VII LUKU.
— Pietu etsii jo kortteeria muualta, puhuu muutamana päivänä Tynkkänen, mökin isäntä, sillä Vänskän vaimolta on kadonnut sukkapuikot ja epäillään Tiinan ne ottaneen.
Tiinaa on ennenkin sanottu pitkäkyntiseksi.
— Mutta isäntä, minä kyllä maksan.
— Ainahan se jokainen lupaa maksavansa. Mutta olen kuullut, ettei Pietu vielä mihinkään ole maksanut.
— Kun ei ole ollut rahoja.
— Vielä vähemmän niitä nyt on.
— Odottakaahan, kun se käräjäjuttu ehtii.
— Et sinä voita. Ennen kuun taivaalta tapaat kuin Juhmakan saat itsellesi maksamaan. Niin se on. Ja millä elät?
— Aina sitä keplotellaan.
— Keplottelet miten keplottelet. Joutuu mökkini huonoon huutoon. Mene hoitolaan joukkoinesi. Siellä on huonetta ja ruokaa.
— Ja kovakouraista kuria.
— Mitä kuria otat?
— Antavat ne minulle ottamattakin, minä kun olen joutunut huonoon huutoon.
— Miksi olet niin laajaleukainen?
— Köyhän miehen sisus toisinaan paisuu, kun näkee niin paljon perkeleitä tässä maailmassa.
— Omissa housuissasi elämöi perkele. Totta puhuen sinä, Pietu, olet
Jumalan mieliharmi. Miksihän sinuakin lie luotu?
— Maailma oli minua vajaalla. Näes yhtä miestä puuttui vielä.
— On sinua säälikin. Mikä se oli oikein isäsi?
— Samanlainen loinen kuin minäkin. Viereksi talosta taloon, söi pari kolme kertaa vuodessa vatsansa täyteen, lepäsi enemmän kuin söi, mutta ehti pitää kolme emäntää ennenkuin kuoli.
— Sillä lailla. Ja puoskia oli paljon.
— Paljon oli. Ja kaikki yhtä kauniita. Minä silti joukosta kunniakkain. Sisar on Pietarissa herrain jäljillä, yhtä veljeä piiskattiin varkaudesta, toinen on kuritushuoneessa ja kaksi veljeä on kuollut.
— Hae nyt itsellesi uusi kortteri. Meitä on tässä jo liikaa.
— Mistä minä sen haen? Joka tupa on minulta suljettu, niissä kun jo ennestään on loisia, ja minä olen pantu kaikista huonoimmaksi.
— Kun sinä kehtaisit edes tehdä työtä.
— Olisiko sitä isännällä?
— Jos ei minulla, niin muilla. Puisit riihtä.
— Tämä rinta on riihen noelle kovin arka. Oon sinne läkähtyä.
— No hakkaisit halkoja.
— Ei ole sellaisia vaatteita, että metsässä tarkenisi.
— Niinpä mene hoitolaan. Ei sinusta muualle ole.
— Minä saan eläkkeen. — Tuonko kätesi vuoksi?
— Niin.
— Onko se oikein poikki?
— Pastori sen syynäsi ja sanoi: "poikki on", ja huokasi.
— Ethän sitten pystykään ahoksen puintiin?
— En pysty.
— Etkä halonhakkuuseen?
— En siihenkään.
— Ei muuta kuin hoitolaan menet. Minä rahtaan hevosella teidät.
— Ei vielä. Isäntä on hyvä ja vuottaa ensi käräjiin. Silloin minulle annetaan eläke. On maassa laki Juhmakallekin… o-on!
— On kai, jos se sille luetaan. Mutta kaikki, jotka sitä vastaan käräjöivät, jäävät alle kynsin. Et sinä voita, usko minua.
— Voitan… voitan.
— Paljonko aiot pyytää?
— Viisisataa vuodessa. Tynkkänen yltyi nauramaan.
— Onhan sitä vara pudottaa.
— Tahtoisit vaikka viisikymmentä.
— Ei niin vähä, isäntä.
— Paljonko lupaat maksaa minulle vuokraa? Pietu jo rohkeaksi yltyi ja kävi istumaan Tynkkäsen viereen.
— Tuota noin… pitäisi saada viisitoista vuodessa, kun on talon puu…
— Ei hinnalla millään! keskeytti Tynkkäsen emäntä.
— No… no.
— Niin. Pois on laittauduttava, äkää emäntä.
— Saisinko tuolla saunassa olla?
— Miten siellä tarkenet?
— Kerään puita ja lämmitän.
— Varastat?
— Onhan metsässä risua ja kaatunutta möhkyrää.
— Miten niitä lumen alta saat?
— Koetetaan.
— Puusta on kova kysymys. Minäkin kun tämän mökin sain, niin puusta oli sen tuhannen tiukka. Talon maalta ei muka saisi ottaa polttopuutakaan.
— Sinä olet herra, kun olet huopamestari. Sinulle ainakin paremmin antavat.
— Täällä puolessa on kierot olot. Minun kotipaikoillani eletään aivan toisin. Täällä kun ei ole sitä taloa, missä ei loisia asuisi. Mutta mökkejä täällä on vähän eikä torppareita ensinkään. Noita loisia sitten pidetään nälin kuolioin töissä ja palvelijat tulevat ja menevät — ei niin minun kotipuolessani. Loiset eivät ymmärrä, että he ovat tilallisten työjuhtia.
— Mutta minäpä olen ymmärtänyt ja aina nurissut liikaa työntekoa — ennen puristan suolivyötä tiukemmalle kuin muita hyödytän.
— Eivät ne antaisi palvelijainsakaan noin tulla ja mennä, ellei olisi loisia aina saatavissa, kun tarve tulee. Tämä loiskansa on täällä nukkuva kansa. Se on halpaa työvoimaa kuin neekerit siellä itämaissa.
— Olen sitä minä jo miettinyt. Muutenhan ne kuljettaisivat meidät kruunun kyydillä Siperiaan. Arvaas nytkin Juhmakan uutta kivinavettaa. Sillä tilalla kaikkiaan lie puolisataa loista, jotka hovin työt tekevät. Mutta lehmät elävät temppelissä ja ihmiset maahan lyyhistyvissä röttelöissä. Tämä on komentoa. Onko se kumma, että toisinaan viisaan miehen sisus paisuu! Ja jos sinulla on kaunis tyttö, niin varjele häntä kynsin hampain isännältä! Niin se on joka hovissa. Mutta pääsenkö tuonne saunaan, niin puheltaisiin näistä asioista vastakin? Me jo alamme tajuta toisiamme, me.
— No ole siellä. Mutta tuvassa ei saa joukkosi käydä muutoin kuin asialla. Pitäähän sinuakin sääliä. Milloin tahdon, niin käsken sinut sieltä pois.
Sauna oli pikkuinen kuin linnun pesä. Nokinen, sisäänlämpiävä, lautsain alla paljas maa. Tuulireiät seinässä ja hatara lakeinen. Edessä pieni riuvuista kyhätty kota.
Tämä olisi Pietiin uusi koti ja aivan tuulien valtatiellä.
Tynkkänen oli mökkiläinen kirkonkylän kauppiaan maalla. Hän valmisti kauppiaalle huopakenkiä, joita tämä möi tukuttain ympäri maata. Turun puolesta oli hän kotoisin ja sanomalehti-ilmoituksen välityksellä oli kauppias hänet sieltä asti tänne kuljettanut. Mökki oli täytynyt kauppiaan mestarille laittaa ennenkuin hän jäi tämän palvelukseen.
Mökkiin kuului jonkun verran viljelystä, niin että voi elättää pari lehmää ja vähän pientä karjaa. Mutta puu piti mestarinkin saada muualta. Siitä oli erityinen luja määräys vuokrasopimuksessa. —
Niin alkoi Pietu asua saunassa. Muuttoon ei mennyt sen pitempää aikaa kuin hoitolasta lähtöönkään.
Aidaksia Pietu aina hämärissä kävi taittelemassa sieltä täältä pelloilta, kunnes lopulta eksyi aivan valmiiksi pilkottuhin halkoihin, joita öisin kirkonkylältä säkillä kantoi. Ne Henttu Vänskän yhtenäiset iltapuheet halkovajoista ja niiden suurista puupinoista veivät kuin itsestään Pietua niitä näkemään ja niiden hyvyyksistä hyötymään, öisin hän saunansa lämmitti, jotta talonväki ei nähnyt millaisia puita hän poltti.
Varsinkin kirkkaina kuutamoöinä nämä halonhaentaretket kirkonkylältä olivat Pietusta herkullisia. Vasta sitten hän lähti, kun tiesi kaikkien nukkuvan. Koirista oli pahin vastus. Niitä täytyi pettää milloin mitenkin. Tavallisesti Pietu veti rääsyistä ommellut sukat kenkäinsä päälle, jotta askelia ei kuullut koirakaan.
Kun hän tuli jotain taloa lähelle, meni hän pimeään varjopaikkaan. Seisoskeli siellä kauan väjymässä. Heristi korviaan ja teroitti kuuloaistinsa niin tarkaksi, että itsekin sitä jo kummasteli. Hän kuuli lumen putoamisen katolta, kuuli kun hevonen tallissa kääntyi makaamaan toiselle kyljelleen tai kätkyt heilahti asuinrakennuksessa. Kun ei mitään vaaraa ollut, niin hiipi hän seiniä pitkin hiljaan, hyvin hiljaan ja lopulta ryömi vatsallaan halkovajaan. Eivät ne missään olleet lukossa, niin että oli hyvä pääsö. Tuo hiipiminen ja ryömiminen oli Pietusta aivan hauskaa. Sillä hän nautti siitä, että hän sai pettää näitä rikkaita ja niiden koiria. Mutta jos koira haukahti, silloin Pietu säikähti ja sydän löi korviin kuuluvasti. Täytyi panna aivan pitkäkseen ja olla siinä kauan, hyvin kauan, että koira kerkesi nukkua. Sitten taas eteenpäin ja aina varovaisemmin… yhä vieläkin hiljemmin… jotta lopulta tuo mykkä äänettömyys häntä itseäänkin pelotti. Mutta siinä oli siltikin nautintoa. Sillä varastaa on hauskaa sille, joka siihen kerran on ryhtynyt. Kaikki kiellettyhän tässä maailmassa on makeinta.
Ja kun Pietu pääsi halkovajaan, oli siellä puuta kattoon asti. Sillä Pietu teki öiset retkensä vain rikkaihin taloihin. Oli valkotuohista kuivaa koivua, oli pieneksi pilkottua petäjäpuuta. Pietu nopli säkkinsä täyteen, mutta hiljaan, hiljaan. Takaisinpaluu yksikätisenä täysinäisen säkin kanssa oli hankalin ja siihen meni toisinaan kovin paljon aikaa. Mutta Pietu ei arkaillut. Hän sai rohkeutta siitä, että hänelle oli tehty vääryyttä, suurta, suurta vääryyttä, jonka rinnalla tämä hänen leikintekonsa lähimäistensä halkojen kanssa oli vain viatonta sukkeluutta, mikä ei tehnyt ketään köyhäksi, mutta pelasti hänet joukkoineen kuolemasta viluun.
Äänettömät nukkuvat talot olivat Pietusta hassunkurisen hauskaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän niiden öinen kuningas, joka milloin tahansa voisi ne tulena lähettää taivaalle lämpimiksi. Ja niiden mukana lehmät, lampaat, hevoset ja… ihmiset. Hänellä oli mahtava alue… koko laaja öinen kirkonkylä valtikkansa alla. Sanovat häntä pieneksi ja köyhäksi. Mutta silti hän on rikas ja mahtava. Sillä onhan hänellä ihmisen kaikkivoipa järkikulta, jonka avulla voi tehdä hirveitä.
Nyt äkkäsi Pietu olevansa tavattoman paljon ylempänä eläintä, jonka itsensä puolustamistaito on niin rajoitettu, puhumattakaan koston ymmärtämättömyydestä.
Ja Pietu jo kummasteli, miksi köyhät ja sorretut kärsivätkin niin paljon, kun heillä kuitenkin on ihmisen kultainen järki.
Se on hullu ihminen, joka sietää vilua, kun jalkain juurella on valmiita pilkotuita ja kuivia puita. Se oli jo Pietun aivoissa aivan samanlainen selviö kuin että tehdystä työstä on oikeus pyytää palkkaa.
Kun Pietu pääsi maantielle ja tunsi sen kovan pohjan jalkainsa alla, hän aina ilostui ja lämpeni. Sillä taas oli niin hyvin onnistanut. Hän kantoi selässään herkullista lämmintä, jonka syleilyssä taas nouseva päivä kuluisi kuin morsiamen sylissä.
Ja sitten perille päästyään hän ryhtyi lämmittämään. Koko säkillisen hän aina yössä poltti, ettei tikkuakaan jäänyt tunnustähdeksi aamuksi, millä puulla sauna oli lämmitetty.
Joukko nukkui riepujen ja olkien sisällä lattialla. Niin se oli määräkin. Pietu vain valvoi ja lämmitti, kohenti uunia ja lämmitti, nautti, paistoi itseään ja lämmitti.
Sauna oli puolillaan savua. Mutta lattialla saattoi hyvin loikoa, sillä savu ei ulottunut sinne asti.
Tuossa yöllä savun seassa häärätessään koko maailman nukkuessa sikeintä untaan, oli Pietu kuin lähettiläs pahojen henkien pimeiltä mailta. Yö oli hänen työaikansa ja sen hiljaisuudessa hänen ajatuksensa kasvoivat. Oliko hän rikollinen? Kaukana siitä. Juhmakka väärensi mittoja, osti ja möi voita ja oli rikas. Rovasti möi rahasta opetuksia hyvän ja pahan tiedon puusta ja oli siitä ylpeä ja ylennetty. Pastori saarnatuolissa vikisi ja siitä hassutuksesta sai tuhannet vuodessa. Kirkonkylän kauppias kirjoitti vääriä laskuja ja möi huonoja tavaroita korkeasta hinnasta. Ja oli sentään mahtimies, jolle Pietukin nosti lakkiaan. Hoitolan herra söi vaivaisten vehnäiset, mutta oli edelleen virassaan. Lukkari laittoi oman lapsensa hoitolaan kunnan elätettäväksi, mutta uhkasi häntä piestä, kun hän siitä huomautti, ja rovasti ehätti lukkarin avuksi. Niin eikö hän saisi lämmitellä täällä korpisaunassa yösydännä viimaisessa pakkasilmassa vaikkapa vain kenen puilla? Oo — jaa!
Ja Pietu lämmitteli, yhä lämmitteli. Kun tulivat puut hiilokselle ja uunissa oli sellainen korkea läjä hehkuvia pieniä palasia, joita Pietu puukepillä hämmenteli, niin lämpö löi hänelle vasten suuta kuumana polttavana kuin nuoren tytön suukkonen. Se oli vasta nautintoa, oi… oi…!
Kunpa aina olisi ollut näin runsaasti lämmintä, niin ei olisi Askokaan viluun kuollut eivätkä varpaat Tiinalta irtauneet.
Pietun täytyi riisua pakostakin alaruumiinsa paljaaksi ja kääntää se tulta kohti. Ruumis imi lämpöä, iho pehmeni, paisui, laajeni… veri kulki kuin riemuiten laihoissa suonissa.
Siinä Pietu makasi uunin suun edessä ja ähkyi mielihyvästä. Toisinaan unohti senkin, että taas sinä päivänä oli tuskin mitään syönyt.
Vaikka ei olekaan leipää, niin onpa lämpöä… aivan omasta takaa.
Muut nukkuivat, mutta Pietu valvoi, kunnes oli varma, ettei tulesta olisi vaaraa.
Ja siinä öisellä hiiloksella oli hän kuin yhteiskunnan valkoverinen mustalainen, joka ottaa tarpeensa sieltä, mistä helpoimmin saa.
Päivällä Pietu sitten nukkui. Muu joukko silloin valvoi ja haki jotain hampaansa koloon. Mutta Pietu etupäässä nukkui.
— Miksi öisin saunaa lämmität ja päivät nukut? kysyy huopamestari pistäen mustan likaisen päänsä saunan ovesta sisään.
— Täytyy öisin pitää lämmintä, jotta joukko ei palellu täällä viimoihin, vastaa Pietu ja kääntää kylkeä.
Ja Tynkkänen tyytyy siihen vastaukseen. Mutta omia puitaan hän pitää visusti silmällä ja panee niihin senkin seitsemät merkit.
Pietu ne kyllä äkkää ja nauraa niille partaansa.
Sillä hänellä on enemmän ja parempia puita kuin huopamestari raukalla.