V LUKU.
Pietu on päässyt muutaman isännän reessä yli jään Juhmakan hoviin. Ja nyt hän seisoo alarakennuksessa hovin isännän kamarin oven pielessä.
On ensimänen arkipäivä joulun jälkeen. Pakkanenkin on jo taas kerrakseen tipo tiessään.
Hovin ruokakello soi jo aikaa sitten työhön käskien. Pietukin on saanut väen tuvassa päivällistä. Mutta kun hän on sanonut itsellään olevan asiaa isännälle, on häntä käsketty kamariin.
Täällä isäntä nukkuu päivällisunta nahkasohvalla. Lihava vatsa on kuin kohoava kumpu ja se nousee ja laskee, nousee ja laskee kovan kuorsaamisen mukaan.
— Tuossa vatsassa on tuhansia, miettii Pietu. Sitten hän tarkkaa, eikö isäntä heräisi. Mutta kun ei näytä heräävän, kehittelee Pietu edelleen ajatusjuoksuaan.
— Se käy jo kuudettakymmentä tämä isäntä. On se ainakin jo neljäkymmentä vuotta tuhat markkaa vuodessa syönyt. Saa siis panna tuohon vatsaan noin tuota viisikymmentä tuhatta… saakuri… ollapa se raha… kokonaisen hovin se on jo tämä voiruhtinas syönyt…mutta kyllä tässä kestää syömistä.
Pietu katsoo ympärilleen. Näkee paperoidut seinät, näkee maalatun katon ja siinä kaikenmoisia koristuksia: enkeleitä, Aatamin ja Eevan paratiisissa ja hirveän suuren käärmeen… mistä pirusta se noita ymmärtääkin maalauttaa… aa… se oli se kuleksiva juoppo sälli, joka nälin kuolioin matkaili… sehän se täällä oli työssä kuukausimäärin. Ja nämä ne ovat sen käsialaa…
Hovilainen röyhteli unissaan. Pietu säikähti, kokosi itsensä ja aikoi alkaa.
— Mutta sehän nukkuu vielä… on se uni makeata ja syvää tuollaisella vatsalla… ollapa tällainen hoikka ja laiha kuin minulla, niin ei se liioin röyhtäytäkään… Pietarista ovat kai nämä korkkimatotkin… miten paljon maksanevat… minä eläisin kyllä sillä pari vuotta… oh hoh!
Pietu rykäisi. Mutta Juhmakka syvemmin kuorsasi.
— On tässä kompeita… ja kun on paksut kultaperät tuossa vatsan päällä… lempo kun sillä on komeutta… aja minulta toinenkin käsi, kyllä jaksat maksaa.
Syntyi sellainen heleä-ääninen kalkutus ja soitto. Sitten käki kukkui.
Ja Pietu lensi häpeästä punaiseksi.
Mutta se oli vain kello, joka löi.
— Pietarista se on tuokin kometiia. Maksaa sekin. Ja mitä se kellolla tekee, kun kuitenkin yöt päivät makaa niinkuin minäkin. En ole minä ensinkään kellon tarpeessa. Herään kun ei ole unta ja makailen siksi, kunnes sitä tulee. Niinhän se tuota tämäkin tekee. Mutta silti kellossa käki kukkuu ja panee sen kaiken maailman pimpelit pampelit… no on niillä rikkailla rojua… Kun uskaltaisi nykäistä. Siellä ulkona pian hämärtää.
Nyt kuului porstuasta kovaa ääntä ja raskaita askeleita. Suuri lihava hovin emäntä, jolla on rinnat kuin laajat vehnäispullat ja vatsa kuin ruoka-aitta, pyörähti kamariin ja ärjäisi Pietulle:
— No nyt on maailman kumma, kun sinunkinlaiset kamariloihin tunkevat.
Paikalla ulos!
— Ka kun rengit tänne käskivät.
— Etkö tiedä, että tämä on Juhmakan hovi. Luulisipa sinun sen tuntevan, kun minäkin sinut tunnen. No nyt kumman teki… ethän ole vain mitään täältä ottanut. Kumaise taskusi!
— Ptyih! Minäkö… minäkö varas — onko täällä todistajia? huutaa Pietu.
Siitä melusta herää isäntä, hieroo silmiään, tunnustelee ja lopuksi puhuu:
— Ka mikä melu täällä on? Ja kuka se on tämä mies?
— Täi-Pietu!
— Täi-Pietu! Paikalla ulos… ulos… ulos! Ja lakaiskaa heti jäljet!
Isäntä lensi kuin ammuttuna sohvalta ja tyrkkäsi Pietua.
— Mitä se tänne tunkee! ähkyy hovilainen ja työntää Pietua.
Pietu menee.
— Kuuluu sinulle olevan asiaa. Tuolla väen puolella käskin piikain sitä syöttää. Ja syötyään oli tullut tänne, puhuu emäntä.
— Jopa nyt. Pitää viedä mies renkien tupaan, jos on asiaa. Käske sinne! Panen tupakan ja tulen sitten. Mutta lempoako hän minulla tekee? Tietäähän hän hyvin, että tästä talosta ei anneta kerjäläisille. Silloin kun annetaan, viedään suoraan hoitolaan. Eikö se hän ole hoitolassa? Niin niin… sehän kuuluu paleltuneen… mutta ei sen vuoksi viittä penniä.
Isäntä röyhtelee, venyttelee. Hakee sitten nurkasta tupakkapöydältä pitkän piipun, lataa sen täyteen ja istuu keinutuoliin polttamaan.
Siinä hänen jalkainsa juuressa on lattiaan ruuvattu rauta-arkku, joka on monilukollinen. Siinä se on Juhmakan "pankki", kuten rahvas sanoo. Ja se on isännästä hovin rakkain huonekalu, sellainen kappale, ettei moista koko pitäjässä, tuskin läheisessäkään. Se on puolillaan velkakirjoja ja rahaa ja paljon kalliimpi kuin miksi Pietu arvosteli hovilaisen vatsan.
Tupakkaa poltellessaan Juhmakka sitä katsoo ja ihailee sen suuria rautalukkoja.
Ja arkku on kylmän ja tyhmän näköinen, ruma kuin itse itaruuskin.
Mutta tämä se on juuri se alttari, jolla Juhmakka jumalilleen uhraa. Ei siihen pysty varkaan näpit eikä tulen väki, uskoo Juhmakka, kun sen rautaisena lattiaan ruuvautti.
Kun Juhmakka on kyllikseen poltellut, menee hän renkien tupaan. Siellä istuu jo Pietu häntä odottamassa.
Hovilaisen tullessa sisälle nousee Pietu seisomaan. Tuvassa ei ole ketään muuta.
— Istu, kehottaa hovilainen ja itse asettuu penkille pitkän pöydän ääreen.
— Rauhallista joulua. Ei isäntä ilkeä suuttua, vaikka minä kamariin työnnyin. Minähän olen tuommoinen tuhma raukka. Ja kun rengit neuvoivat, puhuu Pietu, hypistelee karvalakkiaan, joka on kuin rottien repimä, ja arastelee.
Sillä häntä kovasti pelottaa, miten alkaa. Hovilainen on julma. Ja tuolla seinällä hänen päänsä päällä on monta ruoskaa nauloissa riippumassa.
— Ovat koiransilmiä ne rengit. Vasta muistat, että kamariloihin ei saa meidän talossa tulla, sanoo isäntä ja tarjoaa siitä renkien pöydältä pennin sikarin Pietulle.
Pietu yhä enemmän aristuu. Hänen kätensä vavahtelee sikaria ottaessaan ja isännän raapaisemalla tulitikulla sytytellessään.
Isäntä jää siinä tummaan varjoon istumaan. Ja sieltä se Pietua mulkoilee kuin itse piru puolihämärästä. Hiustöyhdöt sen korvilla ovat kuin sarvet, suuri nenä uhkaa ja sen tohina pelottaa. Ja tuo kalju pää on Pietuun kääntynyt tähystävänä kuin kaukoputki.
— Missä kätesi loukkasit? kysyy Juhmakka nähdessään Pietun oikean käden kääreessä ja kaulassa kannettuna.
— Missäkö? Kyllä hovin herra sen tietää. Pietu ilostui, että asia alkoikin juuri näin.
— En minä ole mikään herra! ärjäisi Juhmakka.
— Huonompiakin herroiksi sanotaan, semmoisiakin, joilla housutkaan eivät ole omat.
— Paleltuiko kätesi? Sinähän kuulut joukkoinesi paleltuneen.
— Ei paleltunut. Poika jäätyi ruumiiksi ja ämmältä menivät varpaat.
Pietu syvästi huokasi sen päälle ja tavotteli itkua.
— Sillä lailla! Niin sitä pitää elää, että paleltuu ihmisten nenän eteen. Sietäisit saada vielä lisäksi raippoja. Rovasti teidät pelasti?
— Rovastiko? E-ei.
— Kas kuin valehtelet!
— No pelasti, myönnytteli Pietu, kun arveli asiansa paremmin luonnistavan menemällä myötävirtaa hovilaisen kanssa.
— Ymmärrätkö että hänettä et nyt tässä sikaria polttaisi?
— En polttaisi, naureli Pietu.
— Ja niin hän maksoi sinulle pahan hyvällä. Kuulut hoitolassa häntä haukkuneen päin taulua ja käräjiin uhanneen. Siihen juttelemiseen käräjissä sitä sinäkin raukka olet perso.
— Että mitenkä?
Pietu häkälteli. Nyt alkoivat asiat mennä vinoon.
— Olet tapellut hoitolan herran kanssa ja kun rovasti sinua nuhteli, lensit hänen silmilleen. Ettes häpeä, rutja!
— Kuka on kertonut?
— Rovastin oma väki. Täällä kävi nuori herra.
— En ole tapellut. Mutta ne ne tappelivat. Tämänkin nuttuni repivät. Tahtooko isäntä nähdä? Enkä silmille lentänyt. Rovasti on aivan erehtynyt eli se nuori herra. Minäkö nyt iskisin rovastia silmiin? Ja vielä niin koreihin silmiin. Johan nyt mentäisiin… Tässä on suuri erehdys, kulta isäntä.
— Miksi karkasit hoitolasta pakkaseen paleltumaan?
Juhmakka nakkasi jalkansa ristiin ja lämpeni tutkimaan. Sen silmät kiiluivat Pietuun kuin kissan viheriänkellervinä.
— Ka, kun retuuttivat riiheen paleltumaan ja uhkasivat pehmeäksi piestä.
— Kutka?
— Hoitolan herra ja lukkari.
— Mitä teit? Mitä teit, mies? kysäisi Juhmakka ankarana.
Pietu säikähdyksestä hypähti ja sikari lensi hyppysistä lattiaan, missä kieri savuten ja tulta heitellen. Pietu syleksi, polki sitä jalallaan ja sammutti. Viskasi pätkän sitten takataskuunsa.
— Mi-mitäkö tein? Enpä juuri muuta kuin puhuin pari kolme sanaa.
— Niitä sinun myrkkysanojasi? Niinhän?
— Onko niissä myrkkyä? Ei kai. Isäntä nyt ei suuttuisi minuun, vaikka sanoisin teitä kirkonvarkaaksi. Siksi viisas mies on tämän hovin isäntä. Haukkuuhan koirakin vimmatusti, mutta järkimies ei sille päätään käännä, se kun on vain koira. Mitä niistä minunkin sanoistani. Joutavaa typeryyttä vain minä haastan. Mutta pikku herrat jos suuttuvat, niin eipäs ole järkeä.
Juhmakka jo lauhtuu.
— Mistä se riita tuli?
— Isännän vehnäisistä… niistä jouluvehnäisistä… juuri niistä.
— Etkö saanut tarpeeksesi?
— En vielä tänä päivänäkään ole niistä murenta syönyt.
— Kuka ne söi?
— Hoitolan herra itse joukkoineen.
— Nyt sinä valehtelet, sen kelhu! Juhmakka polkaisi jalkaa lattiaan ja nousi seisomaan.
Eikö isäntä ole hyvä ja istu vielä pikkaraisen. Minulla on tuiki tärkeää asiaa. Ja jos sopii, niin istualta…
— No… no… istutaan. Hovilainen istuu takaisin.
— Puhu asiasi!
— Olin juuri palaamassa jouluna kirkosta, kun isäntä ajoi päälleni ja viskasi minut vasten kiviä siinä hoitolan kupeella. Tämä käsi silloin…
— No..?
— Tämä käsi silloin meni poikki. Enkä nyt pysty mihinkään työhön…
— Enpä minä sitä muista. Ja miksi tulit eteen? — Senkin työkyri! —
Lopun sanoi isäntä aivan halveksivalla äänellä.
— Isännän ori lensi kuin nuoli. Ei siinä syrjään ehtinyt. Käsi meni poikki. Nyt en pysty työhön. Joukko näkee nälkää.
— Menet hoitolaan. Sitä vartenhan se on. Saat siellä nyt tarpeeksi maata, kerrankin maata unesi loppuun.
— En mene sinne.
— Kärsi sitten nälkää! Minkäpä minä sille. Pietu oli jo tulistua.
Syrjäsilmällä hän tähysteli hovilaista ja puhui:
— Tulin isännän kanssa haastamaan tästä kädestä.
— Mitä siinä on haastamista? Oma syysi.
— Omako syyni?
— Ka eikö ollut? Miksi jäit oriin eteen?
— Orihan se juoksi minun päälleni.
— Tarvitsiko sinun pahnustaa siinä tiellä? Tiesithän vanhastaan, että komeasti joulukirkosta ajetaan. Jos sinulla ei ole muuta asiaa, niin nyt lähde.
Pietu katsoi ihmeissään isäntää
— Olenko minä sitten kuin laho puu, jonka päällitse saa ajaa ilman mitään?
— Jos oikein puhutaan, niin vielä huonompikin. Sillä puu ei tule valittelemaan. Menet nyt.
— Enkä mene.
— Vai et.
— Maksaako isäntä kipurahoja?
— En… en penniäkään. Vai olet tullut kiristämään.
— Sitten minä vien käräjiin.
Hovilainen katsoi ympärilleen, näkyikö missään todistajia. Ja kun niitä ei näkynyt, meni hän ottamaan ruoskaa.
Mutta silloin sai jo Pietu jalat alleen. Hän juoksi ja räkytti:
— Manuutan… manuutan käräjiin. Kyllä koetellaan. Kolme herraa sinne vien… lukkarin… hoitolan herran… voiruhtinaan. Koetappas sielläkin ruoskia.
Juhmakkaa hävetti. Sillä pihalla oli hänen omia piikojaan. Ja ne nauroivat.
Mutta Pietu näytti pitkää nenää ja juoksi jonnekin yösijaa hakemaan.
Juhmakka viskasi kädellään nenänsä tyhjäksi ja raskain askelin kulki omalle puolelleen.
— Vai Täi-Pietun kanssa käräjöimään! Laitan miehen sian pahnaan, jos toiste tulee. Heh!
Ja sisällä kamarissaan suuren rautakirstunsa äärellä yltyi Juhmakka loisia kiroilemaan. Niistä ei saa rauhaa omassa kodissaankaan. Ne laiskottelevat, viruvat hoitolassa, elätyttävät itseään ja senkin seitsemän kertaa käräjöivät. Ovat yksin ja aina tiellä.