XVII.
Loppu.
Lauantai-aamuna ilmestyi "Salama" tavalliseen aikaan.
Harry parhaallaan tutki kamarissaan Snellmania, kun valtioneuvos tulistunein liikkein avasi oven. Hän oli vielä aamupuvussaan päässä tupsuniekka turkkilainen fetshi, yllä harmaa karkeavillainen aamunuttu, mikä on nivusilta vyötetty tupsuniekkavyöllä, ja jalassa koruompeleiset tohvelit.
Näin tulee sisälle valtioneuvos kädessään tuore "Salama".
Hänen haukankatseensa mittaa Harryä, joka nousee istuimeltaan hiukan säikähtäen.
— Tämä tässä "Rakkaus omaan k-kansaan, kirjoitti Harri Nikkilä" on sinun lempeästä kynästäsi valunut? Niinhän? tiedustaa valtioneuvos.
— Niin on.
— S' on kirjoitettu niin läpinäkyvästi, että nyt olet minut, poika-rukka, läpihäpäissyt! Ja sinä, joka vielä viime syksynä Seurahuoneen lasikuistissa Seuraklubin vuosijuhla-iltana lupasit, ett'et sinä… Mutta mitä maksaa niitä muistella? Kirottu lurkki!
Valtioneuvos kohottaa kätensä.
— Pappa! Älä viitsi lyödä!
— Mutta minä lyön! Sukusi hylkiö!
Harry nostaa tuolin suojakseen. Siinä syntyy käsirysy. Sillä valtioneuvos raivoaa kuin hullu tiikeri.
Harry mietti, ruvetako itsepuolustukseen vaiko alistua isälliseen kuritukseen.
Siinä samassa hän keksii pelastuksen. Hän hyppää pöydän yli, jonka kaataa, ja pakenee huoneesta eteiseen. Ja sitä tietä ulos.
Mutta valtioneuvos huutaa jälkeen:
— Etsi asunto! Emme sovi saman katon alle! Olet minut tuiki pettänyt!
Snellman makaa hujan hajan kamarin lattialla. Muste valuu kalliille matolle. Ja pöydän koko runsas varasto on nurin.
Valtioneuvos vaipuu sohvalle käsi silmien päällä ja huokaa valittavasti:
— Pettänyt … pettänyt!
Hänen kätensä käy nyrkkiin. Mutta kiristettyin hampaiden takaa lähtee:
— Nyt, te suomikiihkoiset, teette tällaisia leikkauksia meidän ruotsalaisiin koteihimme. Mutta aika tulee, jolloin joku toinen aate tekee samallaisia teidän koteihinne. Ei fennomaania ole maailman viimeinen aate! Ei!
Tämä vanha herra on todellakin säälittävä. Näytti kuin hänen koko tähänastinen maailmansa olisi mennyt nurin kuin tuo kaatunut pöytä tuossa. Ja hänen sydänverensä juoksisi kuiviin kuin tuo suuri musteastia, mikä purkaa purkamistaan sisällystään lattialle.
— Ja minunko piti valmistaa fennomaanialle valmiit aseet … ensin kouluttaa Tervo ja sitten … sitten kasvattaa oma ainoa lapseni sen apostoliksi…! kirkaisee valtioneuvos, lyö otsalleen ja on kuin avuton lapsi.
Sinä päivänä jäi valtioneuvos pois virastosta. Harry menee Tervon luo.
— Nyt olen koditon ja isätön, puhkeaa Harry puhumaan.
Silloin sieppaa maisteri Harryn kuumaan syleilyyn ja puristaa häntä lujasti sydäntänsä vasten.
— Et … et ole koditon. Sillä nyt olet juuri löytänyt suuren kotisi: kansasi ja isänmaasi. Oma köyhä veriin pilkattu heimosi on sinulle nyt rakas. Ja se rakentaa sinulle kyllä kodin.
Maisteri liikutettuna itkee. Ja syleilee … syleilee Harryä.
— Veljellisesti tässä koti jaetaan … jos viihdyt, puhuu.
— En toki sinun vaivaksesi. Käyn hakemassa itselleni asunnon, vastaa
Harry.
Ja Harry taas lähtee. Hän koettaa hymyillä, vaikka sydän vuotaa verta.
Mutta hän puraisee hammasta ja menee.
Pian hän asunnon sai. Mutta yhdessä paikassa ei hän voinut olla.
Hän kulkee … kulkee.
Kulkee pitkin kaupungin ympäristöä ikäänkuin etsien jotain, joka kadonnut oli.
Ja joutuu illalla koskille.
Talvipakkasessa on kosken karva keltaisenharmaa. Ja siitä nousee tiheän-tiheän usva. Kuutamossa niinkuin nyt se usva on hyvin fantastinen.
Keskiuomassa koski pauhaten lentää. Mutta rannalla on jää, mitä myöten tie vie ylös joelle. Jään alla vesi huokaa, mutta uhkaakin. Ja solisten siellä virtaa.
Korkealle vedestä kohoaa jäinen penger, jota myöten tie pitkin kosken paltaa kulkee. Sille tielle Harry lopuksi kääntyy … pois kaupungista.
Sillä hänestä tuntuu, että hän nyt on ventovieras tässä omassa kotikaupungissa.
Sääsket sankkana mustana parvena hääräävät jään reunassa. Ja myöhästynyt koskelopariskunta: sukeltaa hopeavirrassa kaloja etsien.
Harry kävelee kauas … kauas. Poikkeaa muutamaan maataloon, jossa häntä katsotaan kovin oudoin silmin. Hän pyytää ruokaa, jota ei kuitenkaan syö. Vaikka syömättä on ollut pitkän päivän.
Ja lähtee uudelleen matkalle ulos talviseen luontoon. Ikäänkuin etsien jotain, joka kadonnut oli.
Tähti lentää taivaalla. Lumi narskaa jaloissa. Kuu paistaa. Mutta sisäinen levottomuus Harryä ajaa.
Pari päivää sitten laskettiin mamma maan kylmään multaan. Nyt aamulla pappa ajoi hänet ainiaaksi pois kodista…
Näinkö suuria uhrauksia häneltä uusi aate vaatii? Vanhempiensako kadottamisella hänen pitää elämänsä onni ostaa? Näinkö pitää veren ensimäisten siteiden katketa? Mikä on aate ja mikä puolue, jolla on tällainen hirmuvalta ihmisen yli?
Eikö kaikki tämä ole luonnotonta?
Nämä kysymykset toistuvat Harryn sielussa kuin samat äänet sävelmässä.
Hän katselee pitkin jokea. Ja hänelle tulee mieleen se Tervon vainajien-kulkue.
Siis tuolla … tuolla kaukana on se onnettomien koti, josta Tervo puhui.
Kalman henkeä ja kuoleman voihkintaa ovat nyt Harrystä kosken kuohut.
Ja orpojen itkua sen aallokon tyrskivä huuto.
Yön selässä palailee Harry kaupunkiin takaisin. Eivät siellä enää juuri tulet loista. Siellä nukutaan. Mahtava kuorsaus ikäänkuin tuntuu öisen kulkijan korviin. Sen mielikuvan luovat nuo tiukasti alasvedetyt pimeät akkunaverhot ja suljetut portit ja keskiyön hiljaisuus.
Sydän vapisten lähestyy Harry kotitalonsa porttia. Se on jäänyt auki, vaikka se tavallisesti aina yöksi suljettiin. Se kuin kutsuen häntä odottaa.
Harry pysähtyy portille. Mielenliikutus hänet siinä valtaa. Kyynel nousee silmäkuoppaan. Sillä kuinka monta kertaa hän tästä portista on sisällemennyt? Aina pikkupojasta alkaen tähän päivään asti.
Tämän portin sisäpuolella oli aina lämmin vastaanotto. Kodin tuoksu tuntui aina jo rappusilla ja suuri eteinen astuessa kumahteli kuin tervetuloa toivottaen.
Mutta nyt on tämä portti häneltä suljettu, vaikka se aukikin on … on suljettu!
Valtioneuvoksen huoneesta kuumottaa tuli. Harry kävelee katua hiljaisin askelin ja painaa korvansa seinään.
Kuuntelee … kuuntelee.
Sieltä sisältä kuuluvat levottomat askeleet. Kuuluu puolinaista pidätettyä puhetta. Ja akkunaverhoon kuvastuu käsi, joka pitelee täysinäistä lasia.
— Pappa-raukka! huokaa Harry ja vapisee mielenliikutuksesta.
Ja lähtee kohti uutta kotiaan.
— Pappa … pappa … pappa … hokee hän kulkiessaan öistä katua.
Ja rintaa repii kuin terävällä puukolla.
Harry nousee komeaan parihuoneeseensa.
Mutta täällä hän jää levotonna kävelemään.
Lattia parkuu hänen jalkainsa alla. Seinät kuiskivat hänelle salaperäisesti. Ja huonekalut varoittavat häntä.
Peukalot pistettyinä liivin hihareikiin kulkee hän pitäen puoliääneen puhetta. Aivan kuin pappa siellä toisen kadun partaassa.
Erotus on vain siinä, ettei hänellä ole viinilasia kädessä.
Harry pysähtyy. Sillä tuolta loukosta nousee kuin aaveita, jotka asettuvat tanssimaan piiriä hänen ympärillään. Ja niitä johtaa vanha herra, jolla on pitkä aamunuttu ja turkkilainen fetshi. Häntä seuruttelee lumivalkoisessa ruumispuvussa liitukasvoinen nainen ja nostaa sormensa varoittavasti kohti Harryä.
Kaikki menee hänen päässään ympäri. Suhisee … sihisee … valittaa … voivottaa.
Mutta tästä sielua kiduttavasta piinan kauhusta nousee lopuksi ylös kuin kirkastuksen vuorelle kanta-äiti Heta Antintytär Poropudas ja hänen miehensä räätäli Nikkilä Sotkamosta.
Ja he kysyvät Harryltä:
— Tunnetko meitä? Jos tunnet, niin tyynny. Sillä meille vain maksoit verivelkasi, minkä jälkeläisemme tähän päivään asti ovat jättäneet maksamatta. Nyt on sieluillamme iankaikkisuudessa rauha.
Ja Harry ilostuu. Outo sisäisen tyydytyksen riemu täyttää hänen olemuksensa. Se tulee jostain hyvin kaukaa. Mutta kasvaa valtavaksi kuin lumivyöry. Ja lopuksi ryöpsähtää kuumana tiiviinä onnen tunnelmana hänen sieluunsa. Ja sen tulvilleen täyttää.
Tämä on sitä kansallista lumousta. Nyt tuntee Harry päässeensä vaikean vuorivaelluksensa loppuun. Ja ihailevansa korkeimmalta huipulta kaukaisia näköaloja.
Siinä pöydällä sattuu hänen silmiinsä "Salama", jossa on hänen tuo paljon tuskaa tuonut kirjoituksensa.
Hän nostaa sen huulilleen, suutelee sitä ja silmään kohoaa riemun kyynel.