VII.
Kun Berg lähti naisten luota ja tuli eteiseen, oli Fritz menossa kouluun leivos hampaissa. Piika tuli pauhaten jälessä, että Fritz on varastanut häneltä leivoksen. Fritz aikoi jotain puhua Bergille, mutta kun hän näki piian niin likellä, niin kiepsahti hän kartanolle.
Berg olisi ottanut poikaa niskasta kiini, mutta se oli myöhästä. Ja sitä paitsi ei olisi ollut soveliaskaan kurittaa muiden lapsia, mietti Berg mennessään Johanneksen huoneesen.
Johannes istui, tuijottaen eteensä sohvalla.
— Olet vain aina yhtä surullinen!
— Minun sydämeni on murtunut…
— Raitis ilma ja hauska seura ovat sinulle tarpeesen. Me olemme aikoneet lähteä rekiretkelle perheen kesken vain. Tulet kai mukaan?
— En tiedä, minä olen kyllästynyt sellaisiin.
— Tulet kai neiti von Kleinin seuralaiseksi? Minä olen yksinäni miehenpuolena sitte, jos et tule. Sehän on kovin liikaa!
— Eikö isä tule?
— Hänellä kuuluu olevan kiireitä toimia.
— Ehkäpä lähden. Siellähän voin alkaa, höpisi Johannes puoli-ääneen itsekseen.
Kun he tulivat saliin, olivat naiset jo odottamassa.`
Hildur, nähdessään Johanneksen, loi häneen salaa katseen.
Mutta Johannes oli kuin mykkä. Katseli vain huomiota panematta mitä ympärillään tapahtui.
Mutta kun päästiin kadulle, näytti Johannes hiukan elostuvan. Hän alkoi jo puhellakin jotenkin vilkkaasti, vaikka kyllä elottomasti.
Mutta yhtäkkiä hän taas jäi sanattomaksi. Hän alkoi miettiä kosimistaan. Se tuntui hänestä vain mahdottomalta. Mutta hän oli luvannut isälle. Johanneksesta tuntui, että hän voi aivan helposti kysyä naiselta, jota hän ei rakastanut: rakastatteko minua? Mutta kuitenkin tuntui nuo sanat mahdottomilta lausua.
Reki liukui Töölön tullista ulos ja ajettiin Alppilaan päin. Keväinen aurinko oli sanomattoman kirkas ja sen syömät luminietokset tienvarsilla olivat kuin keuhkotautisen keuhkot.
Yhtäkkiä reki solahti syrjemmälle ja Hildur sysäsi Johannesta, niin että heidän kasvonsa sattuivat likemmäs toisiaan. Hildur tunsi, miten hänen poskensa hehkuivat, miten Johanneksen hengitys tuntui hänen kasvoillaan.
Rauhallisesti siirtyi Johannes, ja Hildur asettui sanaakaan virkkamatta paikalleen.
— Rakastatteko luontoa, kysyi Johannes.
— Sanomattomasti!
— Tällainen päivä on virkistävä. Minäkin olen suuri luonnon ystävä. Minä luulen, että me ajattelemme yhdellä tavalla, tunnemme yhdellä tavalla. Te puhuitte eilen, niinkuin minäkin ajattelen. Saanko pyytää että ajattelisimme aina yhdellä tavalla, saanko pyytää tulevaisuuttanne? —
Hildur hiukan hämmästyi, ja veri pakkautui kauheasti päähän.
— Saatte, sanoi hän hiljaa.
— Kiitos! Meillä on elämässä tehtävä. Me uhraamme itsemme muiden eduksi. Te puhuitte eilen langenneista naisista ja muista turvattomista tytöistä, me tahdomme tehdä jotain niiden hyväksi.
— Niin paljon kuin voimme. Hauskaa on toimia maailmassa sinun kanssasi.
Johannes painoi suudelman Hildurin poskelle.
— Koittakaamme poistaa jonkun verran surua tästä matoisesta maailmasta!
— Ja se on onnistuva, sillä uhraavalle rakkaudelle onnistuu kaikki, lausui Hildur.
Hevonen pysähtyi, oltiin Alppilan edessä.
Johannes ja Hildur olivat ajaneet viimeisessä reessä ja viimeksi tulivat he myös Alppilan saliin.