XIII
Kotona.
Yksin kievarikärryissä Pohjanmaan lakeuksia ajaessaan selvisi Harrylle yhtä ja toista kuluneesta. Tässä yksinäisyydessä hänen sielussaan kasvoi yhä lujemmaksi kaukainen aavistus siitä, että hänenkin esi-isiensä täytyi olla suomalaisia. Se kaukainen aavistus lähenemistään läheni ja toisinaan hänet kokonaan valtasi kuin olisi asia jo lopullisesti ratkaistu. Tämä aavistus jo silloin mieleen lensi, kun hän kuunteli osakunnan juhlassa Snellmanin puhetta. Silloin se lensi sinne eikä sieltä enää tahtonut poistua. Mutta taas toisina hetkinä kohosi mieleen toisemmoinen arvelu: Ehkä sittenkin hänen esi-isänsä ovat aikoja sitten Suomeen tulleita ruotsalaisia. Ja heillä täytyy olla pesäoikeus tässä maassa, jonka he ammoin sitten ovat kodiksensa omaksuneet.
Tämä sukuhistoria oli jäänyt häneltä hämärään. Vain isoisänsä hän tiesi olleen suuren tervakauppiaan ja suvun omaisuuden varsinaisen perustajan. Hänen takanaan oli kaikki pimeää.
Mutta tähän pimeyteen on nyt valaistus saatava. Juuri sitä vartenhan hän on tällä matkalla.
Siltikin häntä hävetti kotia lähestyä. Sillä millä pilventakaisilla toiveilla hän pari kuukautta takaperin lähti? Ja miten siipirikkona hän nyt palasi?
Kun pohjoisemmaksi tultiin, piti kärryt muuttaa reeksi. Siinä loikoessaan hän toisinaan kuvitteli itseään haavoittuneeksi soturiksi, jota ajetaan sairaalaan. Toisinaan tuhlaajapojaksi, jota vapisuttaa lähestyä isänkotia.
Mutta matkan lopussa valoisana päivänä näköala seestyi ja sielun tumma pohja valkeni. Tällöin paistoi aurinko kirkkaasti nuorelle hangelle ja kyytimiehenä oli keski-ikä isäntämies, joka puheli kansallisuusaatteesta. Kyllä nöyrästi, mutta lämpimästi.
Tuolle miehelle oli se asia samallainen suuri sydämen asia kuin hänelle itselleenkin.
Ja Harry katsoi kirkkailla silmillä talonpoikaa, joka valkoisen lumen kajastuksessa talvista joulukuun aurinkoa vasten siinä hänen sivullaan istui.
— Mistä noin osaatte puhua? kysyy hän kummastellen isännältä.
— Nähkääs, herra, meille tulee läänin uusi sanomalehti … ja siitä.
— "Salamako?"
— Se juuri.
— Vai niin.
— Niin.
Harry lopetti. Ei hän tahtonut nyt juuri "Salamasta" puhua.
Kyytimies katsoo arasti häneen. Ja myös vaikenee.
Samassa aurinkokin alkaa tehdä laskua. Pohjoisella taivaalla on kuin jäätikkömeri, johon on kasaantunut lumiaaltoja, valkountuvaisia ja pehmytpiirteisiä. Mutta laiskoja ja kylmän-kylmiä. Läntinen taivas on armas ja purppurainen violetinkarvaisine pilareineen, jotka rakensi päivän kultainen kuningas pilvivarjojen takaa.
Alkaa puhaltaa pohjoisesta kylmä viima. Se ottaa niin terävästi etelästä tulevaan matkustajaan. Harry viluissaan pureupi vieressä istuvaa isäntämiestä lähemmäksi. Kylki kylkeen. Sen kylki lämmittää.
Ja nyt ensi kerran elämässään tuntee Harry, että suomalainen rahvaanmies voisi olla hänen oma kansalaisensa.
Se on outo tunne. Ja sen vallassa ajetaan eteläisestä tullista sisään kotikaupunkiin.
Kun Harry soittaa kodin eteisen ovella, hän hiukan vavahtaa.
Sillä hän kuvittelee papan ryntäävän ovelle keppi kourassa tai käsi valmiina antamaan paukkuvan korvatillikan.
Vaikka eihän pappa itse koskaan tullut ovea avaamaan.
Piika Majken se nytkin tuli. Kun huomaa Harryn, niin pilkallisesti hymähtää ja katoaa edes auttamatta päällysvaatetta.
Yksin sai Harry riisuutua. Ja matkakapineet kantaa isäntä sisälle. Tämä palvelus yhä enemmän lähentää Harryä isäntä-kansalaiseen. He hyvästelevät kuin vanhat tutut, vaikka isäntä hyvin arkana liikkuu valtioneuvoksen eteisessä.
Ja hän sipisee puoli-hiljaan Harrylle:
— En tuntenut herraa. Taisin puhua siellä matkalla liiankin rohkeasti.
— No pelkureitako me pohjolaiset oltaisiin? Eihän toki, nauraa Harry vastaan ja "me" kaikuu hänen korvissaan niin tutunomaiselta.
Ei tule kukaan Harryä vastaan. Tämä kylmä vastaanotto häntä kiusaa.
Mutta hän on sen täydellisesti ansainnut, arvelevat.
Kaiken kylmäverisyytensä hän esille pusertaa ja huutaa salin ovelta:
— Halloo, mamma!
Mamman kamarista kuuluu sairas uikuttava ääni. Harry arastellen astuu sinne salista läpi toisen tyhjän huoneen.
Ja tapaa mamman vuoteesta, jonka sivulla on yöpöytä täynnä lääkepulloja pitkine reseptineen.
Mamma makaa vuoteessa liituvalkoisena ja nuo harvat hopeahiukset lumivalkoisten lakanain ja tyynyjen valaistuksessa näyttävät aivan kimaltelevan murheesta.
Ah! Miten tärisyttävä näkö Harrystä!
Hän ottaa askeleen kohti mennäkseen syleilemään mammaa.
Mutta peräytyy.
Ottaa uuden ryntäyksen ja pureutuu vedet silmissä kipeään äitiinsä.
Mamma ojentaa kätensä syleilyyn ja vastaanotto on nyt hellä ja sydämellinen.
— Joitko sinä? kuiskaa mamma.
— Join, vastaa Harry hyvin hiljaan.
— Etkö muistanut mammaa?
— Muistin, mutta minulla ei ollut voimia … ei tahdonlujuutta … se on perinnöllistä, mamma … eikä sille mitään mahda.
On syvä hiljaisuus.
— Mikä sairaus sinua vaivaa? kysyy Harry.
— Vanha sydämen vika.
— Missä hän on … pappa?
— En tiedä. Kun tuli tieto, että tulet kotiin … silloin hän vihasta räjähti. Pahoja uutisia pääkaupungista sinusta oli hän jo sitä ennen saanut. Oih! Hän oli kaksi vuorokautta kotoa poissa.
— Onko "Promenad" vielä olemassa?
— Ei. Se on hävitetty. Mutta siellä kosken takana on jotain uutta kauheaa.
— Ja siellä on pappa.
Mamma ei vastannut.
— Onko pappa ollut sinulle paha, rakas mamma?
— Syksyllä lähdettyäsi oli hän kuin toinen mies. Illatkin istui kotona, kirjoitti "Österbotteniin", luki ääneen minulle ja oli niin … niin ystävällinen. Me elimme uudelleen jo kauan … kauan sitten mennyttä aikaa. Niitä vuosia, jolloin sinä synnyit ja olit vielä pieni. Tällaista hauskaa ja riemullista … niin kovin hauskaa oli koko syyskautemme. Sinusta me aina puhuimme, kun lamppu illalla niin kodikkaasti valaisi, koivupuut uunissa räiskivät, pappa luki tai kirjoitti ja minä tein käsityötä. Sellaista kaunista elämää! Minä jo uskoin, että se mennyt paha väliaika oli vain katkera uni, joka kamaluudessaan näytti iankaikkiselta. Ja minä jo aloin luulla, että koko loppuikämme onkin näin … näin idyllistä. Kun nytkin muistan niitä viikkoja ja niitä iltoja, käy lämmin pohjavirta läpi vereni. Kodin kaikilla kappaleilla istui ruusuhuulisia korallikorvaisia hyviä haltioita, jotka lauloivat elämän onnea. Hän sinusta ihastellen puheli, poltteli sikariaan, laulelikin ja oli iloinen. Toisinaan hän yks kaks ryhtyi arvailemaan: "mitähän kohtaa juuri nyt Harry lukee?" Ja siihen hän itse koetti vastata. Hän oli nähtävästi tuosta huvitettu … tuosta pienestä arvailemisesta. Että hän sinuun syvän-syvästi luotti, sen näin minä hänen silmistään ja erotin hänen puheensa väristä. Niin lämmin paiste lähti hänen silmistään, kun hän sinun luvuistasi minulle selitti ja hänen äänensä värähti niin hellästi, kun hän kertoi minulle, miten paljon sinulla on ponnistettavaa ennenkuin olet luvuissasikaan määräsi päässä.
Harryn silmät väkisinkin käyvät kosteiksi. Sillä tällä mamman sievästi leikkaamalla kuvalla on taas oma kauneutensa, mikä niin läheisesti liittyy sen kuvan kauneuteen, joka jäi hänen sieluunsa syksyllä viime aikaa kotona ollessaan.
— Mutta sitten tuli myrskylintu … sinun kirjeesi, jossa ilmoitit tulevasi kotiin. Nyt hän arvasi kaikki kuulemansa to … siksi. Se oli kauhea hetki, kun hän sen oli lukenut. Viskasi kalliin vaasin, joka sattui olemaan siinä lähellä, palasiksi lattiaan, yritti lyödä minua ja polki jalkaa. Hän heitti minun silmilleni hävittömän haukkumaloan sinun tähtesi … ja uhkasi lähettävänsä sinut merille. Sinun tähtesi meni kaikki nurin … kaikki hänen kauniit unelmansa. Nyt hän on taas vanha kapakkaritari. Sinä, Harry, murhasit hänen uuden ihmisensä … sinä, rakas lapsi. Nyt olemme kaikki pohjattomassa surussa. Miksi … miksi Harry näin teit?
Mamma katsoo läpitunkevasti Harryyn. Ja hänen hiilenhehkuvat silmänsä rävähtävät katkerasti. Ne polttavat … ne haavoittavat. Harry oudosti värähtelee. Mutta itkeä hän ei aio.
— Kun sinä olit pieni … niin olin silloinkin onnellinen … ja sinä, rakas lapsi, olit onnellinen. Harry … Harry! Tätä … juuri tätä olen minä jo monet vuodet salaa pelännyt ja vapissut.
Mamma alkaa itkeä. Mutta entinen kaukainen lapsuusaika palaa Harryn sieluun kuin loihdittuna … se vieno ja hellä … se puhdas ja valkea lapsuusaika makuukamareineen, pienine rautasänkyineen, jonka nuput olivat kullatut, iltakeskusteluineen rumasta ja ilkeästä sisiliskosta … se kaikki … se kaikki, jolloin lapsi näki herranenkeleitä kultaisine siipineen ja joka ilta keskusteli Jumalan kanssa.
— Silloinko mamma sairastui, kun minun kirjeeni tuli? kysyy Harry,
— Niin. Se koski minuunkin niin … niin julmasti.
— Siis minä olen syynä mammankin sairauteen?
— Mutta älä ota sitä siltä kannalta, rakas Harry. Mammahan oli jo vuosien mittaan niin läpikidutettu … niin paljon kärsinyt. Tarvittiin vain sysäys ja jalat eivät kestäneet enään allani. Et sinä, rakas lapsi, ymmärrä mamman surua. Niin niin niin, nyyhkii mamma.
— Minun pitää mennä noutamaan pappa pois.
— Jos tunnet itsesi vahvaksi, niin mene hänelle sanomaan pääkaupunkiterveisesi. Mutta aina muista, että hän on sinun isäsi.
Harry tiedustaa mammalta lähemmin sitä uutta "kauheaa". Ja lähtee.
Ennen ei hän milloinkaan osannut kuvitellakaan ottavansa tällaisiakin askeleita omassa kodissaan kuin nyt ulosmennessään.
Sillä niissä askeleissa on sellainen raskas paino kuin kengät lattiaan naulautuisivat.
Mamman hiilenhehkuvat katseet tuntee hän selässään vielä kadullakin astuessaan.
Harry tulee silloille. Täällä näin pohjoisessa on jo luonto talvinen. Kosken rantamat ovat keveässä jäässä. Itse koski laihana kuin juhlakomeudestaan riisuttuna makaa syvällä uomassaan. Lähestyvä talvi on sen vedet juonut puolikuiviin ja harmaa usva sen päällä on kuin sairaan kipuinen henki, joka siitä tuskan hikenä irtaupi.
Koko koski ottaa nyt Harryn silmään jättiläissairaalta jättiläisvuoteella.
Siellä toisen ja kolmannen sillan välillä suuressa vesien kaartamassa saarelmassa, mihin Harry Suomen kauneimman ulkopuiston ennen kuvitteli, oli alakärjessä muutamalla köyhällä merikapteenilla kaksikerroksinen huvila.
Se olikin ainoa koko ympäristössä … ainoa!
Se oli ostettu ja sinne uusi ulkoravintola päätä puhkaa laitettu.
"Promenadin" tytöt olivat sinne siirtyneet, mutta tätä ravintolaa piti muuan vanhempi ruotsalainen nainen, joku fröken Anderson tai Petterson. Ja näin oli maisteri Littov saanut kätensä puhtaiksi.
"Salaman" vaikutuksesta oli "Promenad" hävinnyt. Mutta tätä uutta se ei pystyisi iskemään. Nyt kaupungin ensimäiset herrat siellä mielellään pesivät. Siellä valtioneuvoskin ulkopuolella virkaansa oli viime viikot elänyt. Sillä Harryn kotimatka kesti kauan. Siellä valtioneuvos söi, joi ja toisinaan nukkuikin.
Harry kääntyi tielle, mikä vei uuteen ilolinnaan. Ei kestänyt kauan taivaltaa ennenkuin hän perille tuli.
Siinä se vanha rakennus puisevan yksinkertaisena jo oli hänen jalkainsa juuressa. Sen otsalla liehui Venäjän lippu. Siis lippukin jo muutettu. Herrat juovat nyt Venäjän lipun suojeluksessa.
Harry meni hyvin halveksivin liikkein sisälle. Koko tämä hotelli hänestä, joka suoraan tuli pääkaupungin huikaisevan kiillotetuista ruhtinaallisista ravintoloista, maistui merimieskapakalle.
"Perhonen" tuli häntä vastaan, löi ihastuksesta kätensä yhteen ja räjähti nauramaan.
Harry käänsi hänelle selkänsä ja painui toisen kerroksen huoneihin.
Siellä suuressa salissa on kehä herroja ja valtioneuvos niiden keskellä. Parhaallaan on hänellä ylhäällä kädessään viime "Salaman" numero, jonka hän oli juuri punssissa uittanut. Nyt katsottiin, mitä se kylpy vaikutti.
Kun herrat huomasivat Harryn, katsoivat he pitkään valtioneuvosta. Jokainen heistä oli jo kuullut yhtä ja toista Harrystä. Nyt pilkan hymy nousi heillä huulille, sillä tämähän oli heille aivan iloinen yllätys.
Valtioneuvos kääntyi, näki Harryn, viskasi lehden kädestään ja sanoi:
— Sinä tulit minua hakemaan? Niinpä lähdemme.
Mutta tämä mielen tyyneys maksoi paljon valtioneuvokselle. Sillä hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hermoissa kävi lienteä vapistus.
Ja he lähtivät. Mutta kyllä he molemmat kuulivat, että heille takana salissa naurettiin.
— Harry von Nicander kuuluu laskeneen alas mäkeä pääkaupungissa, lausuu maisteri Littov julki yhteisen mielipiteen.
Tämä leikkaa valtioneuvoksen sydäntä. Sillä ei hän ollut tottunut noin rohkeaan esiintymiseen siitä taholta.
Isä ja poika kulkevat äänetöinnä kohti kaupunkia. Mutta Harry pani merkille, että pappa aina hyvin väsyneesti nojasi keppiinsä ja silloin tällöin vienosti huokasi.
Kun he tulivat silloille, jatkui edelleen sama hillitty mykkä kävely. Heidän askeleensa kosken surulliseen kohinaan sekoittuivat. Ei isä kysynyt eikä poika kysynyt.
Tämä oli jotain vietävän kiusoittavaa kuukausien eron jälkeen.
Mutta sitten yht'äkkiä kääntyy valtioneuvos ja osottaen kepillään ylös koskelle lausuu:
— Katsoppa tuota koskea … sekin huokaa meidän viheliäisten viinakurrien tähden!
Ja sitten kuuluu syvä huokaus. Kuletaan taas hetki.
— Niin … se huokaa. Ja on jo miespolvia huoannut, vastaa nyt Harry.
Ja samaten hänkin huokaa.
Taas äänetöinnä samalla jalalla astutaan kotvan aikaa.
— Jos ihmisellä ei ole aatteellisia harrastuksia, jää vain aistillisten himojen tyydyttäminen hänelle tarkoitusperäksi tai niitten väliaikojen tappamiseksi, mitkä jäävät hänelle viran tai jokapäiväisen toimen ulkopuolelle. Teillä vanhoilla herroilla ei ole syviä, sielullisia harrastuksia … alottaa Harry.
— Onkos teillä nuorilla? kysyy terävästi valtioneuvos.
Ja näyttää kuin riemastuvan tällaisesta alusta.
— Me pyrimme niitä hankkimaan itsellemme. Mutta te ette pyrikkään. Uutta aatetta te kammoatte kuin sutta. Ja tyydytte viinilasiin … ja olette onnettomat.
— Sillä lailla! Niin sitä pitää! Muna kanaa neuvoo. Kuulee, että nuori-herra on ollut pääkaupungissa.
Valtioneuvos viheltää ja on olevinaan hyvin hämmästynyt.
— Ettekö sitten ole onnettomat? Vai?
— Ja sinä olet onnellinen? Kas! Saithan "kehotuspalkinnon" runoistasi. Mutta se meidän vanhain vaakakupissa painaa saman verran kuin sääsken siipi. Tiedät, miten paljon se painaa. Ja sen avulla voit myös punnita palkintosi. Pöhöh! Runoilla! On paljon parempi lukea hyviä runoja kuin itse ala-arvoisia sorvailla. "Kehotuspalkinto" eikä mitään muuta. Samallainen saalis kuin merimiehelle, joka haaksirikossa sai tavaroistaan pelastetuksi rikkonaisen housunsoljen, pilkkaili valtioneuvos.
Harry huomaa, että papan silmävalkuaiset ovat kellertävät ja uniset ja että kasvoilla kiiltelee punssin nostama vieno hiki.
— Minä en ole onnellinen. Kaukana siitä. Mutta minulla on luja toivo tulla siksi, kunhan nykyiseltä karilta pääsen, jolle sinun aateväylällä purjehtiessani lujasti tartuin. Mutta tämä kaupunki, jota sinä johdat ja olet johtanut, on onneton. Tämä lääni, jonka etumaisinna kuljet, on onneton. Ajatteleppa vaikka tervakansaa. Seurapiirisi on onneton. Ja sinä itse olet onnettomista onnettomin. Tämä tulee siitä, että kaikki on väärällä pohjalla … tarvitaan uutta ilmaa, tervettä, puhdasta ilmaa sairaille keuhkoille… Snellman puhui…
— Snellman? Snellmanko? Oletko jo hänen oppilaansa? No sitten ei kumma, vaikka mitä kuulisin… Jo minä arvasinkin, ärähtää valtioneuvos ja ruskeilla rivoilla silmillään, joissa istuu punssin puolihumala, katsoo kuin inhoten Harryä.
— Osakunnan vuosijuhlassa hän puhui.
— Ja käänsi sinut? Ohhoh! Siinä sitä nyt ollaan. Tervo ja sinä … sinä ja Tervo … kasvattipoika ja oma poika… Minunkin kai jo pitäisi kääntyä … voi teitä molempia sydämeni suuria suruja … teitä molempia! Mutta nyt teitä on yksi kumpaankin käteen. Minä rutistan kummankin. Näin.
Valtioneuvos väänsi keppinsä kahtia käsissään ja viskasi kappaleet koskeen.
— Jos tekin menisitte samaa tietä, niin se olisi viisainta … sinullekin, viinakurrille! lisää valtioneuvos.
— Mutta kuinka voisikaan olla toisin valtioneuvos Nicanderin johtamassa viinakylässä! Hänen, joka itsekin kituu perinnöllistä juoppoutta. Koko suku, koko ympäristö on madon syömä, rahan runtelema. Jospa me olisimme luonnontuores kuin tuo koski tuossa, niin meissä itsessämme olisi terve elämä salattuna ja me sen aarteet käsiimme saisimme, kun keväämme saapuisi. Mutta nyt meissä palaa helvetti ja me olemme perikatoon tuomittu suku. Meidän haudoillamme kävelee uusi polvi, joka meitä kiroaa. Eikö se ole katkeraa, pappa? jatkaa Harry edellistä puhettaan.
— Mutta, poika! Mistä olet saanut tuon rohkeuden? Tuon julkean hävittömyyden? Snellmanilta? Niinhän? Mutta minäkin sanon sanan. Ensi avovedellä menet merelle, luet sitten merikapteeniksi, saat oman laivan ja niin on suvun kunnia jollain tavoin pelastettu. Kesään asti olet nyt "Österbottenin" aputoimittaja ja minä annan … annan täyden luvan nyt sinulle ampua Tervo. Mutta se taitaa olla maali, joka pysyy sinun nuoliesi yläpuolella. Hävitöntä kylläkin, että olet sukumme noin vetelä häntä.
Näin lausui valtioneuvos ja katsoi sanojensa vaikutusta.
Harry puraisi hammasta. Mutta vaikeni. Pappa määrää hänelle elämänradan noin vain kädenkäänteellä kuin lukon ulkohuoneensa oveen. Ja hänelle, jolle juuri tämä kysymys yöt päivät on kummitellut suurena, pelottavana, veriä vapisuttavana jättiläiskysymyksenä…!
— Sinä kehtaat minua soimata, morkata, moittia! Sinä, joka olet deekikselle menossa, ja minua, joka sentään olen harmaapää valtioneuvos. Tämä minua enemmän kuin hämmästyttää. Sillä tiedäthän, että minä kaikkine vikoinenikin olen mieheksi kohonnut ja että takanani on elämäntyö, joka on monta kenraalia ohjannut. Yksityisessä elämässäni on paljonkin tahroja. Mutta kuka niistä on syvemmin kärsinyt kuin minä itse? Ja juuri … juuri siksi tahdoin sinua varjella huonon yksityiselämän kalvavilta omantunnon tuskilta. Vaikka ihminen olisi kuningas, mutta persoonallisesti itse huonosti elänyt, niin aina hän kulkee omissa silmissään tuomittuna. Tämä on viimeinen ja syvin opetus, minkä minulta saat. Ymmärtänetkö sille arvoa antaa? Sinä et siis ole Snellmanin oppilas? Harry vaikenee. Valtioneuvos kääntyy Harryyn haukansilmillään, mitkä näyttävät kuin puolihumalassaan kirkastuvan. Mutta Harry vaikenee.
— Merelle menet ensi avovedellä. Jos sinä keväällä palasit alustavat tutkinnot suoritettuasi, niin yhdessä yhden illan siitä ilosta olisimme istuneet ja minä olisin sinulle neuvonut monta keinoa, miten korkealle kohotaan. Mutta nyt … en kehtaa kanssasi samassa ruokapöydässä istua. Saat syödä eri ajalla. Ja tule minun näkyviini niin vähän kuin mahdollista!
— Pappa siis aikoo eristää itsensä minusta?
— Niin … aivan niin. Olemme kuin kaksi hyyryläistä samassa talossa! Sillä ensin pitää sinusta tulla mies. Nyt olet minun henkinen murhamieheni.
Valtioneuvos teki kädellään hylkäävän liikkeen kuin karkottaakseen vastenmielisiä olentoja läheisyydestään.
He olivat saapuneet juuri silloin kotiportille. Siinä tunsi Harry papan puheen tähden pitkän jäätävän puistahduksen sisällään.
Siinä kuoli pappa hänen sielussaan!
Nyt he ovat toisilleen kuin kaksi viisaria samassa kellotaulussa, jotka vain mykkinä toistensa ohi liikkuvat.
Se oli myrkyllinen hetki kotiportilla.
Nyt Harry täydellisesti ymmärsi, miksi jo keski-iällä mamman pää hopeoitui.
Harry nousi silmät kosteina sisälle. Mutta valtioneuvos tavallisella säntillisyydellään riisuutui eteisessä ja puhui jonkun leikkisanan Majkenille. Vieläpä määräsi kalossinsa puhdistettaviksi.
Harry harhaili ja kulki salissa … tässä samassa salissa, jossa kerran hänen sielunsa aukesi suurelle onnelle, jolloin mamma itki riemun kyyneleitä ja pappa kasvoi helläksi isäksi ja helläksi aviopuolisoksi … kulki koko joukon onnettomampana kuin vielä äsken.
Mamman luokse ei hän mennyt. Eikä sinne mennyt pappakaan.
Jo ymmärsi Harry, että se vuorivaellus, jonka hän oli alottanut, pusertaa hien ja veren kulkijaltaan.
— Mutta mitä ihmisistä, jotka poiskuolevat! Uusi suku nousee niiden jälkeen ja se alkaa uuden elämän, jos sillä on uudet puhtaat liput edellään kannettaviksi … jos sillä on uudet valppaat voimakkaat johtajat.
Näin lohdutteleikse Harry.
Mutta huomenna hän menee pappilaan lukemaan kirkonkirjoja.
Hän vavahtaa jännityksestä, minkä vastauksen ne hänelle antavat hänen suureen polttavaan kysymykseensä.