III.
Harry.
Kun syksyinen aamu valkenee, näyttäytyy orgiain toinen puoli. Harry makaa muutaman sivuhuoneen lattialla pää pesukaapin sisällä. Itse valtioneuvos sohvalla samassa huoneessa paitahihasillaan. Kauppaneuvos Elersiltä on nuttu halki-repeytynyt ja hän ottaa unta lattialla poikki-puolin. Kauppaneuvos Fleege kuorsaa nojatuolissa istuallaan.
Samallainen näkö toisissakin sivuhuoneissa. Suuressa juhlasalissa on lasisirpaleita läjäpäässä. Saksalainen isäntä nukkuu siellä pöydällä ja "Bondas" puolialastomana pöydän alla. Sillä yöllä hän uhalla riisuttiin, kun sitä ennen Abrahamson oli hänellä ratsastanut ympäri salia.
Koko suuri talo humalassa kuorsaa … kuorsaa.
Ja kuitenkin on sunnuntai-aamu. Pyhän Mikkelin päivän aamu.
Aurinko näyttää kaikki alastomassa surkeudessaan. Viimeiset poismenneet humalassaan tajusivat vetää ylös ikkunaverhot, kun oli jo selvä päivä.
Mutta eivät tajunneet tulia sammuttaa. Niin tulet palavat rinnan auringon kanssa ja kuin häpeävät omaa itseään nousevassa päivässä.
Lienee aamulla menossa kahdeksas tunti, kun Harry herää. Hän kauhistuneena hyppää ylös. Silmät iskevät tulta, jalkoja jäykistää, ruumis on kuin satojen äimien pistelemä ja suussa kuin palava tulikivihöyry. Janottaa, pyörryttää, päässä on kuin irtonaisia kipeitä kappaleita. Hän lyyhistyy väsyneenä takaisin tuolille. Sillä silmissäkin on kaikki sekaisin kuin katselisi hän ympäristöään saunan kuumassa höyryssä.
— Voi Jumala sentään!
Hän avaa liivinsä. Kuuma hiki pursuaa ruumiista, vesihelmet otsalle nousevat, mutta kurkussa on erämaan kuivuus.
— Missä minä olen?
Kohtaus menee vähitellen ohitse. Mutta ruumiiseen jää jäytävä raukeus ja sisuksia repii poltteleva katumus.
Nyt hän jo näkee ympäristönsä. Nuo kuorsaavat vanhat herrat.
Mutta samassa häntä ylönannattaa.
Harry hyppää ylös, vaikka tuntuu kuin kävelisi hän veitsien terillä. Ja heittää inhoavan katseen huoneeseen kuin takapihan likoihin, jotka kevät oli paljastanut.
Ja lähtee.
Suuressa salissa sama hirvittävä näkö. Hän on pyörtyä tästä sekamelskasta. Rikottuja laseja, puoleksijuotuja avattuja pulloja, toiset tyhjinä kumollaan neste valuneena pöytäliinalle, särjettyjä kuvastimia, tahrittuja kukka-astioita, sikarinpätkiä siellä ja täällä — on kuin maanjäristys olisi käynyt! Nuo pöydillä, sohvilla ja pöytien alla nukkuvat ihmiset kuin sen uhreja, jotka se on pyörryksiin lyönyt.
— Onko koko talossa normaali-ihmistä?
Harry kulkee huoneesta huoneeseen. Sama törky kaikkialla. Ja samat kuorsaavat ruumiit.
Hän joutuu ravintolatyttöjenkin huoneeseen. Siellä puolialastomia naisruumiita ja sen pitkän tytön kanssa samassa sängyssä kuorsaa merikoulunjohtaja Abrahamson.
Viinanjumala on leikannut kypsän sadon. Harry sammuttelee tulia. Noita kynttilöitä ja lamppuja puhaltaessaan, jotka tuikuttavat niin … niin alakuloisina kuin ympäristöään häveten, tuntuu hänestä kuin sammuttelisi hän omia parhaita pyrkimyksiään.
Hänkin on viskannut ihanteensa lokaan. On juonut ihmisen itsestään perin-pohjin ja maannut yönsä mustassa humalassa. Hän! — Voinko minä enää kohota? Harry menee peilin eteen. Ennen kuvastin aina oli hänelle niin rakas ja hyväilevä. Terveenpunakkaa miestä ja koreita … koreita kasvoja se ennen hänelle näytti. Ja näyttikin kuin laulaen ja leikitellen. Sillä sen hiotulta pinnalta ikäänkuin ponnahti hänen korviinsa ihana laulu: "Noin kaunis ja ryhdikäs ja sorja! Noin kaunis olet, oi Harry!"
Niin peili ennen lauloi. Ja hän vastaan sille hymyili.
Mutta nyt … nyt … nyt?
Hän näkee pöhöttyneet kasvot, näkee kamalasti verestävät silmät, näkee kalpean, riutuneen ihon, pörröisen tukan, näkee … näkee — irvikuvan siitä Harrystä, joka juopuneita inhoaa!
Tämän likaisen, tahritun, kuin deekiksellä olevan herrasmiehen peili hänelle nyt näyttää kuin surren sitä Harryä, joka peittyi viime yön pikkukaupungin paksuimman porvarihumalan alle.
— Armahda minua! Näinkö yhdessä yössä ihminen voi muuttua? Kiharat … hipiä … silmät … missä … missä … missä?
Hänelle kuin huutamalla huutavat ympäröivät esineet:
— Näiden huoneiden helvetillisessä viinahöyryssä … noissa juoduissa pulloissa … rikotuissa laseissa!
Harry kokee laitella itseään mahdollisimman parhaaseen kuntoon. Sammuttaa kaikki tulet. Tulee sitten eteiseen, missä ovenvartia nukkuu polviaan vasten edessään puoleksijuotu punssipullo…
Harry karkaa ulos raittiiseen syysaamuun.
Ulkoilmaan päästyään tuntuu hänestä kuin tulisi hän kuolleiden talosta, jostain ruumiiden leikkaushuoneesta, jossa on oma puolimädännyt tuoksunsa ja sen ilmassa kaiman löyhkä.
Kokonainen ryhmä säälittäviä … syvästi säälittäviä olentoja jää hänen taaksensa tuonne hautausmaahan, jossa viina teki eläviä vainajia.
Taivaalla loistaa ryhdikkäänä aurinko ja lähettää hänen kipeille silmilleen kultaiset voiteensa. Mutta se samalla hirvittävästi syyttää. Se on kuin ääneen nuhteleisi: "Sinä, roisto, joka tapoit paremman itsesi … sinä … sinä!"
Aamun tuuli huhuilee puissa ja nuolee humalan hikeä hänen kasvoiltaan. Mutta se samalla kuin korvista kiinnitarttuu, ravistelee väsynyttä miestä ja salaperäisesti kuiskaa: "On tässä kylässä renttuja kasvamassa. Jos entiset kuolevat, niin uudet sijalle astuvat".
Linnut visertelevät puissa. Mutta ne ovat kuin häntä kutitteleisivat:
"Mukamas hieno herra! Makaa yönsä Susilan loukossa pää pesukaapissa!
Hyi … hyi!"
Ja lentää tirskuttavat uudelle oksalle samaa soimausta laulamaan.
— Mihin minä menen?
Ennen ei koskaan ole Harry ollut yötä poissa kodista näillä matkoilla. Ja nyt ilmestyy aivan tuohon silmä silmää vasten huolestunut mamma, jolla on suurella sykkyrällä monien neulain varassa harmaa hopeatukka, vaikka on vasta viidenkymmenen vanha. Silmissä särkynyt sydämen suru, vaikka huulet ovatkin vaiti…
Raivottaret riehuvat Harryn povessa. Häntä repii elämänsä ensimäisen juopumuksen kalvava katumus. Hän on nyt juuri niinkuin se levyseppä, joka pitää tapanaan maata kadulla eläimellisessä humalassa, kunnes poliisi hänet korjaa. Juuri sellainen! Vaahto käy sen miehen suusta, sillä viinan sininen liekki sisuksista nousee.
Se on mieltäkääntelevä näkö. Ja Harry pelkää nähdä humalassa sitä levyseppää.
On ennen peljännyt. Mutta nyt … nyt … nyt?
Saisi peljätä itseään. Sillä ne silmät, jotka ennen inhosivat, nyt itse leiskaavat veripunaisina kokoöisestä juopumuksesta. Ne samat silmät olivat hirvittävät veripallot peilistä nähdä … ne ne samat silmät. Armahda sitä rutistunutta miestä!
— Mihin minä menen?
Samassa pamahtaa aivan kuin korvan juuressa ylhäältä tapulista suuren kirkonkellon kumahdus.
Harry säikähtää niin, että hypähtää, sillä hänen hermonsa ovat äärimmilleen ärtyneet.
Tuo ääni, joka ilmaa yht'äkkiä halkaisi kuin pitkäisen jylinä, kutsuu syntisiä tilille.
Sieltä ylhäältä jatkuu sitten verkkaisa kovin juhlallinen soitto. Se pyytää seurakuntaa sunnuntaihartauteen.
Sillä nyt on pyhän Mikkelin päivä.
— Pium paum! Pium paum!
Korkean syysaamun kantavassa ilmassa heläjää kirkonkellojen kirkas malmiääni kuin arkkienkeli Mikaelin pasuuna juhlivana, pyhyyttä vaativana.
— Pium paum! Pium paum!
Voi taivas! Siinä kirkon kupeella nukkuu pyhän Mikon aamuna kirkonkellojen soidessa kaupungin johtava hienosto sikahumalassa.
— Pium paum! Pium paum!
Mutta sellaista on tehty jo miespolvet … kymmeniä … kymmeniä vuosia…
— Pium paum! Pium paum!
Harrynkin pappa on kertonut, että isoisä kun ryhtyi juomaan, sulkeutui moneksi vuorokaudeksi huoneeseensa. Ja joi niin pitkälle, että delirium kaikkine kauhuineen saapui ja tarvittiin lääkärit sairasta virvottamaan.
— Pium paum! Pium paum!
Ja pappa? Miten monasti on pappakin erehtynyt?
Juuri sama pappa, joka nytkin siellä … siellä kuorsaa.
— Oi sentään!
— Pium paum! Pium paum!
Muutamanakin talvi-iltana jo poikasena sai hän sattumalta olla mukana kohtauksessa, joka leikkasi hänen lapsensydäntään kuin puukolla. Hyi! Pappa kannettiin läpi-humaltuneena reestä ja renki kiroili häntä. Pappa ähkyi … äkkyi. Mutta piiat nauroivat katketakseen. Ja härnäsivät valtioneuvosta: "Kopeloipas meitä nytkin, jos pystyt. Tässä ollaan eikä kerrankaan tarvitse pelätä. Vanha rytky!"
Ja taas nauroivat herraa hilatessaan sisälle sänkykamariin.
Syrjästä salaa kuuli ja näki Harry kaikki. Ja mammakin kuuli ja näki. Mutta mamma paineli käsiään ristiin, että luut ruskivat … kuin katkeileisivat. Ja itki. Puristi häntä sydäntään vasten ja itki … itkemästä päästyäkin itki.
Siiloin Harry päätti, ettei hän ole koskaan noin kuin pappa.
Ja mamma aina opetti, että olutlasissakin on ilkeä sisilisko, vaikka ei sitä näy. Se menee juojan vatsaan ja siellä puree hirveillä hampaillaan suurempia haavoja kuin mikään koira. Sitten se siellä rupeaa kasvamaan ja pullistamaan, jotta paisuu niin suuri vatsa kuin merikapteeni Hartmanilla on.
Ja kun mamma iltaisin luki hänen vuoteensa ääressä rukouksen: "Gud som hafver barnen kär", keskusteltiin aina siitäkin sisiliskosta.
Vedet tulevat Harryn silmiin tätä kaikkea muistiin johtaessaan.
Sillä nyt?
Samassa tuo tuuli hänen korviinsa tutun … oi, niin niin tutun äänen!
Kosken kohina on hänestä aina ollut hyvin … hyvin rakasta.
Ja tuon vanhan rakkaan ystävän tuttu kutsu nytkin hänen korviinsa otti.
Se kuin etäältä huutaa: "Tule! Tule!"
Ja Harry menee … menee riemuiten, että löysi lohduttajansa.
Se koski se laulaa. Ja se suihkuen hyppii, kurimoissa tanssii, vaahtopäissä kuohuu. Se elää kuin riemastunut ylkä hääyötään: vallatonna, vapautuneena, himokkaana!
Tämä koski on osotettu kansalle vapauden symboliksi. Ja tällä korkealla rantatöyräällä on tämän kaupungin pyhät muistot. Sillä on seisonut Franzén, Runeberg, Topelius aivan niinkuin hän — Harry — nyt seisoo.
Tässä on hänestä kuin suurten henkien kosketusta. Ja näistä muistoista nytkin punoutuu henkinen säie, joka sitoo Harryn sielun haavoja.
Hän viskaa kulonkeltaiselle nurmelle kävelyshaalinsa, laskeutuu kyynärpäälleen makuulle sen päälle, sulkee silmänsä ja kuuntelee kosken kohinaa. Kuuntelee … kuuntelee … sieluunsa ahmii kuin suureen henkiseen nälkäänsä tätä vesivirran laulua, joka ohimennen otettuna kuulostaa niin kovin yksitoikkoiselta. Mutta Harryn korva siinä erottaa monemmoista ääntä. On valitusta noissa laajoissa korkeissa vesikehissä, jotka kurimoissa ahdistettuina ulvovat. Entä sitten riemahtelevaa iloa tuossa ylhäälle hypähtelevässä kuohutanssissa, joka on kuin luonnon vallattominta leikinlyöntiä! Siinä se soipi ylväänä humuna veden vapauslaulu. Monet muut soinnut ja väliäänet tekevät kosken kaikki muut liikahtelemiset. On siinä hyvinkin hienon-hienoa erilaista vivahdusta…
Kummallista! Se jättiläinen nyt kuin rukoilee.
Ainakin Harryn korvat niin kuulevat. Ah! Kyllä se rukoilee. Mutta suuresti ja laajasti kuin tuhat … kuin kymmentuhatlukuinen seurakunta hiljaa hymisten maailman suurimmassa tuomiokirkossa.
Sellainen sekava hyvin … hyvin monien huulten hiljainen supatus on nyt sen kohinassa. Se rukoilee!
Jo erottaa Harry sanojakin … jo … jo. — Nouse … nouse … nou…
Siihen se loppuu. Harry sulkee edelleen silmänsä ja kuuntelee…
Hän kuulee vain oman sydämensä kovasti lyövän ja suonensa ohimoilla takovan.
Nuo sanat hänen aivoihinsa nousivat. Mutta koskestako … vai omastako sielusta? Kaiketi molemmista yhteisesti. Suuri pyörryttävä rohkeus tempaa Harryn mukaansa.
Hän kyllä nousee! Joka ei ole langennut, sillä ei ole nousemisenkaan makeutta. Lankeemus… Tilapäinen hairahdus…
Kaikki sellainen on vain tomua kukan lehdillä, jonka ensimäinen tuuli pois puhaltaa.
Hän tunsi monta toveriaan, jotka jo koulupoikina talviyössä humalassa hoippuroivat. Hän tiesi nuoria neitejä, jotka eivät rippikouluun asti kestäneet viattomina.
Jokaisella on heikko hetkensä. Toisella ennemmin, toisella myöhemmin.
Mutta kaikki kerran lankeavat.
Se on luonnon sääntö. Eikä silti luonto jätä lapsiaan. Se sitoo niiden kompastumisen haavat ja antaa uudet voimat, millä päästä jaloilleen.
Synti on vain pahan omantunnon keksimä termi. Sillä rikkoa ja nousta … se on juuri ihmiselämää. Ja on ollut maailman alusta lähtien.
Ja kuka täällä vaeltaa jumalaisena alusta loppuun asti? Vain luulosairaat, mutta eivät terveet ihmiset.
Näin Harry arvailee. Ja tunnelmissaan kasvaa. Sillä äsken juuri tuo mahtava koski pyytämällä pyysi häntä nousemaan.
Nousemaan!
Eilenillalla hänkin menetti mielensä tasapainon ja sitoi ohimoilleen rypäleseppeleitä. Silloin oli se hänen kipeä hetkensä … se, joka kerran kaikille tulee. Se lankeemuksen kipeä hetki.
Mutta tästä sairaudesta nousee hän kahta terveempänä. Ja tekee lupauksen, mikä on luja kuin rautainen kahle ja heltiämätön kuin teräsvanne.
Syvä sielullinen pyrkimys vapisuttaa Harryn väsynyttä hermostoa.
Hänellä kuin silmät pettävät tässä veden yhtenäisessä vilinässä. Ja hänellä kuin korvat kuulevat väärin tässä kosken huhuilevassa kohinassa. Tämä kuohujen valkoinen nousu on omiaan luomaan ihmismielessä suuria aikomuksia.
Ja varsinkin niitä nuorissa aivoissa, jotka vielä valuvat viimeöisen humalan niihin kokoamasta verestä.
Siinä Harry käsi-poskella makaa syksyisellä nurmikolla kävely-shaalinsa päällä kosken törmällä ja unohtaa, että mamma illalla hänen kodista lähtiessään klubin juhlaan oli erittäin hermostunut.
Koskella on nyt ja on aina ollut häneen hypnoottinen voima. Aina siitä lähtien, kun hän sitä oppi rakastamaan kasvavana poikana muutamana Pohjolan valoisana kevät-kesän yönä.