekkaan ja kolmikulmahattuun. Puhui ranskaa ja veti nenäliinan nutun takataskusta taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Istui sitten taburettipuoliympyrässä ja pyyhki kakkuloitaan nenäliinaansa ankarassa ajatustyössä maan huolista.
Nyt jo alkoi elämä laajeta hänen silmissään. Suuruusunelmat saivat paljon paremmin pohjan alleen pimeässä kuin kirkkaassa valaistuksessa. Sillä siinä ei mielinyt tulla sisäinen ihminen mukaan. Mutta nyt se lähti. Hän tahtoo tulla senaattoriksi.
Etäinen tähti syksyn pimeällä taivaalla vilkkui ikkunaverhon raosta. Se kuin viittasi korkealle. Ja nukutti hänet lopulta uskoon kaukaisista elämän perspektiiveistä. Ja nukutti tässä samassa vuoteessa, jossa mamma viime yönä hänen tähtensä kuumat kyyneleet itki.
Aamulla kun hän heräsi, oli hän iloinen ja virkeä papan suuruusunelmista. Tuntui kuin hän yhdessä yössä olisi kasvanut merkkimieheksi sen johdosta, että pappa hänestä illalla noin suurta uskoi. Tuntui kuin huoneiden seinät kumartelisivat tulevalle senaattorille ja mykät huonekalut kuiskaisivat:
— Teidän ylhäisyytenne!
Harry viheltelee, laulaa, soittaa. Ja on iloinen.
Aurinko tanssii huoneissa. Ja kaikki on hauskaa ja hyväilevää.
Koko elämä näyttää kuin suuren-suurelta ilopallolta, joka avaruudessa kierii ja riemujaan penikulmamääriin viskoo.
— Trala—la—la—la—laa!
— Noo? kysyy valtioneuvos ja ovesta kurkistaa.
Harry menee hänen luoksensa ja kysyy:
— Uskotko todellakin, että minusta voi tulla senaattori?
— Uskon. Ja sinusta pitää tulla.
— Niin … niin, hymisee Harry hymyillen vastaan.
Valtioneuvos puristaa poikansa taas syleilyyn. Ja nyt vielä lujemmin kuin eilen.
Sillä nyt on Harry hänen unelmalleen voitettu.
Ja se tieto sykäyttää syvästi papan sydäntä.
Sillä tänä aamuhetkenä tuo unelma jo tuntuu hänestä kuin puoleksi todelta.
Se samainen unelma, joka arkana hänen sielunpohjallaan on vuosia värjöttänyt.
Eikä mitään muuta sen kalliimpaa elämässä ollut enää hänellä toivottavana.
Nyt se täyttyy!
Valtioneuvoksen vanha isänsydän sulaa tämän tähden kauniiseen perhetunnelmaan. Veret hänen hienonkalpeille kasvoilleen nousevat kuin iloliput häätalon harjalle.
Pitkien … pitkien aikojen takaa tuntee hän taas olevansa onnellinen.
Hän heltyy ja yhä lämpenee. Siihen tulee mammakin. Harry rientää mammaa syleilemään. Sillä Harrykin on niin kovin onnellinen. Kohtauksessa on Harrylle veriin menevää lumousta.
Pappa unohtaa kaiken vanhan katkeruuden mammaa kohtaan. Kaikki ne monet kapakkayöt, jotka jo vuosia ovat hänet ja mamman jyrkästi erottaneet toisistaan.
Ja hän menee mamman luo kuin anteeksipyytäen … kuin sovintoa tehden.
Ottaa häntä kädestä ja sitä lämpimästi suutelee.
Mamma punastuu kuin oudoksuen tätä riemullista yllätystä. Hänen ruumiinsa läpi lyöpi kuin sähköllä lämmin tunnetulva.
Ja kun pappa tarjoaa hänelle käsivartensa, tarttuu mamma siihen yhtä varmalla luottamuksella kuin vihille vietäessä.
Sitten seisoo aviopari käsi-koukussa Harryn edessä.
Mammankin sydän sulaa kauniiseen perhetunnelmaan.
Tämä on liikuttava perhekohtaus, jollaista Harry ei ole ennen koskaan nähnyt. Hänen tunteelliseen sydämeensä iskee se syvälle.
Pappa kyllä tietää, missä on mamman kipeä kohta. Ja on ollut jo vuosia. Mutta nyt tahtoo hän sen lääkitä. Mammalle on annettava lohduttava sielullinen hyvitys.
— Saanko mammallekin kertoa eileniltaisen valasi? kysyy valtioneuvos tuossa samassa juhla-asennossa.
Harry ymmärtää, että nyt on esillä suuri ja pyhä perhehetki, joka häneltäkin vaatii uhrinsa.
— Saat … saat! vastaa Harry kuumasti ja hätäisesti.
— Eilen lupasi Harry minulle pyhästi karttavansa kaikkea pahaa suuressa maailmassa. Niinpä väkijuomiakin. Ja erityisesti juuri niitä, puhuu valtioneuvos mamman puoleen kääntyen ja sitten lisää:
— Annatko meille molemmille tässä saman lupauksen?
Pappa katsoo silmiään räpäyttämättä Harryyn.
Harry muistaa, että juuri eilen aamulla kosken rannalla tähän samaan aikaan hän jo itselleen teki tuon sitoumuksen.
Ja hän ottaa tämän tilaisuuden kuin suurella ilolla vastaan.
— Annan, vastaa hän varmasti.
Mamma lyö riemusta kätensä yhteen ja huudahtaa:
— Ack, mitt kära barn!
Ja putoaa yks kaks ilon ammeeseen. Hän nuortuu. Hän kaunistuu. Hänen silmänsä hehkuvat. Ja hopeatukka säteilee auringossa.
Sillä hän muistaa viimeöisen katkeran kävelynsä. Ja mielestä lähtemättömät ovat ne sydämen kivut, jotka häntä silloin repivät.
Mutta nyt tulee pelastus kuin itsestään. Hän pääsee kuin kokonaisen vuoren alta. Ja valloittaa itselleen takaisin samalla kertaa sekä miehensä että poikansa.
Mutta mistä tämä autuus?
— Minun kasvatukseni sittenkin kestää! huudahtaa hän riemuissaan papalle.
Ja hän on ilosta pyörtyä. Hän syöksyy Harryn kaulaan, suutelee ja itkee:
— Niin niin, rakas lapsi! Johan minä sen arvasinkin, puhuu mamma.
— Arvaatko, mamma, miksi pappa sanoo minun pääsevän? kysyy Harry.
— Tst! varoittaa valtioneuvos.
— No mammalle saamme salaisuuden uskoa. Pappa tekee minusta senaattorin.
Sitä sanoessaan on Harry ihastuttavan veikeä kuin leikkivä puolikasvanut poika. Se usko tarttuu mammaankin.
— Pappa on hyvin viisas, rakas Harry. Jos hän sen sanoo, niin sinusta tuleekin senaattori. Ja samalla aatelismies, puhuu mamma.
Nyt suutelee mamma. Ja sitten tarttuu toisella kädellään pappaa käsikoukusta, toisella Harryä ja riemun kyyneleet silmissään alkaa kävellä heidän keskellään pitkin salin lattiaa ees-taas.
Siinä he kävelevät syvässä perheriemussa. Kaikille heille on onni pudonnut kuin taivaasta. Kaikki he ovat riemusta juopuneita.
Siinä kolmen rinnakkain toistensa käsikoukussa ja valtioneuvoksetar keskellä kävelevät jonkun aikaa sanaa puhumatta kuin peläten häiritä toistensa sielullista riemua. Ja uponneina omaan onneensa.
Nyt on sovinto tehty. Kaikki on unohdettu. Vanha on loppunut ja uusi alkaa.
Heillä kaikilla on niin keveä ja mieluisa olla.
Syksyinen aurinko kirkastaa koko kohtauksen. Salin hienon-hieno huonekalusto sen säteissä leikkii monissa värivivahduksissa.
Nyt he istuvat keskustelemaan kuin juhlassa. Mutta lämpimästi ja sydämellisesti. Puhutaan Harryn yliopistoonmatkasta.
— Ensi viikolla lähtee "Aavasaksa" etelään. Tahtoisitko siinä matkustaa? kysyy valtioneuvos.
— Niin, jos mamma lupaa, vastaa Harry lyhyesti ja hymyilee vastaan.
— Mene, rakas Harry, ja papan toiveet täytä! Kun palaat, niin vietämme taas tällaisia hauskoja hetkiä, puhuu mamma.
Harry on huomaavinaan, että mamma aivan silminnähtävästi nuoreni. Viskasi kuin taikavoimalla päältään alakuloisen murhesävynsä, mikä puki häntä niin huonosti. Ja monesti suoranaisesti ajamalla ajoi valtioneuvosta ulos näkemään iloisia ihmisiä.
Kun he ovat siinä aikansa istuneet, nousee valtioneuvos, suutelee mammaa ja lähtee virastoonsa.
Hänen mentyään nousee mammakin, menee Harryn luo ja tarttuen häntä kädestä puhuu:
— Kiitos … kiitos, rakas oma pieni Harryni… Sinä toit papan mammalle takaisin. Ja minä kun uskoin sinutkin minulta jo ryöstetyksi. Nyt alkaa meillä uusi, täysinäinen, onnekas elämä.
Sitten hän painautuu Harryä vasten äänettömän onnellisena ja kuiskaa hänelle:
— Nyt on minulla Trotorp täällä Suomessa … tässä omassa kodissani.
Jumalani! Miten onnellista!