XII.
Snellmanin luona.
Kun Harry kulki Yrjönkadun 24:nteen, Snellmanin asuntoon, piti hänen kävellä Vanhan kirkon ohi. Juuri sen kohdalla ollessaan alettiin soittaa kelloja. Ja silloin juolahti Harryn mieleen kotikaupungin viime Mikkelinpäivä ja sen soittavat kirkonkellot. Noin nekin lujasti kalkahtivat. Ja niiden soittoon kaukaa sekoittui kosken kohina.
Hän meni silloin koskelle, kuuli sen kehotushuudon, nousi … ja nyt taas kulkee siipirikkona. Sillä vanhat lämmittävät ihanteet ovat kalvenneet ja entinen elämänkatsomus on nurin-narin.
Taas soivat kirkonkellot. Ja taas neuvonantaja on tarpeen.
Ei mene hän nyt hengettömän luonnon salaperäisille neuvoille, vaan miehen luokse, joka kyllä pauhaa kuin sekin koskijättiläinen omalla pauhullaan omien kansalaistensa keskellä. Mitä tämä suurtietäjä hänelle osannee lohdutusta antaa? Minkä lipun hänen käteensä nostaa kannettavaksi?
Harryn mieli on arka ja jännittynyt noustessaan puurappuja ylös lasiverantaan. Siellä hän soittaa, pääsee eteiseen ja palvelija johtaa hänet saliin.
Mutta huomaamansa yksinkertaisuus kaikessa hämmästyttää Harryä, joka on tottunut näkemään kiinalaisia vaaseja ja persialaisia mattoja.
Palvelija neuvoo häntä istumaan ja odottamaan. Salissa on kolme aivan yksinkertaista pienehköä ikkunaa. Ja seiniä somistavat muutamat kivipiirrokset.
Harry epäröiden jättää palvelijalle nimikorttinsa ja istuu. Nyt huomaa Harry salissa pianon ja ikkunanurkissa Kantin ja Hegelin rintakuvat. Ja suuren kovin vanhanaikaisen uunin.
Siinä samassa palaa jo palvelija ja pyytää Harryn menemään vastaanottohuoneeseen.
— Siellä on senaattori, lausuu hän.
Tuo viimeinen sana panee Harryn veren kuumaan kulkuun. Siksi piti hänenkin lopullisesti tulla. Mutta ei näitä teitä. Ja senaattorin asunnon on hän kuvitellut kokonaan toisemmoiseksi. Sillä siellä kotikaupungissa asuu pieninkin tervaporvari komeammasti kuin tämä senaattori, jolla lisäksi on europpalainen maine.
Mutta näissä huoneissa on sentään huumaava uuvuttava ilma. Näissä virtaa Harryä vasten kasvoja jokin tavattomampi henki. Se ei ole kukkaistuoksua, ei parfyymia, vaan neron säteilevä nöyryyttävä hohto. Sitä oli jo tuolla eteisessä, tässä salissa se kasvaa, mutta tuolla vastaanottohuoneessa tihenee se veriä vapisuttavaksi.
Sillä siellä on itse suuri Snellman.
Posket hohtaen ja hermot jännitettyinä astuu Harry suoraan senaattorin luo, joka tulee häntä kohti tervehtimään. Ja ainaisena kauneuden ihastelijana antaa vanhus hänelle hyvin lämpöisesti kättä.
Pyytää istuutumaan. Harry istuu vanhuksen viittauksesta pöydän päässä olevaan nojatuoliin ja senaattori itse istuu toiseen samallaiseen.
— Minä näin tarpeelliseksi tulla herra senaattorin luo hyvinkin persoonallisessa asiassa ja pyydän anteeksi rohkeuteni, alottaa Harry äänessä arka väri.
— Ja voisinko minä herraa siinä auttaa?
— Niin luulen. Ja sentähden tulin.
— Miten voin herraa palvella?
Nyt on Harry omasta mielestään kuin katuvainen synnintunnustaja maalaispastorin pateilla. Mutta sydän on avattava.
— Kuulin herra senaattorin puhuvan pohjolaisten viime vuosijuhlassa.
Ja se puhe repi minun vanhan puoluekantani rikki.
Snellman hymähtää. Vähän pilkkaa nousee suupieliin. Kyllä Harry sen huomaa. Mutta jatkaa kuitenkin:
— Minun äitini on vanhaa Ruotsin aatelia. Siis on veressäni germaanien verta.
— Noo?
— Ja hän on kasvattanut minut innokkaaksi ja lämpöiseksi ruotsinkielen ystäväksi. Hän lapsesta lähtien istutti minuun ruotsalaiset näkökannat.
— Ja minä nyt revin ne rikki. Säälittävää. Mutta kuka on isä?
— Hän on suomalainen valtioneuvos Nicander … viraltaan lääninsihteeri … puhuu Harry hyvinkin arkaillen, sillä vanhus on ivallisella päällä.
— Nimen tunnen.
— Hän myös tahtoo minusta harrasta ruotsinkielen ystävää.
— No … hyväinen aika … olkaa se, kun pappa ja mamma niin tahtoo! puhuu Snellman ja jo puoleksi nauraa.
— Olisin, jos voisin.
— Minäkö tulin puomiksi tielle?
— Te, herra senaattori.
— Mutta miten?
— Senaattori puhui siellä esi-isistä…
— Jotka nuorella herralla ovat … keitä?
— En tiedä.
— Sepä se.
— Siinä on juuri painava kysymys.
— Hyvinkin painava.
— Herra senaattori tuomitsi kansallisiksi pettureiksi ne, jotka suomalaisista kantavanhemmista syntyneinä hylkäävät suomenkielen.
— Juuri niin.
Snellman jo käy vakavaksi.
— Tämä pani minutkin horjumaan entisissä näkökannoissani … ja hyvinkin pahasti.
— Tässä on siis ratkaistavana aivan yksinkertainen psykologinen problemi. Nuori herra ottaa ensin selvän, kutka ovat hänen kantavanhempansa.
— Ja sitten, jos ovat ruotsalaisia, siirtyy Ruotsiin? Niinkö?
— Se on herran oma asia.
Snellman puhuu viimeisen hyvinkin jyrkästi.
— Se mikä minua erityisesti herra senaattorin puheessa sielullisesti haavoitti, jos saan käyttää tätä sanaa, oli se että herra senaattori ruotsinkielisenä ajaa suomalaisuuden asiaa. Sehän on paras puolustus puolueettomuudelle minun heikon ymmärrykseni mukaan.
— Eikös sitten ole? Ei kukaan voi väittää minun ajavan omia etujani.
— Ei voi … ja siinä juuri on kysymyksen suuri kantavuus. Se se vei kovan maaperän minunkin jalkaini alta ja pani horjumaan…
— Ja nyt nuori herra horjuu?
— Hyvinkin pahasti.
— Kuulkaa sitten lohduttava sana. Ruotsinkieli on minunkin äidinkieleni. Ja sillä kielellä vain on minulle persoonallisesti kallein arvo. Se kun on jo lapsena opittu ja vanhanakin parhaiten taidettu. Mutta siltikin vain historiallisen kehityksen ja inhimillisen erehdyksen tähden on ruotsinkieli minulle tässä asemassa. Minun vereni juuret ovat Suomen kansassa. Ja terve järki sanoo minulle, että Suomessa vain suomenkieli on se oikea kieli. Minä en erityisesti rakasta suomenkieltä, jota en läheskään niin hyvin taida kuin ruotsinkieltä. Mutta ajattelemisen kautta olen tullut siihen syvään vakaumukseen, että jokaisessa maassa pitää kansan oman kielen olla vallitseva sivistys- ja hallintokieli. Silloin vasta on kansalla elämisen mahdollisuutta. Vaikkapa me sydämen syistä rakastaisimmekin … syvästikin rakastaisimme ruotsinkieltä, niin kansamme menestymisen alttarille on meidän uhrattava tämä rakkaus. Sillä niin sanoo terve järki. Ja sen edestä pitää tunteen väistyä. Tämä on minun käsitykseni. Jos nuori herra tuntee kuuluvansa Suomen kansaan ja jos hänen verensä juuret johtavat kansan sydämeen kuin alkulähteeseen, niin silloin … ei ole muuta kuin yksi ehto … yksi ainoa ehto, puhuu Snellman viimeisen kuin tulistuen ja vakuudeksi lyöden pöytään kädellään.
— Minun velvollisuuteni … ja ensimäinen velvollisuuteni tässä asiassa on siis ottaa selville, ovatko vereni juuret lähteneet Suomen kansan sydämestä … ovatko kantavanhempani suomalaisia…
— Aivan niin, rakas nuori ystävä.
Snellman jo lämpenee herttaiseksi. Harry käy rohkeammaksi ja varmistuu.
— Mutta nuorena on tunne niin vallan päällä … aivan liiaksikin, alottaa Harry uudelleen.
— Kyllä ymmärrän nuorenkin sydämen.
— Ja nuori sydän niin kovin … kovin vastenmielisesti siitä luopuu, mihin se jo lapsena kiintyy. Jos sitä väkipakolla ruvetaan irtirepäisemään, voi se särkyä.
— Se on kohtalon tragediaa. Ja tämän ajan synkin puoli on kylläkin siinä. Heikkoja sydämiä voi se särkeä … ja särkeekin. Kansallisuuskysymyksellä on omat uhrinsa. Hukkaanmenneitä miehiä nousee kyllä ruumiina sen kurimoille. Mutta vahvat ja voimakkaat … ne eivät säry. Ne laskevat koskensa terveinä ja karaistuneina suvantoon. Ennenkuin vuorelta näkee kauas laajenevat näköalat, pitää ensin kestää vuorelle kiipeämisen vaikeus. Se on aivan yksinkertainen totuus. Ja minä olen varma siitä, että joka sydänuhrinsa kansallisuusaatteelle kantaa vilpittömin mielin, niin sille tämä aate avaa uudet avarat elämän perspektiivit. Se nostaa miehensä vuorelle. Ja sieltä näkee kauas. Ja ilma siellä on raitista hengittää.
Verikoristeita näyttäytyy jo vanhuksen kasvoilla ja hänen silmissään palaa nuorekas tuli.
— Ja nuori herrakin nousee tälle vuorelle. Mutta ensin on kestettävä nousemisen vaikeus, lisää Snellman.
On kiskottava sydämestä isä ja äiti … koti ja omaiset … entisyys ja kaikki … kaikki, mikä rakasta oli … siinä se vuorelle nousemisen vaikeus, miettii Harry.
— Herra senaattori on toimittanut suuren elämäntyönsä ruotsinkielellä … ja kuitenkin … jaksaa puhua tätä kieltä vastaan, huomauttaa Harry.
— Niin, se on alaston totuus. Ja siihen minä olen päätynyt.
— Ja siihen on herra senaattorilta varmaankin vaadittu hyvin paljon.
— Siinä oli minun vuorelle nousemisen vaikeuteni.
— Joka pikkusielujakin rohkaisee. Ja antaa jäävittömän esimerkin, miten totuuteen pyrkiä.
— Jospa se niin tekisi.
— Tästä keskustelusta alkaa minunkin vuorelle nousemiseni. Minäkin kaipaan laajoja näköaloja ja raitista ilmaa … muuten tukehdun.
Snellman puhuu vielä joitakin ystävällisiä neuvovia sanoja ja kyselee yhtä ja toista Harryltä.
Sitten Harry heittää nöyrät kiitokset ja poistuu.
Snellman saattaa häntä salinsa ovelle asti, tarttuu siellä vielä Harryn käteen, pudistaa sitä lämpimästi ja puhuu:
— Teidänkaltaisia nuoria miehiä kansamme erityisesti tarvitsee.
Nuorella herralla on edellytyksiä. Kotini on vastakin teille avoin.
Kun Harry pääsi kadulle, oli hänen mielensä niin kumman lämmin. Tuntui kuin hän olisi ollut tekemässä jotain erityisen suurta ja arvokasta.
Ei se ollut tuo mies mikään kylmien sumujen kylmä mies. Sen sisällä hehkui ja paloi enemmän kuin muissa aikalaisissa yhteensä, miettii Harry..
Miten paljon hän olikaan taistellut … miten paljon itseltään kieltänyt tämän elämänsä suuren kysymyksen tähden?
Nytpä sitä alkoi jo Harry aavistaa, kun hänelle itselleen alkaisi itsekieltäymyksen vaikea taistelu.
Uusi tulevaisuus häntä nyt puoleensa viittasi. Mutta se tulevaisuus ikäänkuin kuulsi oman sydänveren läpi.
Kaikista ensimäiseksi hänen pitää ottaa selko kantavanhemmistaan. Ja sitten … vaikka omalla sydänverellään kirjoittaa itselleen sielullisen vapautumisen vapauskirja.
Tultuaan asuntoonsa, missä Birger uutterasti aherti luvuissaan, katsoi
Harry häntä ihastellen, mutta Birger viskasi:
— Mutta mitä kummaa sinulle, Harry, on tapahtunut, sinun kasvoillasi kun on kumma loiste!
— Olin Snellmanin luona.
— Ja nyt olet "fenno".
— En vielä … läheskään.
Birger hymähti. Harry ryhtyi kirjoittamaan kotiin kirjettä, missä ilmoitti tulevansa sinne. Sillä kohta piti hänen saada selville kantavanhempansa.
Ne tiedot tahtoi hän itse kirkonkirjasta lukea.
Hänen vuorelle nousunsa alkoi.