V.
"Promenadissa".
"Vägen tili Promenad" lukee Harry muutamasta valkoiseksi maalatusta taulusta maantien poskessa ulkosatamassa. Ja siinä taulussa mustaksi maalattu käsi viittaa oikealle.
Hän on harmistuneena ja kovassa mielenliikutuksessa perilletullut. "Promenadissa" ei Harry ollut koskaan ennen käynyt. Sillä se oli vanhain herrain vieraspaikka.
Ja tämä "Littovin haaremi", joksi sitä kaupungilla sanottiin, kummitteli hyvin salaperäisenä ihmisten aivoissa. Rouvat siitä hermostuneella kauhulla toisilleen puhuivat. Ja oikein siistissä seurassa siitä peräti vaiettiin. Sillä se oli verhottu jonkinmoiseen hekuman harsoon. Kuiskailtiin, että siellä kaikki kuoleman synnit olivat kuin kotonaan, että viattomien tyttöjen alla maa siellä poltteli astua. Ja kaiken tämän syynä olivat "Promenadin" kovin sievät ruotsalaiset ravintolatytöt.
Harry kääntyy osotetulle lehtokujalle. Tämä on solakoilla koivuilla kuin holvattu vihreälle nurmelle, joka kyllä nyt vivahtaa keltaiselle.
Riemuissaan tätä tietä kulkija astuu, vaikka nyt koivujen lehdet ovatkin syksyn puremat ja osaksi jo maahan varisseet.
Tällaista tietä on pitkältä. Sitten aukeaa eteen kaunis puisto, jonka nurmikot ovat hyvin hoidetut ja istutukset maulla tehdyt. Täällä on köynnöskasveista muodostettuja pieniä huoneita penkkeineen ja pöytineen. Ovat n.s. rakkauden luolia. Näihin, kun elokuun kuutamo tummanhopeisena värisee lämpöisessä kesäyössä, siirtyvät vanhat herrat tyttöjen ja sampanjan kanssa. Silloin nuortuu vanha veri rakastamaan ja nauttimaan. Laulu laulettu vanhan miehen särähtelevällä äänellä kuuluu köynnösmökistä köynnösmökkiin. Ja sitä säestävät sampanjakorkkien poksahdukset, korkean lasin kilinä ja tyttöjen nauru.
Harry näkee myös suuria kukkalavoja ja erityisiä häkkejä eläimiä varten. Täällä on siis eläintarhakin. Keskellä on puiden ympäröimänä aukea ympyrä koristekasveineen, jotka kaartavat vihreätä pylvästä, minkä nenässä on kiiltelevä suuri metallipallo.
Taka-alalla pilkoittaa puiden sylistä keikaileva huvilarakennus, minkä eteen vie kuin viivoittimella vedettynä suora hyvin hoidettu hiekkatie. Huvilan otsalla on Ruotsin sinikeltainen lippu ja sen yläverannalla ovat vielä kesäiset vaateverhot kuten akuttimet ikkunoissa.
Näkemänsä näin myöhäisellä syksylläkin hurmaa Harrya. "Promenad" kantoi ulkoravintolan nimeä. Mutta näin päältä nähden tuntuu se Harrystä miljoonamiehen kesähuvilalta. Niinkuin se olikin.
Mutta miten kumman kiehtova se suvisametissaan mahtoikaan olla!
Ja kuitenkin tämä korea puisto ja tämä sorea huvila salasi sisäänsä monet julmat tappelut, eläimelliset juomingit, alastomat sukupuolisuhteet.
Siitä se öinen kaamea maine, joka kaupungilla tämän kasveihin salatun asunnon päällä leijaili.
Se olikin etäällä ja syrjässä muista huviloista kuin salaisten syntien erakkotemppelinä.
Mutta meri sille lähetti vierasvaraisena suolaiset hyväilynsä ja aurinko sitä helli kuin lapsen puhdasta otsaa.
Kaupungin rahvas suoranaisesti pelkäsi tätä ilopaikkaa ja upotti sen juorujuttujen mustiin maineihin.
Nähdessään talon ja ympäristön riemuitsi siitä Harry.
Mutta samassa kuuluu sisältä läpi avatun ikkunan huikea kirous, erotti lasin helinää ja "rauhan enkeli" kuljettaa merikapteeni Hartmania ulos vilvottelemaan.
Se kauniin-kaunis vaikutus Harryn mielestä oli mennyt sen tien. Synkkänä hän hyppää ylös rappuja ja tulee alakerran eteiseen. Sen seinät ovat melkein pelkkää peiliä!
— Renttu! Mitä täällä teet? ärjäistään hänelle samassa aivan puhtaalla ruotsinkielellä.
Harry on jo pelästyneenä poiskääntyä. Mutta silloin hän huomaa nurkassa suuressa valkoisessa rautahäkissä koukkunokka papukaijan. Se se hänelle laittoi noin vilpittömän tervehdyksen. Lintu on niin opetettu ja se on montakin vierasta, jotka eivät kuuluneet talon tuttavalliseen seuraan, poisajanut.
Mutta niin on tarkoituskin.
Kun Harry astuu sisähuoneeseen, otetaan hän vastaan räiskyvillä kättentaputuksilla ja huudetaan:
— Bravo!
Siinä on seura eileniltaisia ystäviä.
Mutta tähän huoneeseen ei Harry aio jäädä. Hän kävelee sen poikki bufettiin, jossa taas suurten kaappien seinät ovat pelkkää peililasia.
Siinä tiskiä vasten makaa pari nuorta naista nauraen jutellen. Ne ovat pyntätyt kuin lasten vauvat kaiken maailman koristeilla.
— Katso … katso! Nuori herrassöötinki..! huudahtaa se toinen, joka on sama eilisen illan tumma tyttö, kumppanilleen, mikä taas ei ole muu kuin se puolikasvanut perhonen.
— Ai! Ai! Dala-la-dala-la-laa! ääntelee perhonen.
Harry nipistää perhosta. Tämä nousee varpailleen siinä samassa. Ja alkaa kieriä valssiaskelilla ympäri huonetta laulaen ja helmojaan viskoen.
Toinen tiskin takana kohottelee jalkaansa ja lyö tahtia.
Kohtaus sieppaa Harrynkin mukaansa. Hän alkaa myös yksin kieriä valssiaskelilla pitkin huonetta. Mutta sitten tempaa kiinni perhosen. Ja nyt he yhdessä pyörivät … pyörivät.
Samassa alkaa piano viereisessä huoneessa helkytellä valssia ja tanssivia pareja on pian joka loukko täynnä.
Näin se ilo yht'äkkiä nostettiin ylös.
Mutta Harry muisti asiansa, heitti perhosen ja meni etsimään pappaa.
Perhonen pahastui. Mutta löysi kohta lohduttajan kipeäjalkaisessa merikoulunjohtaja Abrahamsonissa, joka sekin jo oli täällä.
Muutamassa sanomattoman upeasti sisustetussa sisähuoneessa, missä erityisesti pistävät silmään alastomat naisvartalot niinhyvin tauluista seinillä kuin parista suuresta kuvaveistoksesta, tapaa Harry papan, Fleegen, Elersin, Heidemanin ja huvilan omistajan, maisteri Littovin.
Paksujen kalliiden ikkunaverhojen tähden on huoneessa puolihämärä. Ja se lisää väsymystä herrain kasvoilla. Näkee että lienteää syynalaisuutta on heidän kasvoissaan eikä keskustelu mieli luistaa.
Harry kuulee, että puhutaan juuri maisteri Tervosta ja "Salamasta".
Kun hän oviverhojen läpi pujottaupi huoneeseen, niin hämmästyvät nuo absinttilasien ääressä puolitorkkuvat vanhat herrat.
Sillä Harryn ilmestys tänne on heille kaikille yllätys. Mutta he katsovat merkitsevästi valtioneuvokseen. Ja maisteri Littov ylinnä ivaten lyö valtioneuvosta tuttavallisesti reiteen ja huomauttaa: papan poika! Vielä jotain muutakin myrkyllistä.
Valtioneuvos voittaa itsensä, vaikka suuttumus sydänjuuria puree, että näinkö Harry häpäisee itsensä.
— Jahah! Sinä, rakas lapsi, tulit pappaa hakemaan, puhuu hän tyyneesti
Harrylle ja vetää hänet muassaan verhon toiselle puolelle.
Mutta täällä hän sanoo tiukasti Harrylle:
— Sinä olet liian nuori tänne. Mene matkoihisi! Viimeyöllinen riittää jo sinunlaiselle enemmän kuin kylläksi.
— Mutta pappa!
— Ei mitään vastaan. Jos et sinä lähde, niin lähden minä. Mutta yhdessä emme sovi täällä olemaan.
Tämä oli Harrystä yhtä ryöhkeä tervehdys kuin papukaijan tuolla eteisessä.
— Pappa … pappa! Tulin tärkeän asian vuoksi, puolustaa Harry.
— Tärkeitä asioita ei täällä ratkaista.
Harry huomaa hehkun papan ruskeissa silmissä ja aristuu.
Hän lähtee. Valtioneuvos palaa herrain luo:
— Sitä herttaista lasta! Tänne asti oli tullut minulta kohta pyytämään anteeksi, että viime yönä erehtyi … kerran hänkin, puhuu valtioneuvos.
— Todellakin … hän on enkeli! huudahtaa Littov, mutta myrkyllinen iva on hänen suupielissään.
Valtioneuvos sen kyllä huomaa, mutta jatkaa sävyisästi:
— Sellainen olin minäkin hänen iällään. Niin ettei vielä silti tarvitse kovin suuria hänestäkään toivoa.
— Kyllä Harry on paljon lupaava nuorukainen, ehättää Heideman puhumaan.
Hiljaisuus. Seinäkellon tik-tak tik-tak kuuluu äänekkään-selvästi.
Sitten valtioneuvos ärtyneenä alkaa puhua:
— Nyt on aika sinun, Littov, lopettaa tämä haaremi. Muuten "Salama" sen lopettaa. On kuitenkin kunniallisempaa, että sinä itse sen lopetat. Tiedä että tästä puoleen vaanii jokaista elämämme hetkeä räikeä paljastus "Salaman" palstoilla! Minä jo edeltäpäin häpeän.
— Olemme eläneet liian vapaasti, myönnyttelee Heideman.
— Saisimme tuhkassa katua. Sinä, Littov, et voinut pitää suoranaista haaremia, kuten turkkilainen pasha. Niin sinä pyysit ja sait ulkoravintolan oikeudet. Tämä on kuitenkin haaremisi ravintolan peitossa. Nimen alla kulkee kokonaan toinen liike. Ell'et itse lopeta, niin kyllä sen muut lopettavat … minäkin, jos niin tahdot, puhuu valtioneuvos painavasti ja lisää:
— Olet rahatoimikamarin puheenjohtaja ja kaupungin raha-asiat ovat hoidossasi … mutta sopiiko se kapakoitsijalle?
Siinä sait, ajattelee Littov ja pureksii viiksiään.
— Kyllä Tervo löytää reiät, joista skandaalirotta sisälle pääsee, myönnyttelee Heideman.
Fleege istuu kädet ristissä pehmeässä nojatuolissa ja huokaa.
— Asiaa sietää sinun, Littov, miettiä, ehdottaa Elerskin.
— Joka on perinyt miljoonia ja pilauneen veren, ei hänestä tule kristittyä. Minä mieluummin pysynkin pakanana, ivailee vain Littov.
— Miten todellakin me olemme eläneet ilman kaikkea kritiikkiä. Huveja … huveja … huveja! Mutta minkälaisia? Ei teatteria, ei orkesteria, ei konsertteja. Vain viiniä ja naisia! Ah! Vanhan Lutherin parhaita herkkuja kyllä … mutta sentäänkin… Tässä kaupungissa ei ole yhtään rakennusta, jota kehtaisi sivistyneelle arkkitehdille riemuiten osottaa. Ja kuitenkin täällä on viisi miljoonamiestä. Kolme niistä on tässä saapuvilla. Ja kaikista etumaisimmat. Ei ole mitään yhteiselle paikalle pystytettyä taideteosta … ei niin mitään! Vaikka juuri semmoiset köyhän rahvaankin mielet tekevät suosiollisiksi "kaupungin isille". Ja iloitsevat niistä yhdessä perustajien ja kustantajien kanssa. Ajattelepa sitä, Fleege, joka olet valtuusmiesten puheenjohtaja. Ja ollut jo monet pitkät vuodet. Ulkomaalta palattuaan puhui minulle Harry kyynelsilmin, miten huonossa ja ymmärtämättömässä kunnossa ovat koskisaaremme, vaikka ne juuri meidän kaupungillamme ovat ihmeellinen kalleus, mihin laittaa ulkopuistot. Yhdessä ja kaikista parhaimmassa perkataan lohia, toisessa rumat tavaramakasiinit töröttävät ja siellä sinun ikkunasi alla, Elers, on värjäysverstaat ja tamppilaitokset. Ohhoh sentään. Muistakaapa Rooman ja Ateenan rikkaita! Kaikki mikä itaruudeltamme on liiennyt, on juotu ja … ja … sano sinä, Littov, se sana, jos kehtaat, puhuu edelleen valtioneuvos.
— Meillä ei ole Perikleitä, huokaa Heideman ja katsoo nöyrästi
Elersiä.
— Mutta nyt, hyvät herrat, uusi aika kurkistaa ovelta. Nyt alkaa kritiikki juosta pitkin kaupungin katuja. Ja se on hirvittävä olento tällaisessa pesässä, sanon minä, huomauttaa valtioneuvos.
He kaikki sattumalta huokaavat yhteisen suuren pitkän huokaisun.
Synkkä raskas mieliala on pudonnut tämän huoneen istujiin. Heillä on kuin kyyneleet silmissä ja miljoonat sylissä. Raskaita ovat molemmat heidän kantaa.
Jonkun ajan takaa alottaa teeskentelevän remuilevasti maisteri Littov vanhan kuluneen juomalaulun, kilistää ja juo lasinsa pohjaan.
Mutta kukaan muu ei häneen yhdy. Ja sen loputtua on taas hiljaisuus huoneessa. Tik-tak tik-tak kuuluu niin pelottavan äänekkäästi.
Vieraat ovat vaipuneet tilille oman itsensä kanssa.
Tässä istuu kasa murheellisia vanhoja herroja, joiden johdossa on koko kaupunki ja lääni.
Talisilmäinen suurivartaloinen Elers panee kätensä ristiin päänsä taakse, nojaupi enemmän nojatuoliin ja lausuu vähän arastellen:
— Jopa joo. Mutta kuka on tähän kaikkeen vikapää?
Hän katsoo puolisilmällä salaa valtioneuvokseen.
Valtioneuvos sydäntyy ja rupeaa itsepuolustukseen:
— Minä tiedän, että syytätte minua, vaikka teistä kukaan ei sitä julkilausu. Minähän se olen syntipukki? Niinhän? Miksi muka isällisesti Tervoa suojelin, suosittelin, ruokin, vaatetin, rohkaisin ja … ja laitoin miehestä oppineen herran? Minähän vielä hänelle täytenä miehenä toimitin Säästöpankista kuuden tuhannen markan lainan, jotta hän voi pääkaupungissa opiskella. Mutta eikö Heidemanille aikanaan ole tehty samoin? Vakuutan, ettei minulla ollut aavistustakaan Tervon aikeista … näistä viime hetkien aikeista, jotka nyt painuvat päämme päälle kuin uhkaava ukkospilvi. Ei … ei … ei!
— Mutta … mutta jo koulussa … haukkui ja solvaisi ruotsinkieltä, yrittää Heideman puhumaan.
— No koulupojasta sanoa sitä tai tätä. Että kehtaat! Sapekkaaksi hänet kyllä tiesin ja kun hän kovin vaikeasti oppi ruotsia, niin uskoin hänen yksin tuon tähden vihapäissään niin käyttäyvän kuin käyttäytyi.
Heidemanin suu on tukittu.
— Oli se sentään ilkeä erehdys, että Tervo koulutettiin. Mutta juuri niin Mortimer tahtoi. Ja sitten vielä ylioppilaana hänelle varat annettiin. Etkö tiennyt hänen puolueharrastuksistaan? kysyy Elers valtioneuvokseen kääntyen.
— En kuolemaksenikaan. Kun hän luonani kävi lainaa anomassa, ei siitä puoluekysymyksestä virkattu halkaistua sanaa. Luulin häntä meidän mieheksemme. Ja hän saikin tuon lainansa lupaan jo muuan vuosi takaperin. Hän suoranaisesti pani minut pussiin. Ja siinä sitä nyt ollaan.
— Niinpä syytä itseäsi! Mutta me pesemme kätemme, lausuu juhlallisesti
Fleege ja parantaa asemaansa nojatuolissa.
— Kaunista kuulla! Eikö teillä toisilla ollut yhtä korkealla silmät päässä tarkastella Tervoa kuin minullakin? Minä vastaan kyllä omasta avustuksestani. Mutta monta teidänkin soppaanne Tervo on syönyt. Eikä ole mielestäni syytä niistä minua moittia. Minä suosittelin … mutta teillä oli tilaisuus pitää ovenne häneltä suljettuna.
Valtioneuvoksella jo posket vihasta punoittavat. Hän kyllä itse katkerasti tuntee suuren syyllisyytensä muiden silmissä ja se häntä sielullisesti repii ja raastaa. Mutta juuri siksi hän panee kovasti vastaan ja syyttää noita toisia kuin omaa pahaa mieltään keventääkseen.
— Ja kaiken lisäksi minulla oli erityinenkin syy tukea Tervoa. Mutta se syy on teille tuntematon ja pysyy sinä, puhuu valtioneuvos.
Littov kallistuu valtioneuvoksen puoleen ja kuiskaa puoliääneen hänen korvaansa:
— Eihän vain Tervo ole setä Mortimerin poika?
Kaikki nauravat. Valtioneuvos tulistuu.
— Minun poikani ei kulje fennomaanian kengissä, puhuu hän.
— Mutta Tervoako Mortimer niin pelkää? Niinkö? Ja te toiset? Kaipa minä käyn hakemassa tytöt rohkaisemaan herroja, sanoo Littov ja yrittää mennä.
Silloin valtioneuvos hyppää tuoliltaan, tarttuu Littovia rintapielestä ja puhuu:
— Alvar! Minun tähteni pysy täällä!
Littov istuutuu täysin nolattuna.
— Mutta mitä oikein tahdotte? kysyy hän kummissaan.
Sillä Littov ei jaksa ymmärtää tätä tällaista.
— Kerran täälläkin viettää siistin hetken. Sinä, Alvar, et ymmärrä meitä toisia. Sillä sinulla ei ole henkisiä harrastuksia, vaikka olet oppinut mies. Lempiaineestasi matematiikastakin sinä aina etsit aistillisuutta, jota siitä muiden on kai vaikea löytää. Ja geometriassa ovat käyrät viivat ja ympyrät sinun lemmikkejäsi. Sinä niissä tapaat yhtäläisyyttä vissien naisruumiin osien kanssa. Niin niin. Jo poikana olit … meidän kesken puhuen … sudenpenikka, joka raatelit alaikäisiä tyttöjä. Nyt ukkomiehenä olet neitosten pahahenki, puhuu valtioneuvos koettaen jo hymyillä.
— Mutta eivät silti pelkää kuten setä Mortimeria, nauraa Littov mukana.
— Nainen on aina enimmin rakastanut sitä, joka hänelle tekee enimmin pahaa. Sen opettaa historia, puhuu Heideman haukotellen ja jäseniään oikoen.
— Meillä on nyt, Alvar, henkisten harrastusten hetki, jota sinä et ymmärrä. Mutta … mutta jos nyt sinäkin koettaisit ruveta ymmärtämään. Sillä Tervon ympyrät voivat pian leikata sinunkin ympyriäsi.
— Tervon? Pah! Ja tätä te pelkäätte? Tämän vuoksi kiellätte itseltänne iloisen tuokion? Houkkioita! sanon minä.
Littov kaataa lasinsa täyteen, juo sen pohjaan ja lausuu:
— Meillä on ympyrä, minkä sisään voimme pakottaa Tervon liikkumattomaksi pisteeksi. Ja se ympyrä on raha.
Toiset yltyvät nauramaan ja onnitellaan Littovia sukkelasta keksinnöstään.
— Siltikin on oltava varuillaan jo ajoissa. On pantava raha lyömään rumpua, mikä Tervon pelottaa. Sinun lehtesi, Heideman, sietää tulla keskustelunalaiseksi. Nykyistä "Österbottenia" ei tarvitse kenenkään pelätä, lausuu valtioneuvos ja virkistyy.
Littov puhalsi keksinnöllään mielistä pois alakuloisuuden.
Alkaa laaja ja monipuolinen taistelusuunnitelma Tervoa vastaan.
Siihen puhkaisee valtioneuvoskin kaiken pahantuulensa. Siitä tulee hänelle varaventtiili, mitä myöten purkaa ulos katkeran mielensä liika kuumuus.
Ja sen ääressä mielet taas toisiinsa sointuvat kuin yksillä aivoilla ajatellen.
Mutta rakennuksen toisesta päästä tulvii ulkoilmaan laulunloilotusta ja tanssinpolkemista.
Littov pian rientää sinne hakemaan hauskempaa seuraa.