IV.
Tervakansa.
— Katsoppas herraa, kun humalassa makoaa. On ottanut pyhäksi liian ryypyn, kuulee Harry yks kaks alhaalta karkean äänen sanovan kuin häntä tarkoittaen.
Sitten kuuluu rietasta naurunhihitystä.
Harry säikähtää. Tuollaista raakaa puhetta itsestään ei Harry vielä milloinkaan ole kuullut. Ei milloinkaan.
Hän hypähtää ylös ja näkee alhaalla törmän reunalla tervamiehen sauvovan pitkää venettään ylös koskea. Ja tuon tuostakin häneen silmäävän ja nauravan häntä veneen peräpuolessa sauvovalle eukolleen. Keskellä venettä istuu vielä korealla raudoitetulla matka-arkulla toinen nainen. Kaikki ovat hänestä kovin huvitetut, osottelevat häntä ja nauravat.
— Eivätkö tuon kummempia? äännähtää Harry ja samalla suutuksissaan potkaisee törmältä jalallaan kiven alas kohti venettä.
Se kierii vimmattua vauhtia ja räjähtää veneen syrjään, jotta paukahtaa.
Sillä vene kulkee aivan törmän reunaa.
Mies heristää sauvallaan ja kiroaa. Harryä kohtaus naurattaa. Hän ärjäisee:
— Tshuudilaisia moukkia!
— Hää? huutaa mies.
— Suomalaisia perkeleitä!
— Mitä kiroat? ärähtää vaimo.
— Kiroan sinut Turkestanin arolle, josta alkuaan olet peruisin.
— Ptyih! sylkäisee vaimo.
— Tervahanheja! Ylettyykö hanhen kaula solmuun? huutaa nyt Harry yhä kiihtyneenä, vaikka itsekin ymmärtää, että tuo on aivan typerästi sanottu. Mutta vanha koulupoikamainen sukkeluus tuli ihan itsestään huulille.
Mies on pitkä, luinen ja yhtä ruskea kuin kaupunkiin tuomansa terva. Vielä syyskylmässä on hänen päässään karttuuninen kuin poikasen ohut lippalakki ja yllä punainen puolivillainen pusero, minkä alta mustunut hurstipaita esiintyöntyy. Ja nälän kuivaama pitkä kaula hoikka kuin hanhella. Eukko on tervavaimon tervaisissa koristeissa. Yltä päätä likainen. Ja puvussa paksut värit. Sääret paljastuvat pieksusaappaissa, kun hameet sauvoessa ovat polviin asti ylhäällä.
Se keskellä venettä istuva tyttö on kuin kumppaneitaan ujosteleisi.
Seuraa vielä jäljessä toisia veneitä.
Aivan törmän juurta leikkaa väylä uomansa. Ja sentähden veneetkin kulkevat sitä kuin kyljillään sivuten. Niin likeltä.
Nuo veneet, jotka ovat pitkät ja kapeat kuin sukkulat. Ja niissä olevat ihmiset, jotka ovat niin laihat, niin luiset, niin villinnäköiset.
Mutta tuo tyttö tuossa ensimäisen veneen arkulla on toisista poikkeus.
Veneitä on paljonkin. Ja perätysten ne nousevat ylös kuin pororaita.
Sellaiseen kulkuun pakottaa väylän ahtaus.
Helei, sitä ponnistelemista ja kiskomista! Pitkät kaulat etäälle kurkottuvat sauvointa pitkin. Ja silloin ne ovat kuin hanhella, joka aikoo nielaista. Siitä tuo verinen sukkeluus tervahanhen nälkäisestä kaulasta. Siliä se on ylimaan nälkämatkuetta tämä karavaani laineiden päällä ja menossa kotiin kaupungista. Ne ovat koskien merimiehiä, jotka suuren osan kesäänsä aalloilla elävät.
Harry silmää tarkemmin ensi veneessä keskellä istuvaa naista, jonka huomaa nuoreksi mansikkahuuliseksi tytöksi. Tyttö on sorea pikisilmä ja lukee kädessään olevaa "Salamaa".
Siinä on tuossa tytössä jo kuin kultuurin pohjamaali Harryn mielestä. Onhan sen puku puhdas, huivi silityksen jäljestä vielä taitteessaan ja lyhyessä päällysröijyssä on suuret kiiltävät metallinapit.
— Aa! Jopas kerkesi "Salama" tervatytönkin näppiin, kummastelee Harry ja sydäntyy.
— Viskaa se sanomalehti koskeen, niin saat minulta setelin, huutaa
Harry tytölle.
— Enkä viskaa. Vien sen kotiini ja luen sielläkin, vastaa tyttö nauraen.
Peijakkaalla kuinka on kauniit terveet valkoiset hampaat!
— On niitä enemmänkin mukana, puhuu mies.
— Vai on.
— Tuossa arkussa on kokonainen nippu. Ilmaiseksi eilen rannassa antoivat ja käskivät viedä kotiin ja siellä jakaa, ehättää vaimokin puhumaan.
— Oo-hoo. Yy-hyy.
Harryllä venyy nenä pitkäksi.
— Ja niitä viitsitte sinne asti kuljettaa. Heitätte mokomat jokeen, puhuu Harry.
— Eipä heitetäkään! Kuuluvat niissä herroja haukuksivan … niistävän sellaisia kakkulaneniä kuin sinäkin, joka kiviä rauhallisten kulkijain veneihin potkit. Maltasta kun ensi kerran tullaan kaupunkiin, niin haetaan sinut ylös. Lienet jonkun patruunan poika ja noin hävitön meille köyhille, jotka teille rikkautta keräämme.
Tämä kävi jo Harryn sydämelle.
— Olen valtioneuvos Nicanderin nuori herra. Teinkin äsken väärin. Ja tahdon toiste syyni sovittaa. Hakekaa minut ensi kerralla, huutaa Harry.
— Kas niin vain! Lääninsihteerin nuori herra. Ja juuri hänen kanssaan ollaan tervakaupoissa. Arvasinpas! Mutta tiedätkö, kenen sisar on tuo tyttö, joka tuossa paltamon keskellä istuu? kysyy mies tosissaan.
Tyttö häpeilee. Mutta Harry nauraa. Oli niin koomillisen naivi tuollainen kysymys hänelle.
— Se on tuon uuden sanomalehden pääherran sisar, puhuu mies voitonriemuisena.
— Maisteri Tervon sisar? Oo!
— Justiin.
— Sieltä se on meidän puolen miehiä. Niinkuin herra kyllä hyvin tietää. Naapurivaarassa vielä äitinsäkin elää. Ja tämä tyttö on meillä kasvattina.
— Sillä lailla! Ennen olisi teitä pitänyt tavata, kun teillä on noin suuria tuttavuuksia.
— On ne koko suuria. O'on itse Sotkamon Kukkosia.
Väkevässä koskessa meni paltamo aina pari tuumaa eteenpäin yksillä sauvoimen pamahduksilla. Siten kävi mahdolliseksi tämä keskustelu.
Mutta nyt alkoi vene jo päästä suvantoon. Ja liukua keveämmin eteenpäin.
Kukkonen nosti lippalakkiaan hyvästiksi Harrylle, joka tuskin vastaan päätään nyökäytti.
— Sinne se "Salama" jo matkailee pitkin vesireittiä. Siellä leimahtaa ja mielet … tervakansan mielet palamaan lyöpi. Ukkonen sieltä voi kuulua tänne rantamaahan asti, miettii Harry synkkänä.
— Papan tervaystävät sitä sinne niputtain vievät riemusydämin…
— Oi sentään sitä Tervoa! Miten julkeaa palkita hyväntekijöitään! lähtee hiljaan kuin pakosta Harryn huulilta.
Ja nyt Tervo on ottanut papan tervatuttavat lehtensä asiamiehiksi!
Pappa on epäsuorasti aivan fennomaanian palveluksessa…
Kun veneet nousivat jo tuolla ylhäällä, istuutui Harry uudelleen. Ja katseli ylimaan tervakansan koskea ylös kapuamista, mikä paikottain näytti yhtä vaivalloiselta kuin nouseminen ylös jyrkkää vuorta.
Nyt vetävät miehet vitsaköysistä veneitään siellä ylempänä sitä varten rakennettua kivilaituria pitkin läpi kiivaimpien kuohujen toisten sauvoimella auttaessa.
Tänne etäälle näyttää se silmään pienoiskoossa. Ja on kuin hauskaa panoraamaa katselisi. Jylhä mylvivä koski leveänä aallokkona ja sen kaupunginpuoleisella rannalla pitkän-pitkä nauha tervaveneitä, joissa miesten käsissä sauvoimet märkyyttään välähtelevät auringon paisteessa ylös ilmaan nostettaessa. Se nauha luikertaa pitkin vettä kuin suuri käärme ja hyvin hitaasti mataa ylöspäin. Sillä koski kyllä jaksaa vetää kissanhäntää miesten kanssa.
Yht'äkkiä Harry muistaa jotain erikoista.
Kun Tervo oli koulun viime luokalla ja hän sen keskimäisellä, niin
Tervo muutamana kevätiltana kuljettaa hänet koskille huudahtaen:
"Ensimäiset tervaveneet ovat jo tulleet".
Se oli Tervosta yhtä riemunsanoma kuin jos ensimäiset pääskyset olisivat saapuneet.
Ja sitten poikki suurten siltojen kävelivät he ulkosatamaan katsomaan noita ensimäisiä tervaveneitä.
Siellä Tervo suin-päin hyppäsi veneisiin, kätteli niissä ihmisiä, puristeli niiden rumia likaisia kouria erityisellä mielihyvällä, söi näiden ihmisten akanaleipää ja joi niiden kisseränhapanta piimää. Hän oli niiden parissa kuin kotonaan ja silmissä leimusi lämmin kiilto. Kyseli kuulumiset, tiedusteli, onko uusia tulijoita. Ja kun sai tietää, että on, niin heitti pikaiset hyvästit. Ja lähti. Vei Harrynkin mukanaan pitkin metsäistä tietä ylös kosken alkupäähän, jonne oli monet virstat. Mutta kevät-yö oli kuin tehty sitä kulkea.
Sillä matkalla avasi Tervo Harrylle ylimaan kurjan kauneuden ja kertoi hirvittävän nälkäsadun siitä, miten häneltä koti meni ryöstöhuutokauppaan. Mutta visusti salasi, kenelle se meni.
— Mutta sinne sitä siltikin mieli palastaa, oli hän lopettanut.
Kosken niskalla oli rykelmä veneitä juuri lähdössä alas. Tervo taas hyppäsi siihen, joka rannasta ensimäisenä ulostui, antoi laskumiehelle kättä ja jäi hänen lähelleen vettä äyskäröimään.
Harry jäi kahden vaiheelle, mennäkö veneeseen vai ei. Mutta Tervo makein sanoin vietteli mukaan. Lupasi Harrylle nyt näyttävänsä kosken salatun lumouksen. Ja Harry meni.
Mutta sydän hänellä takoi korviin, kun vene puski ensimäisten kuohujen sisään, ja huuto huulilta pääsi, kun kylmää vettä aika viskaus kasvoille lensi.
Mutta Tervo nauroi ja lauloi, kehui tämän olevan sitä huimaavinta karusellia, mitä inehmolle tarjona on.
Rannat juoksivat vilisten, vesi kuohuili korvien tasalla ja pitkin selkärankaa viilsi huikea, ytimiä leikkaava pelko.
Mutta pelko muuttui pian sulaksi nautinnoksi.
Valoisassa kevätyössä teki tämä mäenlasku vesien kuohumäessä Harryyn hyvin syvän vaikutuksen.
Kaikki muu nukkui ja oli vaiti, paitsi koski ja he koskimiehet. Sentähden retki tuntui kahta hauskemmalta. Se oli kuin varpaisilla kulkua luvattomien vapisuttavien nautintojen huumeessa.
Se koskenlasku sinä valoisana kevätyönä.
Kosken alla heidät poislaskettiin. Käsi-kädessä hyvästeli Harrykin tervamiehet ja kiitokseksi kumarteli. Mutta Tervo lupasi miehille kesäksi tulevansa taas ylimaahan. Ja kun he jäivät kahden rannalle ja veneet jo olivat poistuneet, hyppeli Tervo iloisena ja sitten äkkiä tempasi Harryn puoleensa ja puhui:
— Noita ihmisiä sinun, Harry, pitäisi paremmin tuntea. Ja jos sinusta kerran maailmassa tulee tervapatruuna, niin ethän henno heitä nylkeä? Nyt näit, että oiva ihmisiä ovatkin, kun heihin tutustuu.
Tuona iltana ja tuona yönä tunsi Harry ensi kerran outoa pelonsekaista nautintoa. Kun hän Tervon kanssa kulki kohti kotia äänettömillä kaduilla, joiden molemmilla puolin oli nukkuvat talot, tunsi hän sielullista kiintymistä Tervoon ensi kerran elämässään. Tämä retki oli kyllä kotiväkeen nähden luvaton retki ja Tervo oli hänet sille viekotellut. Mutta Harry oli sillä tuntenut ja kokenut niin paljon uutta ja kaunista, että häntä aivan vapisutti sen riemu. Ja siitä yöstä se alkoi hänen suuri rakkautensa tähän koskeen.
Tällöin oli Harry ensimäisen ja ainoan kerran seurustellut tervakansan kanssa. Se yö oli syöpynyt hänen muistiinsa lähtemätönnä tuon oudon ja kauniin tunnelman vuoksi.
Ei tullut enää uudistetuksi sen perästä koskenlaskua. Sillä se oli huimaavaa hupia eikä hän siitä uskaltanut mammalle sanaakaan virkkaa.
Mutta se oli sentään hauskanrohkea retki se retki kosken kuohujen sylissä. Silloin tämä koski nosti hänet ylös vesikäsivarsilleen, hypitti ja hypytti kuin tulisimman oriin selässä. Ja aina kun Harry sen retken muisti, kummasteli hän itseään, miten rohkea hän silloin oli ollut.
Mutta kaikki oli Tervon työtä.
Tällä retkellä Tervo ja Harry ensi kerran veljestyivät. Mutta kohta taas erkanivat.
Sydän vapisten pelosta oli Harry kotipihaa lähestynyt. Sillä miten päästä sisään mamman ja papan tietämättä?
Tervo tuli avuksi. Herätti piiat. Ja kyökkitietä pääsi Harry salaa kamariinsa.
Se retki oli kaikin puolin luvaton retki. Mutta suloinen ja hurmaava retki.
Jos Tervon kouluaikaa vielä olisi jatkunut, olisi heistä varmasti tullut hyvät ystävät. Niin vieraat kuin siihen asti olivatkin olleet. Mutta se kohta loppui. Eikä Tervo sitten palannut tervakaupunkiin kuin sattumalta käymään.
Tuona yönä oli Tervo hänelle näyttäynyt suurena, uhkarohkeana, miellyttävänä. Mutta nyt…! Harry vetää tiukemmalle ruumiiseensa englantilaista kävely-shaaliaan ja laittelee kakkuloita nenällään.
Hänelle se tervamaa on sentään pimeä maa. Jotain likaista … raakaa se käsite kaikessa ohuudessaan hänen mieleensä tuopi … litteitä laihoja naamoja, nykeröneniä ja kovin luisia poskipäitä, joiden hampaiden välissä narskaa puolikypsä akanainen pettuleipä. Ja pienestä pojasta lähtien on hän nähnyt tervamiehiä aina kesäisin satamäärin. Mutta aina niiden alennustilassa. Milloin kuumilla kaupungin kivikaduilla parvittain juovuksissa tai ylönantamassa kapakkojen porttipielissä, milloin suurten tavaramakasiinien välissä omissa tervasatamissaan eläimellisessä humalassa.
Ja nyt Tervokin — heidän parhaimpansa — näin teki! Pilkkaa sitä, mitä pitäisi pyhänä pitää…
Keskellä Harryn mietteitä alkaa ilma hänen korvissaan ilkeästi täristä. Hän kääntyy katsomaan. Täyttä juoksua porhaltavat Fieegen parihevoset leikattuine häntineen ja kiharoituine harjoineen ylös kosken ensimäiselle jättiläissillalle.
Kuski istuu vaunujen nokalla jäykkänä ammattipuvussaan, kupeella korkea piiska siima ilmassa häilyen.
Niitä seuraavat Elersin harmaat keisarintallista ostetut papurikot vaunuineen.
Harry erottaa istujatkin. Ensimäisissä vaunuissa on Fleege ja valtioneuvos. Toisissa Elers, maisteri Littov ja rehtori Heideman. Vienoa hölkkää nousevat sillalle, sillä siinä on sakonalaista ajaa juosten.
Suuri mahtava puusilta korkealla kivisten arkkujen päällä kumisee hevosten alla. Elersin hevoset astuvat totutussa marssitahdissa. Se on komeata väkeä päältä-nähden tuo tuossa, joka ajaa. Siellä vaunuineen korkean-korkealla sillalla ovat kuin pilvissä alhaalta kosken pinnalta nähden tervamiehen silmään. Sillä nyt taas par'aikaa nousee siinä ylös uusi raita paltamoita.
Fleege vaunuistaan heittää ylpeän katseen koskelle kohti tervamiehiä. Tervakuningas siinä katsoo sauvovaa tervamiestä ja sitä vettä, joka hänelle kultaa kuohuu.
— Lieneeköhän Elers-veljellä jo ehyt takki? miettii Harry surunsekaisella hymyllä.
Nyt huomaa Fleege sillan vastakkaisella puolella korkean miesolennon silkkihattu päässä ja harteilla mahtava levätti.
Hän näkee parhaaksi pitää suunsa kiinni ja tuuppaa valtioneuvosta kylkeen:
— Katsoppas tuota, kuiskaa.
— Itse teidän ylhäisyytenne, naurahtaa valtioneuvos, mutta on harmistunut.
Fieege parantaa asentoaan, hengittää korkeaksi rintansa ja juhlallisine laajoine poskipartoineen musta puolisilinterihattu päässään on hän majesteetillinen koruvaunuissaan.
Valtioneuvos ei ole tietääkseenkään. Istuu ja hohtaa ivanaurussa.
— Kulkee kuin Caesar togassaan Rooman forumilla! kuuluu klassillisesti sivistynyt Heideman huudahtavan.
Samassa huomaa Harrykin vaunuja vastaanastuvan Tervon. Maisteri on tavallisessa laajassa levätissään, jota hän itsetietoisella ryhdillä kantaa.
Kohtaus on Harrystä huvittava. Siinä tulee vastatusten hyvin kriitillisenä hetkenä kaksi kenraalia. Toinen on Tervo, joka kai kuvittelee taakseen taisteluarmeijaksi kaikki erämaiden puolivillit tshuudit. Toinen on valtioneuvos, tämä ruotsalaisen porvari- ja virkamiesluokan itsemäärätty johtaja, jonka takana pitäisi olla kaupungin koko vallasväki eheänä rintamana.
Nyt tullaan silmä silmää vasten.
Kohteliaasti lentää korkealle silkkihattu maisten Tervon kädessä tehden ilmassa sievän kaaren. Niin samaten vaunuissa olevien päähineet.
Mutta Tervon kasvoilla ilkamoipi pilkka. Sillä hän kyllä arvaa, millä matkalla ja millä päällä herrat ajavat.
Herroilla olisi tehnyt mieli kääntää Tervolle selkä ja siten jo toteuttaa yöllistä uhkaa. Mutta nyt näin arkana hetkenä Tervo heidät näki, että teki hyvääkin päästä näin sievästi ohi.
— Ovat menossa "Promenadiin" … sinne Littovin haaremiin … juhlan rääpiäisille … heh! arvailee Tervo.
Sen arvaa Harrykin. Ja hän kääntää päänsä pois, jotta Tervo ei häntä huomaisi.
Ja vienosti kiroaa. Ei hän kironnut Tervoa. Mutta noita ajavia.
Vaunut menevät menoaan. Ja niiden mukana kaupungin ensimäiset herrat, joihin rahvas katsoo ylös kuin puolijumaliin.
— Mutta kuinka kauan? kysyy Tervo ja kääntyy kaupunkiin.
Hän oli silloilla kävelemässä koskimiehiä tähystämässä. Sillä edelleen hän on koskien punainen ihailija.
Harry kuulee takanaan pehmeitä askeleita ja kirkuvia poikain huutoja.
Kokonainen lauma paljasjalkaisia katuvillejä rientää häntä kohti ja huutaa:
— Herrassöötinki ostaa minulta … minulta … minulta.
Hänen nenänsä eteen tuuppaa "Salamaa" monta pientä likaista kättä.
— Paljostako teillä sitä kaikkiaan on? kysyy Harry kovin juhlallisena.
— Maksaa kymmenen penniä, huudetaan.
— Nuoko kaikki?
Pojat kummeksivat.
— Ostan kaikki. Laskekaa!
Alkaa huima sanomalehtien laskeminen. Pojat sitten ilmoittavat hinnan.
Harry maksaa. Ja saa "Salamoita" aikamoisen pinkan.
— Uusia painosta noutamaan! huutavat pojat iloissaan livistäessään tiehensä.
Mutta yksi jää syrjästä Harryä ihmettelemään.
Yhden lehden erottaa Harry lukeakseen ja koko muun pinkan lennättää syksyiseen koskeen.
Mutta se kurkalta katseleva poika arastellen palaa hänen luokseen kysymään:
— Ostaako herrassöötinki vieläkin? Kyllä kai.
— Paljonko teillä niitä vielä on?
— Painossa noin korkea läjä.
Poika osottaa sylen verran ylös maasta.
— Ohhoh! En osta enää.
Samassa poika menee onkimaan koskesta lehtiä.
— Kuule! Ne on minun omaisuuttani. Anna olla siellä. Kuulehan, hunsvotti.
Mutta poika on nykäissyt lehdet kiveltä, mille ne lensivät ja kiitää
Harryn nenän eteen.
— Paljonko maksatte, niin viskaan ne takaisin? utelee poika.
— Annan tästä kepistä sinulle, katurakki, ärjäisee Harry ja kimpoaa ylös.
Mutta poika on mennyt jo lehtineen sen tien. Eikä Harry osaa muuta kuin ihmetellä, miten paljon kauppaälyä katu kasvattaa.
— Tervolla on tänään hyvä onni … niin on, hymähtää hän ja katsoo varovasti ympärilleen.
Sitten hän laskeutuu hiukan alemmaksi ja siellä kuin salaa lukee lehteä.
Tervakansa … tervakansa … tervakansa … sieltä lehdestä yhtenään hyppii hänen silmiinsä.
Ja se tuskastuttaa. Sillä tässä siis nuo sauvojat löytävät oman itsensä.
Mutta se on vain yksi ainoa artikkeli, johon hänen silmänsä sattui.
Sillä on muustakin … ja paljon onkin.
Harry lukee puoliääneen:
— "Ruotsikkojen naamiohuvit. Hommaavat parhaallaan ruotsikot naamarihuveja. Mutta kolme pääpukaria ei mitään naamiota kaipaa. Kunhan eräs vesiselvänä huveihin astuu" — se on tietysti merikapteeni Hartman, arvailee Harry — "niin häntä ei tunneta. Sen takaamme. Jospa toinen"… Harry lukee sen hyvin hiljaan, sillä siinä sanottiin rumaa papasta. "Ehkä kolmas jättää ruokottomuutensa kotiin" — on tietysti merikoulunjohtaja Abrahamson — "niin hänkin vierailee aivan outona omassa seurakunnassaan. Suurin osa on taas niin läpikuultavaa herrasväkeä, ett'ei sitä naamarikaan jaksa peittää".
Harryllä sisu nousee.
— Huh huh! Nytpä … nytpä … nytpä … hä! Raakalainen!
Hän repii lehden, repii ja syleksii.
— Että kehtaa!
Harrylle teki aivan ruumiillisesti pahaa. Mutta nyt hänen piti välttämättömästi saada puhua papalle ja muille.
Puhua niin, että heidän korvansa kuumenevat. Näyttää heille päin silmiä, mikä hävytön vihollinen heitä vakoilee. Hyi!
Harry silmäsi vielä ylös koskelle.
— Ja siellä se matkaa ylöspäin se likalehti. Tällaistako onkin Tervon tervakansan rakkaus? Oh! Kovin … kovin tervaista…
Mutta tervamiehiä ei enää näkynyt. Ne olivat jo hävinneet omalle vesitielleen.