XV.
Mamman kuolema.
Harry palasi kotiinsa pää täynnä suuria unelmia.
Hän meni mamman sairasvuoteelle ja huudahti:
— Nyt mamman pitää tulla terveeksi!
Samassa hän huomaa sopimattomaksi äänekkään käytöksensä ja kumartuen mammaa vasten hän kuiskaa:
— Minä olen löytänyt suuren onnen.
Mamma ikäänkuin pakosta sähköittyy ja hänen riutuneilla kasvoillaan näkyy kummaa uteliaisuutta. Harryn tukemana kohoaa hän istumaan. Ja katsoo kysyvästi hiilenhehkuvilla silmillään Harryä.
— Olen omistanut suuren aatteen ja sen mukana suuren onnen, kertaa vielä Harry.
— Minkä, lapseni?
— Kansallisuusaatteen.
— Se on?
— Fennomaanian.
Harry hiukan vavahti tuota sanoessaan ja hänen poskilleen läikähti runsaasti verta.
— Mutta…!
Mamma samassa kirkaisee ja putoaa takaisin vuoteeseensa.
Sillä Harrynkin kädet pettivät eivätkä jaksaneet kannattaa häntä.
Sieltä vuoteesta hän nyt katsoo Harryä suurin pelokkain silmin ja silmävalkuaisiinkin kohoaa punaista tuskan verta.
— Kautta maan ja taivaan! Oletko enää järjelläsi? parahtaa mamma, käy nyt hirvittävän kalpeaksi ja uhkaa kädellään Harryä.
Harry selittää laajasti. Vaivoin sitä mamma jaksaa kuunnella.
Mamman silmissä on suuria suolaisia kyyneleitä, mitkä jäävät laihoille kasvoille niitä polttamaan.
— Sinä, kulta mamma, olet ruotsalainen kaikelta verelläsi. Ja vielä vanhaa hienostunutta ruotsalaista verta. Kaikki sinun kantavanhempasi ovat ruotsalaisia. Sinä luonnollisesti rakastat maatasi ja kansaasi. Juuri niin minäkin nyt teen. Sillä arvaappa! Kävin kirkonkirjoista lukemassa minäkin oman sukuni historian. Ja sillä suvulla ei ole muistomerkkeinä vanhoja riimukiviä eikä rakkaan-rakkaita aateliskartanoita niinkuin sinun suvullasi. Se on vaatimaton, yksinkertainen, paljas, alkusuomalainen suku. Jo kahden polven takaa tapasin kantaäiteinäni suomalaiset naiset Pietilä, Karhu, Poropudas. Sen pitemmälle ei luettelo mene. Mutta ne edelliset polvet osaa arvata ilman luetteloitakin. Sillä sukumme kantaisä tässä kaupungissa viidennessä polvessa on räätäli Nikkilä Sotkamosta, josta Isonvihan aikana kulkeutui tänne rantamaahan. Muuta ruotsinmaalaista ei ole koko suvussamme kuin sinä yksin. Kaikki muut paljaita tshuudeja. Pappakin! Ajatteleppa sitä, mamma… Oi, ajattele, eikö minulla ole velvollisuuksia näitä vainajia kohtaan? Enkö ole rotuihmisenä täysi mongooli…?
— Sinä olet siis nyt kuin maisteri Tervo?
— Olen.
Mamma ponnistaa viimeiset voimansa, kohoaa kuin taistelukentällä haavoittunut soturi suurella vaivalla istualleen ja tehden ankaran liikkeen kädellään huutaa Harrylle:
— Pois!… Pois!…
Samassa putoaa takaisin vuoteeseen, pyörtyy ja korisee tainnoksissa.
Harry puree verensä kylmiksi. Sillä tämän taistelun täytyy loppua hänen voittoonsa.
Rauhallisesti virvottaa hän mammaa. Ja hän pysyy ihmeteltävän rohkeana.
Kun mamma tointuu, on silmistä uhma poissa.
— Jos mamma tietäisi, miten minä nyt olen onnellinen, niin mamma itse kehottaisi minua jatkamaan edelleen sitä polkua, mille nyt olen jalkani astunut. Niin, kulta mamma. Vai tahtooko mamma, että minustakin pitäisi tulla samallainen väsynyt, onneton mies kuin pappa on?
Mamman silmät jo kirkastuvat.
— Voi, rakas Harry … en sitä soisi!
— Mutta sillä vanhalla pohjalla minusta tulee se … tulee varmasti. Voin silläkin ehkä kohota huomattavaankin virkaan, mutta sisällisesti särkyneenä ja moraalisesti mädänneenä. Sen minä jo kyllä tunnen. Yksin tämä uusi aate minut pelastaa … yksin tämä eikä mikään muu. Samalla kuin pelastan kansaani, pelastan itseni. Nyt on minulla voimaa, on rohkeutta ja tarmoa. On niin paljon, että itsekin siitä iloitsen. Ja ell'ei tällainen ammottava kuilu olisi sinun, kulta mamma, ja pikku Harrysi välillä, niin olisin omissa silmissäni maailman onnellisin ihminen. Tämä kansallisuusaate ikäänkuin olkapäistä nostaa minua ylös … ylös! Mutta voi minua, jos takaisin vaivun ja entiset polkuni uudelleen alotan.
Mamma tarttuu laihoilla käsillään Harryyn ja puhuu silmät kyyneleissä:
— Jos olet onnesi löytänyt, niin pidä se. Mutta nyt on välisi mamman kanssa … miksi sentään näin pitää olla?
Mamma valittaa … valittaa.
— Kyllä ymmärrän sinua, mamma. Sinä näit minussa enemmän kuin ihmisen, enemmän kuin pojan. Näit minussa isänmaasi, näit kansasi, kaikki, kaikki. Ja nyt kaikki tämä kalleus omissa silmissäsi sinulta häviää, kun minä muutun fennomaaniksi. Tuo sanahan tietysti kaikuu sinun korvissasi kuin vuossataisen pitkä, kiljuva hyi-huuto.
— Niin … niin … niin, nyyhkii mamma.
— Se oli sinun onnettomuutesi, että sinut kiskaistiin Ruotsin ruokamullasta ja istutettiin Suomen soraan. Sillä soraahan on tämä meidän sukumme sinullaiselle hienostuneelle puutarhakasville. Eivätkä täällä tuule Ruotsin tuulet eivätkä täällä kuki Ruotsin kukat. Vaikka ne nimeltään olisivatkin samat. Se oma hieno kotoinen tuoksu on poissa … poissa!
— Nyt sen minäkin tunnen sen erotuksen. Oi, mamma, miten liikuttava on tämä elämä, miten monimutkainen! Poika löytää onnensa siinä, missä äiti on sen hukannut. Ei kukaan voi ratkoa veren siteitä. Pohjatunne on meillä kummallakin sama. Sillä me molemmat rakastamme palavan-palavasti omaa kansaamme. Ja juuri tästä syvästä, pyhästä tunteesta kasvaa meidän välillemme onnettomuus. Eikö se ole ihmeellistä … eikö?
Mamma itkee ja syleilee Harryä. Hän puristaa häntä ikäänkuin tahtoisi hänestä imeä vielä viimeisen tunnelman siitä Harrystä, joka ennen oli.
Sillä tämä uusi Harry on hänelle vierottava.
— Silloin kun sydämeni kylmästä värisi ja papan huikenteleva elämä nosti kauhun väreet selkäpiitäni karmimaan, silloin oli minulla sinut, johon suruni poissuutelin. Mutta nyt sinäkin hylkäät kaiken sen kauniin, jonka kultatarjottimella sinulle kannoin. Hylkäät, hylkäät. Olen osani loppuun näytellyt. Ja joudan kuolla. Sillä kaikki, mitä olen rakentanut, ei kestänyt edes kuolemaani asti. Omien silmieni edessä juoksee elämäntyöni umpeen kuin vako santaan. Oi, Harry! Miten katkeraa, katkeraa?
Mamma lausuu lopun sydäntä vihlovalla tuskalla.
— Mutta, kulta mamma. Onko pikku Harrysi elämän onni sinulle rakas?
— Vielä nytkin, vaikka näinkin teet!
— Niinpä et voi minua kirota etkä luotasi poisajaa. Sillä se suuri sielun kysymyshän on meillä molemmilla yksi ja sama. Erotus on vain siinä, että sinä rakastat Ruotsin kansaa ja minä Suomen kansaa. Mutta rakkaus omaan kansaan on meillä molemmilla pyhä ja palava.
— Sinä et siis tunne mitään veren siteitä Ruotsin kansaan etkä velvollisuuksia sitä kohtaan?
— En.
— Laupias luoja! Näin pitkälle olemme erkauneet!
— Niin nyt olemme.
— Ja minä sentään ennen ilosta värähtelin, kun sinun silmissäsi olin näkevinäni minun oman ruotsalaisen sukuni hiilenhehkuvat silmät … ja omat silmäni. Minä join niiden katseesta elämän onnea ja sain siitä voimaa paljon kestämään elämän taakkaa. Sinun kasvoissasi olin tuntevinani oman isäni hienot piirteet ja sinun suunseutusi on äidiltäni perinnöksi saatu. Miten selität tämän, rakas Harry?
— Astia voi olla lainattu, mutta sen sisällys on kotitekoista.
Ulkomuotoni voi olla ruotsalainen, mutta vereni on suomalainen.
— Oi, rakas Harry. Olen täällä karussa ja tylyssä Suomessa yli kaksikymmentä vuotta värähdellyt kotimaan ikävää. Siihen ikävään on hukkunut minun elämäni. Ja siihen ikävään minä kuolenkin. Mikä autuas onni, jos vielä kerran näkisin Vennernin aallot ja Trotorpin pyökkipuiston! Jos kuulisin ruotsalaisen kielen sorinan ja saisin puristaa lämpöisiä kotoisia ruotsalaisia käsiä. Jos keuhkoihin kerrankaan vielä sattuisi ruotsalaista ilmaa. Tätä kaikkea kaunista ja kallista jumaloin sinussa, kun muussa en saanut jumaloida. Mutta nyt sinäkin jyrkästi kiellät olevasi ruotsalainen. Vain tätä minulta puuttui ja onnettomuuteni on nyt kukkuramitassa… Mutta sinä, Harry, tunnet olevasi onnellinen?
— Tunnen … tunnen.
Mamma painoi kätensä ristiin Harryn kaulaan ja puristi rakkaasti.
— Mutta et sentään sitä kiellä, että minä olen sinun äitisi?
— Voi, kulta mamma. Kuinka sitä voisin kieltää?
— Niin. Sinä löydät onnen minun onnettomuudestani. Sinä, poikani!
Siksi tulin minä onnettomaksi, kun liiaksi rakastin omaa kansaani.
— Et siksi, mamma. Vaan siksi, että sinä hylkäsit oman kansasi ja muutit vieraalle maalle.
— Minäkö hylkäsin kansani? kysyy mamma ihmeissään.
— Kuinkas muutoin? Jos minäkin nyt hylkään kansani, suomalaisen kansani, niin tulen samaten onnettomaksi. Sinä rakastit Ruotsia Suomessa ja siitä traagillinen ristiriitasi. Jos minäkin niin teen, niin varmasti kuljen surun teitä.
— Mamma, rakas Harry, on kärsinyt pitkän — pitkän elämän tuskan. Toisinaan, jos minulla oli siivet, olisin lentänyt yli Pohjanlahden, istunut Trotorpin pyökkipuistoon ja laulanut siellä ulos mustan murheeni. Minä itse en saanut siipiä, mutta minä yritin niitä sinulle kasvattaa. Se oli elämäni lopullinen unelma, että sinä vielä kerran muuttaisit Ruotsiin, ostaisit rakkaan Trotorpimme, liittäisit nimeesi von Löwenhjelm ja siellä jatkaisit sitä vanhaa sukua äidin puolelta. Ja tämän unelmani aioin sinulle kuolinvuoteellani julkilausua. Ja minä ennen varmasti uskoin, että vaikka pappa ei tahtonut muuttaa, niin sinä sen teet. Mutta nyt meni kaikki nurin…
— Tämänkin muukalaistetun nimeni Nicander aion hyljätä ja ottaa suvun vanhan nimen: Nikkilä.
— Herra Jumala! parahti mamma ja meni taas tainnoksiin.
Ja siinä hän pysyi pitkän aikaa.
Jo säikähti Harry sydänjuuria myöten ja hän ymmärsi, että tuo viimeinen oli tarpeeton tunnustus.
Mutta kotvan takaa aukeavat taas mamman silmät. Sameina ja surullisina.
Harry suutelee mammaa, joka hymyilee.
Nyt mamma tekee viimeisen voimanponnistuksen ja puhuu:
— Rakas, kulta Harryni. Kohta on mamma poissa. Mutta sinä jäät. Pidä onnesi! Minä siunaan sinua, ainoa lapseni. Ja Suomellekin annan anteeksi kaikki … kaikki. Ja papalle…
— Kiitos, kulta mamma!
Ja Harry painaa huulensa mamman huulille ja kädestä puristaa.
— Miten ihanaa sentään kuolla sinun suudelmaasi…! Hyvästi, rakas
Harry. Sinä, kuolema, tulet tervetulleena minulle kuin kevät-tuuli.
Hiljaan tulet. Mutta, Harry, soita minulle ruotsalainen jäähyväislaulu.
En tahdo surullista … vaan kevään kirkasta… Jos elämä olikin
raskas, niin olkoon kuolema keveä.
Harry menee horjahtavin askelin soittokoneelle ja täyttää mamman pyynnön soittamalla Nicanderin: "Mitt lif är en våg."
Ja sen säveleissä alkaa mamman kuoleman kamppailu.
Kun laulu on loppunut, nousee syvä hengitys mamman vatsanpohjasta asti.
Siinä samassa hän menee tainnoksiin.
Harry hellän-osanottavasti seuraa mukana ruumiin joka värettä.
Sieltä alhaalta se syvä hengitys vähitellen ylenee rintaan … nousee pitkin henkitorvea … saapuu suuhun. Kunnes kohoaa ilmarakoksi huulille, missä räjähtää rikki.
Mamma on kuollut.
Harry seisoo kuin tajuttomana. Kunnes purkaupi murheinen mieli syvään itkun nyyhkytykseen.
Kun Harry painaa kiinni kuolleen silmät, pursuaa niistä ulos suuri suolainen kyynel.
Sen kyyneleen Harry ymmärtää.
— Mamma-raukka! Sinä hylkäsit maasi ja kansasi ja niiden mukana oman onnesi. Näin on sinulle paras…
Niin selittää Harry tuon katkeran suolaisen kyyneleen.
Sitten hän ilmoittaa talon palvelijoille kuoleman ja lähettää hakemaan valtioneuvosta.
Mutta itse hän menee kamariinsa.
Siellä hän etsii esille Kalevalan ja vanhoja suomalaisia kuvia.
"Muinais-suomalainen nainen" lukee hän muutaman kuvan alta. Siinä se kai on Heta Antintytär Poropudas. Puukko vyöllä, metallilankakoristeinen hame, tulusraudat kupeella, pitkä poimuinen liina päässä ja suuri metallisolki rinnassa leuan alla. Tuohivirsut jaloissa. Ja suussa tietysti kiroussanoja.
Ja tällaiseksi Harryn mielikuvitus piirtää kantaäitinsä.
Tämä on turanilaista kulttuuria, huokaa hän.
Harry asettaa siihen rinnalle mamman valokuvan kabinettikoossa. Hienon-hieno maailmannainen. Tukka koottu komealle sykkyrälle päälaelle. Mustassa kahisevassa silkkipuvussa monine rimpsuineen. Kultainen rannerengas jalokivineen kädessä. Valkeissa ohuissa sormissa paksut kultasormukset. Suu supussa ja kulmakarvat maalatut.
Heta Antintytär Poroputaan veri kulkee häneen — Harryyn — Freya
Ingeborg Berenice von Löwenhjelmin ruumiin läpi…
Harry hiukan säpsähti tätä metamorfoosia.