XVI.
Artikkeli "Salamaan."
Seuraavana yönä mamman hautajaisten jälkeen kirjoittaa Harry aamuun asti. Hän siinä työssä on luomisinnosta riemuissaan kuin keväinen raita puron partaalla, jossa se silmuja aukoo. Siinä tupakkapilven keskellä sanoja paperille viskellessään on hän kuin noita pyhimmissä hornan usvissa. Kynä vavahtelee hermojen kuumasta jännityksestä. Ja piirtää … piirtää tulisia sanoja paperille.
Sitten Harry kävelee ja lausuu kirjoitustaan. Lukee taas ja tyyliä silittää. Mutta sävy jää alkuperäisen voimakkaaksi. Siinä on kuin tuoksua tulesta ja verestä.
Ja se on tähdätty kirjoittajan omaa isää suoraan sydämeen.
Taas palavat huoneessa kaikki tulet kuin sinä yönä, jona Harry senaattoriksi haaveksi!
Mutta kuinka toisin nyt! Nyt hän on polttanut kaikki sillat takanaan ja lyönyt pirstoiksi entiset ihanteensa.
Sillä oma lämmin veri vaatii häntä näin tekemään.
Juuri näin. Tienhaarassa hän nyt seisoo eikä ole vielä läheskään vaikean vuorivaelluksensa korkeimmalla huipulla.
Mutta nyt jo sydän vavahtaa tulevaisuuden epämääräisistä saavutuksista.
Jos kulkisi sitä vanhaa latua, tulisi hänestäkin sisällisesti yhtä särkynyt ja yhtä onneton virkaherra kuin pappa, joka oman tunnustuksensa mukaan omissakin silmissään kulkee tuomittuna.
Ulkonaisten houkutusten viettelemänä ei hän — Harry — lähtenyt tälle tielle, mikä kuljettelee häntä lujien koettelemusten kukkulalle.
Vaan veren ääni sitä vaatii. Ja sentähden se ei voinut olla erehdystä.
Omalle sisimmälle olennolleen hän nyt uhria kantoi.
Eikä ensinkään horjuvin askelin eikä vavahtelevin käsin.
Vaan voittamattomana kuin sankari, joka tietää kestävänsä tulessa ja vedessä.
Sillä hänkin tahtoo olla mukana yhtenä ritarina valloittamassa pyhää maata vierailta muukalaisilta.
Seuraavana päivänä lähtee Harry kirjoituksensa kanssa maisteri Tervon luo. "Rakkaus omaan kansaan" on kirjoituksen nimi. Ja siinä on lämpöä, mikä purevassa pakkasessa kirjoittajaansa kuumentaa.
Valtioneuvos hallitsi komeassa lääninhallituksen palatsissa torin varrella kirkon toisella puolella. Mutta saman kirkon toisella puolella opetti maisteri Tervo puolesta maksusta vanhassa puuhökkelissä suomenkielellä. Ja asui siinä lähellä vaatimattomasti pihan perällä.
Kun Harry seisoo Tervon eteisessä, tuntuu hänestä raskaalta painaa soittokellon nastaan.
Sillä siinä muistuu mieleen se yö, jolloin hän iski kivellä vanhaa ystäväänsä kouluajoilta silmäkulmaan.
Mutta hän painaa. Maisteri itse tulee avaamaan. Katsoo häntä kummissaan. Ja astuu askeleen taaksepäin kuin paeten.
— Elä pelkää, Matti! alottaa Harry.
Mutta samalla punastuu.
Sillä se viimeinen kohtaus oli pelottavan raaka.
— Suvaitsetko vastaanottaa minua vain hetkeksi? kysyy Harry arkana.
— Käy sisälle! vastaa maisteri kuin epäröiden.
He menevät Tervon työhuoneeseen.
— Minäkin olen nyt punainen "fenno". Ja olen kuullut tuon miehen — Harry viittaa Snellman-bystiin — puhuvan leimuavia sanoja, mikä on kansallisuusaate…
Näin alottaa Harry.
— Sinäkö "fenno"? lähtee Tervon suusta hyvin kummastuneella äänellä.
— Vaikka olenkin valtioneuvos Nicanderin ainoa jälkeläinen.
Maisteri katsoo Harryn kauneita hienoja kasvoja ja kallista pukua.
— Tästä puoleen on "Salama" minunkin äänenkannattajani. Ja pyydän saada sitä avustaa.
— Sinäkö … sinäkö "Salamaa" avustat, sinä, jonka isä jo monta hirttonuoraa on koettanut pistää "Salaman" kaulaan? Lienetkö tullut teeskentelemään? Teiltä voi odottaa kaikkea.
— Annan kunniasanani, että totta puhun.
— Mikä sinut noin äkkiä "fennoksi" muutti?
— Ei se muutos ole niinkään äkkiä. Sinä olet vanha sotkamolainen. Ja sieltä olen minäkin peruisin. Nyt sen olen kirkonkirjoista lukenut ja se käänsi minut, joka sitä ennen jo toisella jalalla horjuin.
Tervo ilostuu.
— Mutta elähän … olemmehan sitten sitä samaa tervamaan narrikansaa. Ja pappasi on kuitenkin sitä perukkaa pahimmin nylkenyt. Muistatko vielä sitä meidän yhteistä koskenlaskuamme silloin valoisana kevätkesäyönä?
— Se on juuri elämäni riemullisimpia, voimakkaimpia muistoja. Se ei lähde koskaan mielestäni. Sinä yönä esiinnyit sinä, Matti, minun silmissäni hyvinkin suurena ja uljaana.
— Niin kun viekottelin sinut koskea laskemaan. Mutta muistat, että kävellessämme kosken niskalle minä kerroin sinulle muutaman sotkamolaisen nälkätarinan?
— Kerroit jollekin patruunalle kotisi hukkuneen tervakaupoissa.
— Se patruuna on juuri sinun isäsi. Nyt sen voit kuulla.
Harry hämmästyy.
— Ja sentähden sinä koulussa ollessasi sait meillä käydä soppaa syömässä? Oohoo. Nyt sen ymmärrän.
— Ehkä siksikin. Mutta oli siihen toinenkin syy. Minusta piti tulla uusi Heideman. Niin valtioneuvos nyt jäljestäpäin ilmoitti.
— Niin kai. Oli kai heillä sellainenkin toivomus.
— Ikäänkuin Suomessa ei jo olisi Heidemanneja enemmän kuin tarpeeksi.
— Minusta alkaen kääntyy sukumme takaisin omaan kansaan. Lakkaamme palvelemasta vieraita jumalia.
— Mutta entä valtioneuvos? Ja entä "Österbotten?"
— Kulkevat omia teitään. Välimme ovat rikki.
Maisteri lyö ihastuksesta kätensä yhteen.
— No sitten! Puristan aateystävänä kättäsi. Näin tervamaa perii omansa takaisin.
Maisteri puristaa Harryn rajuun syleilyyn, lämpimään ja intohimoiseen.
— Sinä kerran veit minut ihailemaan koskenlaskun syvää hurmausta. Nyt saat viedä minut näkemään ja kokemaan ihanteittesi nuorekasta nousua, puhuu Harry.
— Kestit koskenlaskun. Kestänet tämänkin kulun. Vaikka kyllä se sinunkaltaiselta lujia voimia kysyy. Tämä kääntymys ei ole sinulle leikinasia. Minä sen kyllä ymmärrän, sanoo maisteri.
Samassa sattuvat hänen silmänsä Harryn vasemmassa käsivarressa olevaan suruharsoon.
— Mammakin on kuollut … se hieno ja rakastettava … joka kyllä minua katseli hyvinkin ulohtaalta. Mutta sieltä asti näin minä hänen hyvän sydämensä. Valitan sinun suurta suruasi. Sinä Harry esität nyt ihmistä, joka ottaa elämän koko joukon vakavammalta kannalta kuin tavallinen herraspoika. Minulle tämä sinun kääntymisesi on ensimäinen suuri voitto. Vaikkapa en tahdo itselleni käännyttäjän kunniaa.
— Jos suvaitset, auttelen "Salamaasi" silloin tällöin.
— Jos niin teet, niin minun sopii ylpeillä. Vastaleirin pääkenraalin poika astuu alas hopeajalustimeltaan pitelemään minun laihaa orivarsaani. Voipa peijakas! Tässä elämässä sitä sattuu sitten vaikka mitä … vaikka mitä. Minä säälin jo valtioneuvosta. Minun maniani teki hänelle jo kovin pahaa. Mutta tämä viimeinen villitys … anteeksi, ehkä loukkaan sinua. Täällä on sikareja.
He polttelevat.
— Minun on, Matti, tehtävä sinulle anteeksipyyntö. En voi istua tässä pitempää ennenkuin se asia on sovittu. Silmäkulmassasi näkyy olevan arpi. Se on minun käsialaani.
— Sen aivan hyvin tiedän. Juuri sentähden sinua äsken ensi aluksi vähän vierastin. Mutta nyt voimme sen asian kuitata leikillä. Ja sanomme: se oli kiven syy.
— Ja sinä sen unohdat?
— Senkin käsitän vain todistukseksi sinun tarkkakätisyydestäsi.
Tervo hyväntuulisena nauraa ja hänen leveä suunsa näyttää suuret terveet valkoiset hampaat, oikeat hunnilaisikenet.
Harry katselee niitä samallaisella pelonsekaisella innostuksella kuin "muinais-suomalaisen naisen" puukkoa ja tulusrautoja.
Mitään hienostunutta pienoistaidetta ei suomalaisuus ole … ei sinnepäinkään, miettii Harry.
Tervo esiintyy jo toverillisesti leveässä luontaisessa olennossaan eikä pinnistä itsestään ulos kulttuuri-ihmistä.
Sillä se tarvittiin erityisiin juhlatilaisuuksiin.
Mutta Harryn hienostuneesta persoonasta hän nauttii ja vielä kaksinkertaisesti, kun tuo hienous nyt saadaan hänen lehtensä palvelukseen. Tämän tunnelman haltioimana hän alkaa puhua:
— "Salaman" vulgäärisellä maulla on gustaviani Heideman, tämä varpaillaan-astuja, jo monet lystit henkiheimolaisilleen pitänyt. Mutta luulen nyt, että artikkeli "Salamassa" sinun kynästäsi saa hänet toiselle päälle … saa hänet astumaan koko jalalla … ja ehkä polkaisemaankin.
Maisteri ojentelee täysinäisiä käsivarsiaan ja pullistelee lihaksiaan pienen ahtaan kotitakin alla.
Samassa hän huomaa käsivarsiensa liian paljon paljastuvan lyhyistä hihoista ja puhuu:
— Suo anteeksi, Harry, minun vaatimaton nuttuni. Täytyy säästää. Istu toki! Elähän häpeä, vaikka olenkin näin kotitakissa. Voinpa tämänkin takin alta päästää toisinaan oikean homerilaisen naurun Heidemanin pitkälletakille, kun tiedän sen tärisevän jostain lujasta kynänvedosta "Salamassa".
Nyt huomaa Harry sopivan hetken tarjota kirjoitustaan.
— Ottanet tämän "Salamaan"?
— Katsotaan. Mutta kuuleppa, minkä tekosen valtioneuvos minulle teki. Hän tai he ostivat talon ja kirjapainon, missä "Salamaa" aiottiin painaa. Sanoivat ylös velkani säästöpankkiin. Uhkasivat minua asunnon puutteella.
— Kaikki tiedän.
— No … minä istun ja mietin, mitä tehdä. Istun ja mietin. Kaipa huokasinkin, mistä saada rahoja, kun valtioneuvos niillä pelotteli. Menin noihin jokivarren taloihin. Tulen ensimäiseen ja pyydän saada isäntää puhutella. Hänkin on kymmenien tuhansien omistaja. "Jaa … nähkääs, maisteri, kyllä suomalainen sanomalehti on minunkin mieleeni. Mutta antaa siihen rahoja on tuiki epävarmaa", puhuu. Menen toiseen ja kolmanteen. Sama nuotti. Ja niin edelleen. He pitävät kiinni rahoistaan kuin äkeimmät saiturit. Juoksen sinne ja tänne … puhun … rukoilen … kumartelen… Samoja jäisiä kieltäytymisiä. "Onhan tultu toimeen ilman aviisiakin", vastaillaan. Mutta viikon kierrettyäni sielu vihasta ja epätoivosta kuumana saan lopulta kokoon talonpojilta kolme tuhatta markkaa, millä vanha kirjapainorähjä ostetaan. Siinä kirjapainossa on nyt kymmeniä isäntiä. Ja aina sen päällä valtioneuvoksen Damokleen miekka uhkaamassa. Tässä kirjapainossa painettiin ennen vain onnenlehtiä ja arkkiveisuja. Työvoimaa lisättiin. Niin että nyt mennään hiljaista kyytiä. Semmoista se on ottelu hienon-hienojen viikinkien kanssa. Mutta tästä se vielä nousee koko läänin uuden ajan aamu. Siitä noususta olet sinä minulle ensimäinen loistava todistus. Tämmöistä se on minun ja "Salaman" alkutaival. Uskallatko liittyä mukaan näinkin ollen?
— Uskallan.
— Mutta entä jos pitäisi otella vaikka herra valtioneuvoksen kanssa?
— Sittenkin!
— Tuohon käteen! Olemme työtoverit. Nyt katsotaan, mitä kirjoituksesi sisältää. "Rakkaus omaan kansaan". Miten hieno ja ihanteellinen, vaikka nykyhetkenä hyvinkin realistinen aihe!
— Sen antoi mamman kuolema ja oma kääntymiseni?
Niin. "Kirjoitti Harri Nikkilä". Harri noin kirjoitettuna tuo minun
mieleeni ne koskia ylösuivat kauniit suuret solakat hopeiset kalat.
Mutta sinäkinhän aiot nousta ylös koskea ja uida vasten virtaa.
Mainiota! Mutta Nikkilä. Mitä se tietää?
— Sukumme kantaisä on räätäli Nikkilä Sotkamosta. Isonvihan aikana hän tänne kulkeusi. Siitä on väännetty Nicander.
Tervo katsoo kummissaan kuin olisi hänen vaikea uskoa tuota edessään seisovaa nuorta herraa maalaisräätälin jälkeläiseksi.
Mutta sitten hän ihastuu, lyö Harryä olalle ja puhuu:
— Miten kauniisti sinulta tehty, ettet häpeä halpoja esi-isiäsi? Ei siis tullut sinustakaan Heidemannia. Minun kai pitäisi langeta polvilleni ja kiittää sallimusta siitä, että se näin pian antoi sellaisen erinomaisen todistajan sinussa asiani oikeudesta. Hah hah! nauran minä ilosta. Helkkari! Tästä tulee suuremmoinen triumfi! Mutta näin se tervakansa kostaa vuossataisille nylkijöilleen … näin Sotkamokin omansa perii takaisin.
Maisteri käy yht'äkkiä kovin vakavaksi. Sytytettyään sikarin istuutuu hän sohvan kulmaan ja puhuu:
— Oletko koskaan, veli Harri, tullut lähemmin ajatelleeksi tätä jokea, jonka ikäänkuin ison varpaan kynnellä nytkin parhaallaan istumme? Se on kokonaisuudessaan jättiläisen jalka, minkä sisällä hyrskii verraton määrä lämmintä elämää. Näin kuvannollisesti puhuen. Tämä vesireitti, minkä loppupäänä tämä joki on, on yli neljättäkymmentä penikulmaa pitkä. Ajattele sitä! Sen partaalla on kaksi kaupunkia ja toistakymmentä pitäjästä. Ja nyt jo asukkaita niissä yli puolensadantuhannen. Kaikille näille ihmisille on tämä joki … tämä vallaton ylimielinen kymi ainoa elämän suoni. Siitä ymmärrät sen mahdin. Aina Maanselän juurilta juoksevista vesistä asti kokoaa jokainen kesä kapeita tervaveneitä sen himokkaille laineille hypähtelemään. Se kokoaa joka kesä kokonaisen suuren laivaston, noin puolitoistatuhatta tervavenettä. Ja kaikki ne monen kuoleman läpi suuntaavat tiensä tähän kaupunkiin, jossa ei kukaan niiden oikeuksia valvo. Oman onnensa nojassa ne ovat tulleet ja oman onnensa nojassa palanneet kuin lastunpalanen suuressa virrassa. Ja kuitenkin ne jättävät tähän kaupunkiin jo nyt vuosittain 50 tuhatta tervapuolikasta, joiden raha-arvo lasketaan miljoonissa. Tähän lisäksi puuliike … lisäksi kalastus. Ymmärrät, että tämä joki se juuri miljoneerit kasvattaa. Ja elämä kokonaisuudessaan kiertäytyy tähän jokeen laajalti sen ympäri. Tähän asti tämä jokiliike on ollut yön peitossa. Minä aion sen vetää esille päivän valoon. Ja siinä samassa taluttaa tämän kaupungin porvarien silmien eteen sen suuren luonnon yksinkertaisen nälkähaamun, minkä takana itkee koko tervakansa. Minä tahdon kysyä heiltä: "Tunnetteko tätä haamua? Se on teidän itsenne luoma".
Maisteri hypähtää pystyyn innostuneena ja huudahtaa:
— Sillä kohtalo määräsi minut tervakansan vapauttajaksi.
Ja jatkaa edelleen:
— Olin viimekin kesänä käymässä syntymäsijoillani. Tänne kuljettelee minua aina kuin vaatimalla tuo elämäni suuri tehtävä. Ja muutamana tyynen-tyynenä kesäiltana menin siellä tervahaudalle. Sinä et tiedä, millainen on tyynen-tyyni kesäilta ylimaassa. Se on sääskiä kukkurillaan ja on pelottavan hiostava metsän sisässä. Siinä savuaa tervahauta … se kaakkoisen Pohjanmaan Molok, jonka ihmisuhrit ovat lukemattomat. Siinä se savuaa miedon-kisseränä kuin talonpojan sisäänlämpiävä kesäinen sauna. Sitä katsoessani kulkeun outoihin mietteihin: "Jos tuo tuossa sammuisi ainiaaksi niin tässä kuin muuallakin, niin sammuisi sen mukana kokonainen porvarimaailma, joka miespolvet on komeillut toisten hiellä ja väellä. Mutta nousisi uusi yrittävä ihmissuku näillä jokivarsilla ja sillä olisi toiset apuneuvot, joilla elää. Ja tulevaisuus on näyttävä, että minun arveluni on tosi. Pannaan eteenpäin viisikymmentä vuotta. Ja nykyinen tämän kaupungin porvarimaailma on hävinnyt omaan huonouteensa. Tervahauta katoo … ja sen mukana porvarimaailma … tämä nykyinen porvarimaailma ruotsinkielineen ja sampanja-aivoineen. Mutta jokivarsilla nousee uusi polvi, mikä etsii itselleen uudet elämisen muodot. Siinä etsinnässä pitää 'Salaman' olla soihtuna. Se ensinnäkin valaisee sen huutavan vääryyden, että köyhä ylimaa kustantaa tähän kaupunkiin vieraskielisen, epäkansallisen porvarihienoston, joka sitä jaloillaan tallaa, miltä se miljoonansa saapi. Sinä tiedät, että tervamies on täällä jokaisen pilkkana ja hänen kotinsa joka talvi uhattuna ryöstöhuutokaupalla. Tämä on ohjelmani toinen puoli. Ja se on juuri se puoli, jolla tervaherrat murskaan. Luotatko siihen?"
— Läpi sieluni viiltää häpeä, että oma sukuni on imenyt runsaat varansa omilta heimolaisiltaan. Ajattelen renkimiestä, joka rupeaa maakauppiaaksi ja kiskoo ympäristöstään huimaavat rikkaudet. Sen sinun kotitalosi maksan minä sinulle takaisin … maksan velkasi säästöpankkiin.
— Niinkö? Mutta en sitä suinkaan takaa-ajanut. Niin egoisti en sentään ole. Kaiken kaikkiaan kuitenkin oman kotini häviö oli sydämeni ensimäinen vaatimus käydä musertamaan tätä porvarihienostoa. Siitä ne johtolangat lähtivät. Nyt siirrymme ohjelman toiseen puoleen. Se on laajempi ja kantavampi. Mutta lähtökohta on nytkin persoonallinen. Olin koulun kuudennella luokalla. Meillä oli dogmatiikkaa ja Heideman tietysti opettajana. Hän rupesi minua vaatimaan ääntämään "Schlafrock". Se oli aivan ulkopuolella opetuksen. Mutta hän tahtoi huvittaa luokkaa. Minä koetin. Se meni väärin. Ja kaikki nauramaan. Hän vaati uudelleen nauruhuulin. Koetan … koetan. Nauru hyrskii aivan mellastuksena ympärilläni. Minä vihasta vapisen. Yhä hän pilkaten vaatii minua ääntämään mokomaa yönuttua. Silloin sanoin hänelle vasten silmiä. "Skamlöst är det att finnarne tala svenska. Jag är finne och kan icke uttrycka mig på svenska." Ja aloin suomeksi esittää teleologista todistusta Jumalan olennosta. Sillä se oli varsinainen kysymys alkuaan minulta. Mutta tuopa puhe sattui nyt häntä arkaan kohtaan. Hän ensin punastuu hehkuvaksi hiusrajaan asti, sitten kalpenee … hypähtää luokseni ja paukuttaa minua korville. Lopuksi sain kolme päivää karsseria. Siellä ollessani vannoin vihaavani ruotsinkieltä. Ja sen valani siitä lähtien olen pitänyt. Minä ymmärsin sen salata niin kauan kuin olin seuraklubilaisten syöttöpoika. Mutta kun eteeni aukeni ihana vapaus ylioppilaaksi päästessäni, niin silloin … silloin suuren Snellmanin jalkain juureen laskeuduin nöyräksi oppilaaksi. Tästä johtuu "Salaman" ohjelman toinen laajempi puoli, mikä niin läheisesti tässä läänissä kietoutuu tuohon edelliseen. Sitten tapahtui vielä outo sielullinen herätys. Kun minä viime syksynä kerran seisoin hämärtyvässä syysillassa silloilla koskella katsellen ylös jokea ja mietiskelin, miten paljon vainajia se joki vuosisatojen vieriessä on tehnyt, jotta niistä täyttyisi kokonaiset suuret hautausmaat, näin minä oudon näön. Yht'äkkiä näytti silmiini kuin astuisi pitkin jokea tuo tuhansien vainajien mustapukuinen murhejoukko kantaen edellään lippunaan pääkalloa sauvoimen nenässä… Silloin vettyivät minun silmäni ja minä suoraan sanoen itkin.
Harryä puistautti tuo kuva.
— Silloin lupasin itselleni puhua noiden vainajien jälkeläisten puolesta. Ja minä päätin perustaa "Salaman". Näin se sai alkunsa.
Juhlallinen murhetunnelma laskeutui huoneeseen. Tuntuu kuin oltaisiin paarihuoneessa, mihin on nostettu kasa äsken joesta ylösvedettyjä ruumiita, joiden hiukset vielä vettä vuotavat.
— Ehkä oli niiden joukossa sinunkin esi-isiäsi, Harry, puhuu Tervo silmät kosteina.
Oltiin pitkän aikaa aivan hiljaan.
— Ja näiden ruumiiden päällä olemme me sampanjamme juoneet ja virkistäneet itseämme vieraan kielen sorinalla, me tervakauppiaat, ääntää lopuksi Harry ääni värähdellen.
Taas seuraa hiljaisuus. Sillä nyt ottaa maisteri Harryn kirjoituksen katseltavakseen. Se koskee Harryyn kuin jos joku panisi kylmän käden hänen lämpimälle iholleen.
Maisteri lukee … huulillaan sihittää ja lukee.
Mutta sitten luettuaan käy hän umpimieliseksi. Ja on hetken vaiti.
Yht'äkkiä tarttuu hän Harryä kädestä ja kysyy:
— Muistitko ketä vastaan kirjoitit? Vai veikö aihe niin mukanaan, että unohtui oma isä?
Harry on sanatonna, on kuin kovasti hämmästynyt.
— Olet antanut mestarinäytteen tarmosta, joka on suorastaan ihailtava. Varmaankin juovuit lyömisen raivosta kuin sotilas taistelukentällä verestä. Niin, veli. Tällaisia kirjoituksia kirjoitetaan vain kerran elämässä. Ja silloinkin omalla sydänverellä. Luulen, että kirjoittaessasi olet otellut Jaakobin taistelun Herransa kanssa. Ilman sydänveriä ei kynä anna tällaista.
Maisteri ja Harry ovat molemmat liikutetut.
— Nyt sinun pitää ottaa luja luonto ja purra veresi kylmiksi siellä kotona. Sillä ensi "Salamassa" on kirjoituksesi. Vaatimaton kotini on sinulle aina avoin. Kerran näytin sinulle koskenlaskun hurmauksen. Nyt johdan sinut kansalliseen lumoukseen. Ja tässä on sinulle erinomainen tyyliopas, puhuu Tervo antaessaan Harrylle "Suomen kansan sananlaskuja".
— Lyhyttä, mutta naulan kantaan osaavaa, lisää hän vielä.
Hetken takaa lähtee Harry. Käsi-kädessä he menevät eteiseen, puristavat siellä vielä lämpimästi ja sitten eroavat. — Nyt olen vienyt ensimäisen uhrin räätäli Nikkilän ja Heta Antintytär Poroputaan kotijumalille, miettii Harry rappuja alaslaskeutuessaan.
Mutta maisteri veret lämpöisinä palaa työhuoneeseensa. Menee siellä
Snellmanin kipsisen rintakuvan eteen ja puhuu voitonvarmana:
— Nyt elää "Salama". Sillä se on ensimäisen vainoojansa perin-pohjin lyönyt. Voipa … voipa valtioneuvos-parkaa!