VI LUKU.
Juhmakan hovissa ylärakennus on varsinainen herraspuoli. Sen edessä on puutarhakin, missä on omenapuita, karviaismarja- ja kirsikkapensaita, on sireenipensaita ja herkkumansikkapenkkejä. Onpa ukko Juhmakka kokeillut siinä englantilaisten kurkkujenkin kasvattamisessa, puhumattakaan venäläisistä. Ja monta muuta, hyvin monta muuta kasvia tässä puutarhassa kasvaa.
Talvisin pidetään ylärakennus melkein kylmillään. Lämmitetään vain sen verran, että ruukkukasvit eivät kuoleudu, sillä niitä on siellä huoneissa koko paljon. Ja ukko Juhmakka on kovin kitsas puista.
Mutta nyt "uudeksi jouluksi" on koko ylärakennus herkulliseksi lämmitetty, siistitty, puhtaat liinat pantu, kaikki laitettu paraimpaan karvaan.
Sillä nyt on uuden kivinavetan vihkimisjuhla.
Läävä on suomalaisen rakkaimpia rakennuksia. Varsinkin karjalainen pyrkii sen rakentamisessa niin sanoen ihanteellisuuteen, jos hänellä on oikein vahvasti rahaa. Jokaisessa hiukan äveriäämmässä talossa on se toki kivestä, mutta hoveissa on se jo nostettu vanhojen maalaiskirkkojen tasalle. Sillä navetasta näkyy talonpojan silmissä talon suuruus. Ja kun on "voiruhtinas" nimeltään ja läävässä toista sataa lypsävää, niin onko ihme, jos ihminen ylpistyy ja kyhää hakatusta graniitista lehmilleen palatsin, johon ei pysty ensimäinen ajan hammas.
Juhmakan kivinavetta on kuuluisa. Sitä on rakennettu kahdeksan vuotta ja siihen mahtuu pari sataa sarvipäätä oikein väljästi.
Vieraita saapuu ympäri omaa pitäjästä ja vielä lähiseurakunnistakin. Onpa joitakin aina kaupungista asti. Sillä Juhmakan suku on laaja ja tuttavapiiri tavaton. Joukossa on joitakin säätyläisiäkin, mutta ylipäätään on vierasjoukko Ylä-Karjalan jäykkäniskaista talonpoika-aatelistoa, jonka hallussa on monen pitäjän hovitalot.
Isäntä itse on portailla vastassa. Rengit riisuvat hevoset, vievät talliin, viskaavat kauroja eteen.
On suvinen nuoskea sää ja mätälumi. Hovin piha on kuin markkinatori täynnä väkeä, täynnä hevosia, täynnä rekiä. Soivat kulkuset, uljaat valjaat välkkyvät, oriit hirnuvat.
Mutta sisällä ylärakennuksen huoneissa on hyvin hiljaista. Kursaillaan, ujostellaan, istutaan tuolien ulkosyrjillä ja vaietaan.
Sillä täällä näkee paljon ihmisiä toisiaan ensi kerran elämässään ja joukko on jotenkin kirjavaa. Mutta kun ehditään ryhmittyä eri huoneihin yhteiskunnallisen aseman ja rikkauden mukaan, kun kukin lintu pääsee omaan parveensa ja tuntee laulavansa vertaistensa parissa, aukenevat suut, tyhjentyvät suljetut puhevarastot ja nyt on jo ääntä, on naurua, on eloa ja riemua. Puheen porina täyttää salit, nauru heläjää taas inhimillisenä, sillä ihmiset ovat löytäneet toisensa.
Kun on tarjottu kahvit ja ryypätty viinit, lähdetään juhlallisesti katsomaan navettaa.
Siellä se seisoo karjapihassa suurena, saavuttamatonna alallaan. Se on niin ja niin pitkä, niin ja niin leveä, ja niin ja niin korkea. Keskeltä rakennusta aukenevat suuret raudoitetut ovet. Oven päällä on hiottu graniittikivi, johon on latinaisilla kirjaimilla piirretty Tuomas Juhmakka ja valmistumisvuosi, ja alapuolella on suuri härkä.
Jo käy herrasväen suu hymyyn. Mutta mennäänpä sisälle. On läävässä kokoa, on totisesti. Ihmisten silmät suurenevat sen valtavasta ko'osta ja kaiku kertaa äänen.
— Kerrassaan ihmenavetta! huutaa rovasti.
Seinät toistavat sen ikäänkuin hyväksyen ja väkijoukko nauraa.
Mutta siellä läävän peräseinällä on kaksi keskikokoista taulua. Mennään katsomaan. Isäntä Juhmakka istuu toisessa kulmat käppyrässä ja emäntä Juhmakka peukaloitaan punoo toisessa lihavalla vatsallaan.
Herrasväki katsoo toisiaan ja on erityisesti huvitettu.
Mutta isäntä Juhmakka selittää tosissaan:
— Taulut on tehty Pietarissa keisarillisella hovihankkijalla ja siellä ne on valokuvista suurennettu.
— Niin, niin, hyväksyy rovasti ja nauraa hyvin sopimattomasti.
Mutta siinä samassa hän esittää eläköönhuudon uudelle navetalle ja nyt mylvitään oikein härkämäisesti.
Juhmakka vainuaa jotain pilkkaa, hänen suuret sieraimensa laajenevat ja nenä tohisee kovin äänekkäästi. Hengityskin on taas tällä kertaa kuin röhkimistä.
Rovasti muuttaa puheensa ruustinnalle ruotsiksi ja nyt tullaan hirvittävän vakaviksi ja käydään kädestä Juhmakkaa onnittelemassa.
Välit taas selvenevät ja Juhmakan nenä hiljenee.
Kiitellään ja kiitellään läävää.
Nyt mennään päivällispöytään. On siinä viinaa, on olutta. On silavaa, lammasta, kanaa, lohta, siikaa, ankeriasta, haukea ja kaikkea läjittäin. Tuodaan pöytiin mahdottoman suuret liemimaljat ja paistivadit laajat kuin soikeat sohvapöydät.
Illan päälle ilmestyy pöydille totivehkeitä. Suuret hiotusta lasista tehdyt karahvit ovat täynnä rommia ja konjakkia.
Ne ovat kiusaavan viettelevät vähän itsekullekin miesväestä.
Kannetaan esille kortitkin. Miesjoukko jakaupi pienempiin ryhmiin ja naiset ovat erittyneet kokonaan omiin huoneihinsa.
Seura on jo kokonaisuudessaan kuin omassa kodissaan.
Rovasti on vetäytynyt pieneen kulmakamariin. Siellä on hänen nenänsä edessä aivan mieto totilasi, josta hän tuskin maistaa, ja valiosikareja.
Hän kutsuttaa isännän ja emännän sinne. Siellä he nyt ovat kolmen.
Rovasti käypi vakavaksi, vetää kasvoihinsa hartauden väreet ja nostaa takkinsa takataskusta pienen kullatun uuden testamentin, jonka lehtien syrjät ovat punatut, ja heittäen hyvin pitkän katseen aviopari Juhmakkaan lausuu:
— Tällaisena riemupäivänä on meidän syytä muistaa Häntä, jolta kaikkinainen hyvä anto tulee.
Juhmakka emäntineen panee kätensä ristiin ja vaipuu hartauteen.
Rovasti lämpenee ja lukee hyvin tunteellisesti uutta testamenttia ääneensä. Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta hän lukee ja sitten selittää sitä.
Mutta soikeassa kamarissa samaan aikaan pelataan jo suuria summia ja ryypiskelevien parissa pastorin silmät verestävät. Naisten seurassa on vallattomuus kohoamassa ja leikeissä suin päin liehutaan.
Kun rovasti on lukenut, kiittää hän aviopuolisoita sydämellisin sanoin lahjasta diakonissakassaan. Tämä juuri osoittaa, että he eivät ole kuin se rikas mies.
— Ja erityisesti tunsin minä tarvetta kiittää hovin emäntää, sillä hän se — arvaan minä -isännän mielen on diakonissa-asialle lämpimäksi saanut. Oo — työtä on paljon, mutta eloväkeä vähän. Ottakaa taivaan siunaus suurista lahjoistanne tälle seurakunnalle. Joka ilta muistan teitä esirukouksessa.
Rovasti veti kädellään ilmassa heidän päänsä päällitse.
Nyt oli tämä toimitus loppunut.
Isäntäkin kävi hakemassa itselleen totilasin.
Haasteltiin arkipäiväistä.
— Tällaisia juhlia eivät juhli näillä mailla muut kuin Juhmakan hovin isäntäväet, puhuu rovasti.
— Ja meilläkin vain kerran vuodessa.
— Onko paljon vieraita?
— Lähes pari sataa.
— Sillä lailla! Ja tanssia tulee myös.
— Tulee. Iso tupa on jo sitä varten varattu.
— Ja sinne tulevat alustalaisetkin tanssiin?
— Tulevat.
— Onko monta pelimannia.
— Viisi kaikkiaan. Kolme viululla ja kaksi harmonikalla.
— Oo sitä hauskaa! Mutta minun nyt täytyy lähteä.
— Nytkö? Ei kai.
— Joo… nähkääs… on parempi, että minä menen pois, kuiskaa rovasti
Juhmakan korvaan.
Nyt ei hovilainen enää vastusta. Isäntäväki saattelee rovastin herrasväen rekeen asti.
— Pitäkää huolta pastorista. Hän lupasi minulle tultaessa, että hän nyt ei maista karvaita. Mutta hän näkyy taas tavanneen vahvempansa, kuiskaa rovasti Juhmakalle rekeen noustessaan.
Vielä samana iltana ajoi rovasti pitäjän toiselle syrjälle sairaan luo.
Juhmakka palaa sisälle. Menee oikopäätä pastorin luo.
Mutta pastorillakin on isännälle jotain hampaan kolossa. Ja nyt on rohkeutta purkaa se sieltä.
Kun pastori huomaa isännän, nousee hän ylös ja ampuu päin silmiä:
— Juhmakka on rikas mies, joka vaeltaa leveällä tiellä.
— Hys!
— Te olette juuri se raamatun publikaani, jonka jalkain juuressa Latsarus viruu paiseissaan. Olette ajanut Pietu Pippurin käden poikki, olette riistänyt turvan ja tuen perheen isännältä… isältä piti sanoa. Mutta se ei liikuta teitä ensinkään. Pietu kävi minun luonani ja kertoi isännän ruoskalla yhä uudelleen uhanneen. Se on kaunista peliä…!
Pietu oli todellakin käynyt pastorille näyttämässä kättään ja valittamassa Juhmakan kovuutta.
Tästä huomaavaisuudesta eli arvonannosta oli pastori tullut niin liikutetuksi, että hän oli luvannut ottaa Pietun suojelukseensa.
Mutta tähän purkautumiseen oli sentään syy syvemmällä. Pastori hyvin vielä muisti kutsut näihin pitoihin ja tahtoi nyt antaa takaisin vielä vahvemmasti ja suuremman joukon kuullen.
— Herrainen aika, miten isännällä on kova sydän yhtä seurakunnan vähäosaisinta kohtaan. Ja seurakunnan pap… pappina on minun tehtäväni kolkuttaa isännän… Pietu on ihminen hänkin. Monesti kyllä minuakin suututtanut, mutta hän on minun lähimäiseni… sen minä tässä julkisesti tunnustan.
— Jo toki, ärähtää Juhmakka.
— Hän on myös kalliisti ostettu seurakunnan jäsen. Pietu itki minun luonani osansa kurjuutta. Valitti vaimonsa ja lapsensa kuolevan nälkään, kun ei pysty työhön… Maksakaa Pietulle kipurahoja. Asia on hyvin arkaluontoinen… hirvittävän arkaluontoinen… ajaappa jouluna Herran huoneesta palatessaan kö… köyhältä lähimäiseltään käsi poikki… oi se on poikki.. se maksaa isännälle vielä paljon, ellette Pietua sovita…minä seurakunnan pappina lupasin Pietulle teidät saattaa katumaan ja tuntemaan suurta pahuuttanne, jonka vertaista saa hakea… saa etsiä.
— Herra nähköön! Onko pastori taas…
— Miekka, joka käypi teidän sydämenne läpi.
— Ei… vain… humalassa!
Pastori kohousi varpailleen ja painoi kätensä Juhmakan olkapäille.
— Minä sanon vielä kerran: maksakaa Pietulle kipurahoja!
— En äyriäkään.
— Sitten saatte Pietun niskaanne. Ja se mies puree kipeästi. Siitä olen varma. Ystävä! Tahdon vain puhua teille jonkun herättävän sanan, sillä kerran kuolema teillekin viittaa. Muistakaapa silloin, miten kävi raamatun rikkaalle miehelle.
Tuossa paikassa oli kamari tyhjentynyt. Sillä Juhmakka oli tuiki vihassa. Hänen korvantauksensa olivat aivan punaiset. Hän malttoi mielensä, mutta sanoi painavasti:
— Nyt pastori lähtee nukkumaan, muuten… virka menee!
Pastori säikähti ja antoi taluttaa itsensä kuin pienen lapsen alarakennukseen nukkumaan.
Alarakennuksen isossa tuvassa alustalaiset tanssivat. Nekin olivat enimmäkseen loisia. Hovin maalla oli siellä täällä tyhjiä asuinrakennuksia, mitkä olivat entisiä taloja, jotka oli hoviin liitetty. Ne olivat tupaten täynnä loisia. Nämä olivat hovin työvoima, joka tuli sanomattoman halvaksi pitää. Ansioillaan hovista ne saivat niukuin naukuin leivän ja suolan ja kaikista heikoimmat hoitolassa talviravinnon. Mutta heidän hiellään lainehtivat hovin pellot jyvämerenä ja heidän käsillään se oli tämä mainehikas uusi kivinavettakin nostettu lehmien kodiksi, vaikka he itse asuivatkin maahan vaipuvissa röttelöissä.
Isäntä kulki viinapullo kädessä ja kaatoi kullekin annoksensa. Pennin sikareja olivat pöydät kukkurillaan ja kahvia sai jokainen vatsansa täyteen.
Yön tullen vieraat vietiin ylärakennuksessa nukkumaan, jos niin halusivat. Mutta suurin osa miehiä uhrasi yönsä konjakin, korttien ja tupakan ääressä.
Kunnes kello kolme aamulla isäntä sammuttaa tulet ja ajaa viimeisetkin maata.
Mutta silloin jo hänen omatkin aivonsa ovat pimeät.
Hänellä on kuitenkin vielä tehtävä työ, jota hän koko illan on päässään hautonut.
Hän sytyttää lyhdyn ja hoipertaa ulos. Siellä on jo kauan lunta satanut. Lyhdyn valo epätasaisesti läikkyy hänen kulkiessaan ja valaisee tuskin tuumaa eteensä tässä sakeassa lumituiskussa.
Isäntä kulkee uuteen navettaansa ja siellä sen peräseinälle. Hänellä on rautainen kohennuskeppi kädessä ja sillä hän yks kaks lyödä heläyttää pietarilaiset taulut palasiksi.
Kyllä se pilkka nyt loppui.
Ulos tullessa jalka lipeää ja pää on niin suunnattoman raskas. Hän lankeaa lyhdyn päälle ja saa lasisirpaleita toisen kätensä täyteen. Hän kierii siinä märässä lumessa suullaan ja päällään. Ja jää makaamaan navettansa kynnyksen eteen alle härjän kuvan tänä suurena vihkimysjuhlana, jonka maineen piti lentää kautta laajan Ylä-Karjalan ja taas kuljettaa Juhmakan nimeä yli maiden ja vetten.