V.
Kun piika toi aamulla kahvia, tapasi hän Johanneksen torkkumassa keinutuolissa. Tämä heräsi kohta; sitte siisti hän itseään ja maistettuaan kahvia lähti saliin.
Walter oli jo lähdössä. Isäänsä ei Johannes nähnyt: Kaikki häärivät Walterin ympärillä ja näytti siltä, että perheen naisväki aivan väkisten päästi hänet menemään.
Rouva Strauch oli aivan reippaalla tuulella ja kuiskasi Johannekselle, että hän lähtisi saattamaan Walteria asemalle Hildurin kanssa yhdellä hevosella. Walter ja Laura ajaisivat yhdellä sekä hän ja Sigrid toisella. Berg rouvineen lähtisi myös yhdellä hevosella. Isä ei jaksanut tulla, sillä hän oli pahoinvoipa ja hänellä oli tänään kiireitä toimia.
Johannes pyysi Hildurin kumppalikseen, ja niin lähtivät he asemalle.
Hildur näytti iloisetta ja kun tultiin asemalle, valitti hän, että matka oli niin lyhyt. Reki luistikin liukkaasti illalla sataneessa lumessa, mikä nyt oli aamukylmällä muuttunut iljanteeksi.
Kaikki olivat toisilleen niin ystävällisiä; eilinen kiista näytti kokonaan unhottuneen.
Veturi vihelsi ja hiljaa lähti se ensin liikkeelle. Mutta vähitellen sen vauhti eneni. Naiset liehuttivat nenäliinojaan ja Walter vastasi junasta. Rouva näki pyhkivän vesikarpaloita nenäliinaansa.
Laurakin oli pahoillaan, mutta iloisella luonteellaan sai Berg hänet entiselleen. Laura ajoi tullessa Bergin hevosella sisarensa Emilien kanssa. Berg oli kuskina ja lähetti aina jonkun sukkeluuden istuinlaudaltaan.
Viimeksi tulivat Hildur ja Johannes.
Reestä noustessa katsoi rouva mielihyvällä heitä. Mielipä suu mennä hiukan hymyyn nähdessään miten kohteliaasti Johannes auttoi Hilduria reestä.
Mutta kun Hildur kiitti Johannesta, näytti Johannes kylmältä. Hiukan arasti katsahti Hildur häneen.
Rouva käski heti aamiaiselle, kun tultiin sisälle. Hauskan ajoretken jälkeen tuntuikin ruoka maistuvan.
Kun aamiainen oli syöty, vetäytyi Johannes omaan kamariinsa. Berg jäi naisten seuraan ja alkoi lukea heille sanomalehteä kahvia juotaessa.
Tuon tuostakin keskeytti hänet rouva kyselemällä oloja Pohjois-Suomessa. Hän ei tahtonut uskoa, vaikka Berg vakuuttavasti puhui, että siellä voi viettää hauskaa elämää.
— Mutta eihän siellä ole teaatteria, ei konsertteja eikä mitään sivistynyttä seuraa, arveli rouva.
— Teaatteria ei ole eikä konsertteja. Niiden nautintoa saa vain sanomalehdistä, mitkä kertovat iloitsevan pääkaupungin huveista.
— Tuleeko sanomalehti sinne monesti viikossa ehkä kolmasti.
— Kahdesti vain.
— Kahdesti! Mutta uutisetkinhan ovat aivan vanhoja!
— Tuoreita ne siellä ovat. Sivistynyttä seuraa on, sillä meidän pitäjässämme on pappi, sävyisä mies, lempeä sielunpaimen, ehkä vähän liian yksipuolinen; nimismies on, jolla ei ole muuta vikaa kuin liika kiroilemisen into; innokas kansakoulunopettaja…
— Pappi, nimismies ja kansakoulunopettaja! Miten Emilie voit viihtyä siellä.
— Vallan hyvin! Onhan siellä Henri seuranani.
— Sinun siis täytyy olla aina kotona! Tuskauttavan ikäväähän sekin on!
— Kun tulee ikävä, niin menemme kylään.
— Hm! Kylään!
— Ja onhan siellä, jatkoi Berg, sellainen seura, jollaista ei täällä ole. Siellä on avara luonto.
— Pimeitä talvi-iltoja vuodet läpeensä!
— Totta joskus kesääkin! Siellä on aikoja, jolloin ei pimeyttä ole kuukausiin. Se on jotain toista! Ja talvellakin, kun puut ovat jäähuurteessaan ja kun niiden jääkruunuihin kuu valaa kalpeaa valoansa, niin silloin on hauskaa ottaa sukset jalkoihin, pyssy selkäänsä ja lähteä ampumaan metsänriistaa tai ainoastaan huvikseen hiihtelemään.
— Sehän on sporttia! Ja sitä on täälläkin. Voi laskea suksilla mäkeä, luistella sähkövalossa luistinradalla, tehdä ajoretkiä Alppilaan ja muualle.
— Suuri erotus! Ja sitä ei tiedä muu kuin se, joka on kokenut kumpaakin.
— Ja kummasti siellä ihminen muuttuu! Emiliekin seisoo nyt mieluummin hellan kuin pianon ääressä!
— Jos mamma näkisi minut kotona, kun minä olen oikein työssä! Ensin minulla oli taloudenopettaja, mutta nyt minä itse valmistan ruoat, silitän Henrin kaulukset, opetan pikku Allia lukemaan — mutta mitenkähän siellä Alli jaksaa!
— Kyllä Liisa hänestä huolta pitää, vastasi Berg.
— Alli oli vasta kovin kipeä, mutta hän parantui. Me olisimme, niinkuin jo eilen sanoin, ottaneet hänet mielellämme mukaamme, mutta hän ei saanut lähteä. Lääkäri kielsi sen kivenkovaan.
— Olisipa ollut hauska nähdä tyttöä! Hän on varmaan jo isokin!
— Hän on jo, hyvä äiti, puolikokoiseni.
— Silloin kun hän täällä kävi, oli hän kyynärän pituinen, sanoi rouva.
— Sitte minä vielä autan Henriä iltasilla puhtaaksikirjoittamisessa.
— Nyt lasket liikoja! Että olet seisonut hellan ääressä, näen kyllä sinun käsistäsi jotka ovat leveät ja karkeat, mutta mahdotontahan on noin paljon kerjetä!
— Aivan totta, lisäsi Berg.
— Kylläpä sinä, Emilie, olet ahkera, sanoi Laura.
— Mutta missä Johannes on, kun hän ei ole meidän seurassamme, huudahti rouva, katsahtaissaan Hilduriin, joka näytti olevan mietteissään eikä paljon kuunnellut muun seuran puhetta.
— Todellakin, sanoi Berg.
Hildur nousi ylös, meni Lauran luo ja kuiskasi hänelle jotakin.
— Hildurilla on oiva tuuma! Lähdetään rekiretkelle perheen kesken vaan!
— Se ei ole huono ajatus! Ilma on sopiva, puolusti rouvakin.
— Kyllä minä olen valmis, sanoi Berg. Menen hakemaan Johannesta.
Naiset alkoivat valmistautua lähtöön, ja kaikki olivat iloisia, kiittäen Hilduria, että hän oli keksinyt noin oivan huvin.