VI.
Mamma.
Eilen illalla oli Harry tullut mamman huoneeseen tavallista juhlallisempana ja puhunut kuin riemuissaan:
— Kuule, mamma. Nytpä et arvaa!
— Noo?
— Tiedätkö, mikä tänä iltana on?
— Kyllä.
— Siis tiedät?
— Oikeinkin hyvin.
Mamma siirsi hiilenhehkuvat silmänsä Harryn samallaisiin hiilenhehkuviin silmiin.
— Mutta minutkin on kutsuttu!
— Ja menet?
— Enkö menisi, kun pappa sen kunnian minulle osottaa?
Mamma ei puhunut mitään. Mutta käänsi lehden Fredrika Bremer-romaanissaan vissillä hermostumisella ja viskasi toisen jalan toisen päälle.
Salaa pusersi hän oikealla kädellään sydänalaansa kirjan takana.
— Mutta arvaatko, missä minä parhaallaan liikun? kysyy hän sitten.
— Kai siinä romaanissa.
— Tätä luen silmilläni. Mutta ajatukset … oi ajatukset … ne kiertävät vanhassa kodissa … siellä Trotorpissa. Sinun palattuasi ja sieltä tuoreet kosketukset tuotuasi en saa sieluani siitä irti. Sinä näit sen heinäkuun iltavalaistuksessa. Eikö ollut kaunis? Eikö?
— Kaunis … kaunis … senhän sinulle hartaalla ihailulla vakuutin.
— Vennernin syvänsininen pinta ja verkkaan laulava satakieli pyökkipuistossa. Pienen joen rannalla se vanha rakas koti, jonka taitekatto näkyi läpi puiston kauas … kauas … nyt aina tänne Suomeen asti, jossa minä … niin no…
— Kärsin…
— Arvasitpas! Vaikka pappa jäisikin tänne, mutta päästäisi meidät molemmat sinne Trotorpiin. Sillä Ruotsille sinäkin kuulut, rakas lapsi. Minä synnytin sinut Ruotsille enkä tälle ikävälle Suomelle.
— Mamma … mamma! Sinä aina Suomea solvaat.
— En solvaa. Mutta sydämeni on siellä … siellä! Näit kun aurinko laski ja metsä tummeni. Etkö huomannut siellä ollessasi, että se laski siellä eri tavalla kuin täällä, että metsä tummeni siellä eri tavalla kuin täällä tummenee.
— En. En ollenkaan.
— Niin. Sinä rakastat tätä maata etkä huomaa. Mutta minä sen huomaan.
Sillä minä olen kärsinyt koti-ikävästä jo kolmattakymmentä vuotta.
— Ja tahtoisit takaisin?
— Vain sinun kanssasi. En … en yksin.
— Mutta et papan kanssa?
— Emme puhu siitä. Pappa on hyvä pappa, mutta pienet ja ahtaat olot täällä hänet kuluttavat. Hän ei lähde Ruotsiin. Sillä hänkin rakastaa tätä maata, jota minä vihaan. Jo parikymmentä vuotta sitten esitin hänelle muuttoa. Mutta yhdellä ainoalla kädenliikkeellä hän jyrkästi kumosi koko tuuman ja kielsi minut ajattelemastakin sitä. Ja kun minä en päässyt takaisin Ruotsiin, niin jäi ainoaksi onnekseni elää sinussa uudelleen ruotsalainen sieluni. Minä varjelin sinut Suomelta niinkauan kuin voin. Mutta sitten loppui se varjelu. Nyt aina uudelleen muistelemalla elän nuo entiset lapsuuteni vuodet, joina minä yksin olin sinulle kaikki kaikessa. Silloin mamma oli sinun koko maailmasi, rakas Harry. Me puhuimme aina Ruotsista. Tummansininen Vennern oli sinulle kauan ennen tuttu kuin sen näitkään … ja pyökkipuisto … ja satakieli … ja Trotorpin herraskartano ja se vanha turvekattoinen mökki, jossa sukumme kantaisä asui ja johon nyt vasta täytenä miehenä sinä sait astua. Jokaisen loukon kartanossa olin sinulle kuvannut … kaikki oli tuttua. Kaiken tämän kotoisen kauneuden huippuna sitten se riimukivi, joka seisoi kuin koko kaukaisen elämän hautapatsaana turvekattoisen mökin sivulla ja käärmekoristeissaan kertoi Rangvaldista ja hänen taisteluistaan kaukana idässä. Tuo Rangvald lie ollut sukumme ensimäinen ja kaatui täällä idässä. Minä olen sukumme viimeinen ja kaadun myöskin idässä barbarien sekaan. Nyt tänä kesänä sinä kaikki sait omin silmin nähdä. Mutta jo pienenä poikana tämän kaiken tunsit.
— Tunsin tavallaan. Tuota riimukiveä ja sen tarinoita pelkäsin tänne Suomeen asti, kun siitä kerroit. Mutta nyt kun sen näin, loppui se pelko peräti, jos sitä enää olikaan. Kaikki olin kuvitellut toisin, mamma, kuin mitä se todellisuudessa oli. Kun nuo kaukaisesta lapsuudesta tutut, mutta kuitenkin oudot maat ja mannut nyt näin silmästä silmään, niin minä pienenin ja ne kasvoivat. Minä vain upposin niihin tunnelmiin. Ja sen riimukiven edessä nöyränä paljastin pääni ja sen turvekattoisen tuvan seinään leikkasin omatekoisen runon veitselläni. Minut valtasi sielullinen hurmaus ja aina … aina ajattelin silloin sinua, mamma, että kun sinäkin olisit mukana…
Mamma etsii nenäliinansa ja se kulkee kuin itsestään silmien eteen.
— Ja kuitenkin kaikki tuo vanha rakas monisatavuotinen kalleus vieraan käsissä, joka sen konkurssihuutokaupasta osti. Silloin juuri minä pyysin pappaa muuttamaan Ruotsiin ja ostamaan Trotorpin, kun se huutokauppaan joutui. Hän olisi voinut sen tehdä. Mutta jyrkällä kädenliikkeellä hän kaikki hylkäsi. Ja niin jäi minulta näkemättä tummansininen Vennern ja pyökkipuisto ja siinä laulava satakieli … jäi kai ainiaaksi! Mutta nyt elän minä lakkaamatta siellä. Öillä näen unta Trotorpista … päivät elän sen muistoissa … ja kun sinä tulet lähelleni, tuntuu minusta kuin jokin salainen näkymätön huumaus vanhasta Trotorpista tuulenhenkäyksen tavalla puhaltaisi päälleni. Niin niin niin…
Mamma itkee.
— Ja arvaapa, minkä pappa sanoi syyksi, mikä muka esti häntä silloin
Ruotsiin muuttamasta.
— Noo?
— Isiltä peritty tervaliike. Hyi!
Harry hymyilee.
— Pappa on aina vitsikäs. Hän tahtoi kai sinulle panna koko muuton leikiksi.
— Eipäs. Hän haltioissaan selitti, että vain se liike … yksin se … koko muuton estää.
Harry ei voinut olla hymyilemättä.
— Mutta tervaliike on juuri suomalainen liike. Ja pappa tahtoi olla suomalainen.
— Minä en ymmärrä sitä. Kaikelle suomalaiselle olen minä kuollut. En osaa heidän kieltään kuin jonkun sanan. Enkä ole tahtonutkaan osata. Mutta jos sinä, rakas lapsi, aina pidät ruotsinkielen pyhänä ja kalliina äidinkielenäsi, niin minun elämäni ei ole ollut turha. Olen ainakin täällä vieraassa maassa kasvattanut heimolleni kiitollisen lapsen.
— Pidän, mamma … aina … aina.
Mamma tarttui Harryn käteen ja puristi sitä hellästi.
— Mene sitten sinne klubin kymmenvuotiseen juhlaan. Kun he sinut näkevät, niin näkevät he myöskin minun elämäntyöni. Rohkenetko siellä esiintyä?
— Vain sinun antamallasi innostuksella.
Harry suuteli mamman kättä ja lähti.
Mutta Harryn mentyä käänsi taas mamma hermostuneesti lehden Fredrika Bremer-romaanissaan. Ja heitti toisen jalan toisen päälle. Teko, jota hän ei sietänyt nähdä toisten naisten tekevän. Mutta itse kun oli hermostunut, aina siihen eksyi.
— Siellä klubissa taas … oih! huokaa hän ja nousee kävelemään.
— Ja nyt siellä on heidän mukanaan Harrykin! Lopulta he ryöstävät hänet minulta kokonaan. Minä näen sen äidin silmälläni … näen … näen … ah! Meillä ihmisillä on elettävänä vain yksi elämä. Ja kuitenkin me sitä elämme kuin olisi meillä niitäkin kymmenittäin tuhlattavana. Mitenkä suuri on inhimillinen erehdys! Siinäkin että jätetään oma maa ja oma kansa vain yhden vennonvieraan miehen vuoksi, joka tulee luoksi ja väittää: "Rakastan sinua". Niinkuin minä raukka tein. Oo! Ja entä sitten miehen vuoksi, joka viis-, kuusvuotisen avioelämän jälkeen kääntää sinulle selkänsä…!
Mamma painaa kätensä ristiin rinnalleen, pysähtyy kävelyssään keskellä huoneenlattiaa kuin jonkun näkymättömän käden pidättämänä, kuuntelee kuin kaukaisia ääniä ja lausuu profeetallisesti:
— Nyt meni minulta poikakin. Pappa … mies meni jo kymmeniä vuosia sitten … sinne … sinne pahaan maailmaan.
Mamma oli kuullut eteisestä Harryn poistuvat askeleet ja hänen hyräilevän laulunsa, kun hän ulos laskeutui.
Ja silloin lensi paha aavistus hänen sieluunsa. Se aavistus pureutuu lujasti mieleen. Ja tärvelee kaikki runolliset Trotorp-muistelut. Nyt se monien vuosien ikävä ja katkeruus kuin yht'äkkiä syöksyy hänen päälleen, kokonaisena vuorena hautaa hänet allensa. Hän vaipuu tuon pahan aavistuksen rusikoimana nojatuoliin.
— Onneton … onneton! He hänet minulta vievät ja silloin … olen taas yksin kalvavan kotimaanikäväni kanssa.
Yht'äkkiä hän ponnahtaa ylös ja puhuu kiiluvin silmin:
— Mutta minä pidän Harryn omanani! Koettakoon pappa häntä itselleen vallata. Sittenkin hän on minun. Minun vereni hänessä liikkuu … eikä papan.
Ja niinkö heikko olisi kasvatukseni ollut, ettei se tulikoetustaan kestäisi? Ei. Se on mahdotonta. Harry on edelleen mamman kiltti Harry.
Mamma tyyntyy ja lähtee taloustoimiin.
* * * * *
On jo yö. Mamma ei saa unta. Yöpuvussaan hän tuon tuostakin käy katsomassa ja kuulostamassa Harryn huoneessa. Mutta se on tyhjä ja sen koskematon vuode odottaa.
On jo kello kohta kaksi yöllä, kun mamma taas Harryn huoneeseen menee kynttilä kädessä. Mutta tyhjä vuode silmiin ottaa.
Nyt hän jää huoneeseen. Istuu keinutuoliin ja aikoo siinä odottaa, kunnes Harry tulee…
Sillä mamma tahtoo itse nähdä, minkänäköisenä Harry tulee.
Siinä on nyt jo suuri, pelottava tuska. Pitääkö hänen omin silmin nähdä
Harry … oih!
Sillä miksi hän viipyy näin kauan?
Mamma mielellään lähtisi pois huoneesta … pakoon tuota pelottavaa näköä, jos todella Harry…
Mutta hän ei voi lähteä. Näkymätön käsi vetää häntä istumaan tuoliin ja puristaa häntä siinä.
Sillä mamma tahtoo omin silmin nähdä, minkänäköisenä Harry tulee klubista.
Jos selvänä ja kuitenkin näin myöhään, niin silloin hän Harryn syliinsä sulkee kuin suuren sankarin, joka on käynyt tulen ja veden läpi hiuskarvaa menettämättä. Mutta jos… oih!
Varmuus … nyt juuri varmuus hänen pitää saada. Ja sitten joko suuresti riemuita tai … itkeä verikyyneleitä.
Mamma istuu … istuu. Odottaa kuin ristitulessa, joka toiselta puolelta lämmittää, toiselta polttaa. Mutta hän tahtoo olla luja.
Jospa kuuluisivat Harryn tulevat askeleet. Niistä hän jo erottaisi, millä päällä poika kulkee.
Mutta askeleita ei kuulu. Hän ei tule. Kuuluu vain aamutuulen kohina puissa:
"Nyt poikasi sinulta ryöstettiin".
Kuuluu vain seinäkellon naksutus, jonka yksitoikkoisuudessa ikäänkuin toistuu kiduttava tuska. Kuuluu omien suonien tykytys kuin kuumeessa.
Mamma istuu … istuu. Kellon tuntiviisari siirtyy kolmeen.
Näin hän ennen takavuosina, kun hän vielä oli nuori, pappaakin öisin odotteli kotiintulevaksi. Kävi papan makuuhuoneessa vielä senkin jälkeen odottamassa, kun pappa oli sinne muuttanut yksin makaamaan.
Siellä oli hän monet itkut itkenyt. Kunnes kyyneleet kuivuivat ja hän lakkasi odottamasta.
— Niinkö kävisi Harrynkin kanssa? Ei … ei koskaan!
Yöpuvussaan mamma hopeahiuksineen ja hiilisilmineen kynttilän tummassa valaistuksessa on kuin sairas raukka, joka keskellä yötä on noussut sängystään lepuuttamaan itseään.
Kellon tuntiviisari on jo puoli neljässä. Ja kello löi yhden heläyksen kuluneen ajan merkiksi. Se heläys meni läpi mamman luiden ja ytimien.
Hän kokosi sitten itsensä, otti kynttilänsä ja lähti omaan huoneeseensa.
Mutta hänen askeleensa horjuvat.
Ne kaikki vanhat surut taas sieluun nousevat. Kymmeniä vuosia onnetonta avioelämää … kymmeniä vuosia kalvavaa kotimaan ikävää. Mutta tässä mustassa surumeressä kuitenkin kuin tulimajakkana oma Harry, jonka poski omassa poskessa kyyneleetkin vierivät kuin surunsuloisina, kuin puolikatkerina. Mutta nyt on tämäkin majakka sammunut … pimeää kaikki … kaikki!
Mamma pukeupi ja lähtee ulos juuri kun kello Harryn kamarissa lyö kumeasti neljää. Mammasta tuntuu sitä kuullessaan kuin jokainen lyönti iskisi sydämeen verihaavan.
Kellokin voi joskus aivan kuin murhata ihmisen.
Valtioneuvoksetar Nicander laskeupi ypö yksinään alas kotinsa portaita pimeään syys-aamuun. Eteisen oven ulkopuolelta reikeliin vääntäessään tuntuu hänestä itsestään siltä kuin hän ainiaaksi viimeisenkin erän onnestaan nyt lukkoon löysi omalta itseltään. Hän … ylhäinen ja rikas valtioneuvoksetar, jota monet pitävät kaupungin ensimäisenä vallasnaisena, kulkee yksinään syysyössä.
Mistä saa hän nyt tällaisen rohkeuden? Sitä hän ei osaa itsekään selittää. Mutta vähemmin hän pelkää täällä ulkona kuin siellä sisällä huoneessaan.
Täällä eivät tukehduta huoneen seinät eikä katto uhkaa niskaan romahtaa. Täällä ei kuulu kellon äsken niin kiduttavaa naksutusta, mikä tänä yönä uhkasi viedä hänet pyörryksiin. Täällä ei tunnu Harryn kamarissa tuntuva tuoksu, mikä nousi aivoihin kuin rakkaasta vainajasta jäänyt lemu. Täällä … täällä on sentään raitis yöilma ja hiljainen yö, joka tarttuu häntä ikäänkuin kainalosta ja seuraa saattajana joka askeleella.
Ei koskaan tähän asti ole mamma puhunut papasta Harrylle pahaa sanaa. Eikä senjälkeen kuin Harry alkoi ymmärtää, hän itkenyt itkujaan Harryn nähden. Yksin hän suri ja kärsi, mutta kahden Harryn kanssa ihaili kotimaataan, sen kansaa ja sen luontoa … kaikkea, mikä oli ruotsalaista. Ja sai siitä lohdutusta.
Mutta nyt kun pappa vietteli Harryn näille poluille, nousee uhka hänen sielussaan maalata pappa kaikessa alastomuudessaan Harrylle. Riisua hänen päältään valhekunnioituksen verho ja näyttää Harrylle isänsä siinä valaistuksessa, jossa hän mammalle jo kymmeniä vuosia oli näyttäytynyt… Ja kysyä, tätäkö miestä tahdot seurata?
Sillä kaiken muun voi mamma anteeksi antaa, mutta ei tätä viimeistä hirmutyötä…
Kun mamma kävelee hiljaisia katuja ohi nukkuvien talojen, herää hänessä nyt yht'äkkiä määrätön yksinäisyyden tunne. Sillä hän on kadottanut syntymämaansa ja kadottanut omaisensa.
Ja kun hän siinä kävellessään kadulla joutuu pienen työmiesasunnon luo, jonka ikkuna on valaistu eikä ikkunaverho ole aivan tiivis, tulee hän tahtomattaan katsoneeksi sinne sisälle. Siellä sisällä kehdossa nukkuu pieni lapsi ja sen vanhemmat leveässä yksinkertaisessa puusängyssä. Vaimo on kietaissut kätensä miehensä kaulaan ja siinä he nukkuvat huulet vastakkain kuin suudelmaan vaipuneina.
— Voi onnellisia! lähtee mamman huulilta ja hiljainen nyyhkytys taas hänet valtaa.
Sillä tässä syksyisessä aamuyössä näyttää noiden köyhien ihmisten hiljainen kotionni valtioneuvoksettaresta saavuttamattomalta autuudelta.
Kohti Seurahuonetta mamma kulkee. Sillä vastustamaton voima häntä sinne kuljettaa.
Hän tahtoo juuri nyt nähdä sen talon, jossa parhaallaan viimeinen valo hänen elämänsä yössä sammuu. Juuri nyt tahtoo hän sen nähdä ja jos rohkenisi, kävisi Harrynsä poiskutsumassa.
Mutta se olisi skandaali. Eikä pappa sitä koskaan anteeksiantaisi.
Tiiviiden ikkunaverhojen takaa näkyy tuli vain heikosti. Mutta eteisessä valot riemuiten palavat ja kajastus sieltä sisältä käy pimeään yöhön yli koko rakennuksen.
Ja nyt kun aikaa sitten jo katuvalaistus on sammutettu ja vain himmeä yölamppu siellä ja täällä ikkunoissa tuikkii, tuntuu tämä Seurahuoneen täysinäinen valotulva kuin pimeässä palavalta tuliroviolta, joka palaa kuin unohdettuna yksikseen. Se on kuin öinen nuotiotuli, jonka ääreen sytyttäjät ovat nukahtaneet.
Mutta kun mamma käy lähemmäksi, niin hän jo erottaa ääntäkin … ja kovaa ääntä.
Sillä juuri parhaallaan sisällä "Bondasta" naitetaan.
Sydäntä mammalla kouristaa. Hän vapisee, kun hän menee aivan lähelle rakennusta. Ja kuuntelee … kuuntelee arkana ja väristen.
Sydän hyppää … hermoissa ottaa kipeälle … ja jalat vavahtelevat.
Tuo on merikoulunjohtaja Abrahamsonin karkeata kurkkuääntä … tuo Elersin ilkeätä naurunhohotusta … tuo "Bondas" retaleen mylvintää … mutta tämä sointuva: "kyss nu, kyss nu!" on hänen oman Harrynsä puhetta!
— Raakalaismaa! kiljaisee siinä samassa mamma ulkona Harryn hävittömien sanojen kiihdyttämänä ja tuntee, että hänen polvensa pettävät.
Hän nojaupi vasten rakennusta kuin tukea etsien. Ja nyt hän aivan selvään kuulee kaiken sen rivon elämän, mikä siellä sisällä on "Bondasta" naitettaessa. Ja hän todella uskoo siellä paljon pahempaakin tehtävän, kun ei tapauksen oikeaa laitaa tunne.
Mutta nyt hänellä on kamala varmuus. Tuo Harryn puhe oli juopuneen hävyttömyyttä.
Mamma lähtee. Nyt hän on löytänyt sen, jota riensi syksy-yöhön etsimäänkin.
Hän on saanut vastauksen kysymykseensä.
Harry kulkee jo papan teitä…
Kotiin päästyään menee mamma Harryn huoneeseen ja suin päin heittäypi hänen vuoteelleen.
Nyt tässä päällysvaatteissaan Harryn vuoteessa maatessaan itkee mamma sen itkun, jota itketään vain kerran elämässä…