X LUKU.
Tiina on leiponut Pietun tuoman vehnäjauhosäkin ja nyt on asianomainen niitä kauppaamassa. Pietu uskotteli, että talonpojan suussa veteenkin leivottu vehnäinen maistaa. Ja niinhän sen luulisi, sillä tuossa suussa pitäisi vielä olla petunkin makua, joka oli Ylä-Karjalan entisten eläjäin jokapäiväinen höyste. Mutta uusi aika on tuonut uuden maun. Kanavat ja höyrylaivat, rautatiet ja meijerit ovat tännekin takalistoille kuljettaneet mukanaan länsieuroppalaista hienostusta. Vehnäisen pitää olla maitoon leivottu, se on ajan vaatimus sielläkin. Ja sitten toisakseen: kuka nyt Lois-Pietulta vehnäistä ostaisi!
Huonosti kävi Pietun saksana olo. Missä oli nurkkatanssit, siellä vähän ostettiin. Mutta ei muuten. Naurettiin vain vasten silmiä ja viskottiin kompasanoja, hyvinkin karvaita.
Mutta lopulta löysi Pietu ostajansa eli paremmin sanoen vaihtajansa. Ja tämä kiitettävä kauppatuttavapiiri oli kirkonkylän kansakoululapset.
Sopi sitä katsoa, kun Pietu niiden kanssa kauppaa kävi. Hänen selkänsä takana oli laaja lauma huutamassa hänen lisänimeään ja näykkimässä sortuukin helmasta. Mutta nenän edessä vaihdettiin, huikattiin, nakattiin eli miksi sitä nyt sanoisi. Siinä kävi suuri tora, rähinä, huudonväki. Mutta Pietu ylinnä ärjyi: "sen tuhannen vekarat!"
Hän antoi aivan vähän vehnäistä ja sai siitä aina mahtavan ruisleivän, lasten eväsleivän. Ja hymyili voitolleen.
Mutta kun opettaja huomasi kaupan, täytyi Pietun ottaa jalat alleen. Se mies riivattu tuli tukka pystössä, karttakeppi kourassa, käsi nyrkissä Pietua kohti.
Pastori nauroi ikkunassaan. Koko ympäristö nauroi. Sillä opettajan tulosta yltyvinä hyppäsivät pojat kiinni Pietun vehnäiskoriin. Pietu kiihtyi kiroilemaan, lyömään, viuhtomaan. Oli siinä melua. Mutta kun Pietu lopulta puhalsi juoksuun, tippuivat pojat tien oheen.
Tästä puoleen piti tätä vaihtokauppaa käydä salaa opettajalta jossain syrjäisessä rakennuksen nurkassa tai tarvehuoneessa. Saadakseen paremmin kaupan käymään lauloikin Pietu heille kovin ruokottomia lauluja. Vehnäisensä sai Pietu vain lopultakin vaihdetuiksi. Hänellä oli säkillinen ruisleipiä ja silliä ja rahaakin.
Uskaltaisiko ryhtyä puuhaamaan toista vehnäsäkkiä? Sitä miettii Pietu muutamana yönä saunassa hiiloksensa ääressä. Kättä pakottaa hirveästi eikä se anna enää untakaan. Mutta Pietu ei uhallakaan sitä hoida. Enemmän hän käräjissä saapi, kuta huonompi on käsi. Nyt on loppuiän eläke kysymyksessä ja pitää kärsiä. Ei hän enää sitä siteestäkään auo.
Uskaltaisiko ryhtyä puuhaamaan toista säkkiä? Sitä Pietu miettii ja miettii. Sillä se ei suinkaan ole hänelle pieni liikeyritys. Ensiksikin, antaisiko pastori enää rahaa, toisiksi, saisiko niitä leivoksia pois käsistään ja kolmanneksi, oliko tämä vaihtokauppa noiden koulukkaiden kanssa oikein — rehellistä.
Viimeistä puolta kehitteli Pietu ensiksi. Mutta hänen ei tarvinnut kuin silmätä loukattua kättään, kun tämä käsi huusi hänelle: kuka on ollut rehellinen sinua kohtaan?
Sitä kättä kolotti, sitä pakotti, kivisti. Se oli koonnut itseensä kipujen yhtenäisen jomotuksen. Jos hän sitä liikutti, niin kävi kipeästi, antoi hän sen olla yhdessä kohden, lakkaamatta jäyti.
Pietu lyödä matkasi hiiliä kohennuskepillään, niin että kipunat joka haaralle karkasivat, ja hän karjaisi:
— Aa… Juhmakka! Olisitpa tuossa, niin mä sinut pehmittäisin ja löisin siihen suureen tohisevaan kärsään, että paukahtaisi… noin… noin…!
— Ostaisivatko sitten? Eivät. Ehkä koulukkaat vaihtaisivat. Entä antaisiko pastori rahaa? Mene ja tiedä sitäkään! Mutta onpa nyt toistaiseksi leipää ja silliä… onpa… syödään ensin säästöt ja maataan… sairastetaan… on se loikominenkin sopivaa työtä… makaamiseen ei väsy… eikä siinä tule hiki… on se somaa sellaisen tappelemisen ja ottelemisen jälkeen. Se kai se koulumestari opettaa siellä niitä riettaita ihmisalkuja hyviin tapoihin minua häristelemällä… minä olen pahennus koko koulualueella, ärjyi… mutta siitä hyvästä lauloin minä niille puoskille… ja sillä hyvä. Minua köyhää ja poloista ahdistavat ja kädenkin katkaisivat… antoipa Luoja kaksi kaunista ja tervettä kättä, niin hovilaiset nämä kirkkomatkoillaan katkovat. Oo -jaa. Eikä saisi sanaa päästää siitä lystistä, vaan rukoilla Jumalalta sitä terveeksi, kuten rovasti neuvoi… nöyrästi… hyvin nöyrästi.
Pietu vihelteli. Kättä repi kuin olisi sitä puukolla leikelty. Siinä oli jo sietämätön tuska.
Aina kun elämä kävi Pietusta kovin mustaksi, muisteli hän mielessään muuatta onnen aikaa, jota hänkin kerran oli elänyt… kauan… hyvin kauan sitten. Sitä muistamaan taas mieli lensi tällä öisellä hiiloksella. Sauna oli jo hyvin lämmennyt. Sen mustat seinät katosivat pimeyteen, hiilos hyvin heikosti valaisi lähimmän ympäristönsä. Sirkat kiukaan takana lauloivat ja tuoreet oljet hajahtivat.
Pietu istui siinä köyhän elämänsä leiritulella ja haaveksi — hänkin.
Silloin oli isällä mökki. Oma se ei ollut, mutta se tuntui kuin omalta. Sillä talo, johon se kuului, oli kaukana ja isäntäväki siellä kävi tuskin milloinkaan. Hän oli vain poikanen. Mutta tunsi kyllä että silloin oli oma koti. Mökissä oli tupa ja sen edessä pystylaudoista kyhätty porstua. Talvella oli porstua lunta puolillaan ja kun yöllä oli satanut sitä, näkyi sen pinnalla ehyenä hiiren jäljet aamulla. Tuvassa oli suuri harmaista kivistä tehty uuni. Sitä he lapset erityisesti rakastivat, sillä se oli niin lämmin ja hyväilevä. Ja kun tuli kesä, aukeni mökin ulkopuolella uusi maailma. Siinä toisella puolella oli helkkyvä kangas ja tuorepihkainen mäntymetsä. Toiselle puolelle aleni maa suoksi, joka oli niittyä. Mökin takana kukki perunamaa ja ruis pienessä peltotilkkusessa teki tähkää. Heillä oli lehmä talosta ruokolla ja sitä hyväiltiin kuin ainakin yhteistä kalleutta. Kun tuli lypsyaika, he lapset sen haasta suon takaa noutivat. Se oli suuri punainen romuluinen mulipää, mutta vatsan alla oli paljon valkoista. Hän Pekka puhalsi pajupilliä, kun äiti lypsi. Vähän se lehmä antoi maitoa ja joskus kävi äiti salaa lypsämässä talon lehmiä… kun teki voita. Mutta silloin se oli aina punainen ja hätääntynyt ja uhkaili isälle, ettei enää koskaan mene. Mutta isä vain nauroi ja ryyppäsi varastettua maitoa… Se olikin vain äitipuoli.
Pietu muutti vähän tuskauneena mietteensä toiseen suuntaan. Mökin etupuolella loppui kangas veteen ja se vesi laajeni niin kauas… hirveän kauas. Siinä uitiin, ongittiin, pidettiin pieniä verkkoja, joilla saatiin särkiä. Oli heillä venekin… vuotava ja peräpuolelta ylälauta poikki. Siinä oli vitsaksista hankaset, ja kun niissä sousi, lonkkui tyynessä illassa niin kovasti, että se etäälle asti kantoi yksitoikkoisena… niin kovin yksitoikkoisena, mutta säännöllisesti toistuvana. Ja kun oikein huusi, niin kaiku kumahti vastaisten saarien kallioisissa rannoissa, jotka olivat jyrkät ja korkeat. Kerran hirvi ui sen salmen poikki, joksi selkä mökin kohdalla kapeni, ja tuli nuuskien heidän mökkinsä seinustalle. Silloin isä kirves kädessä sitä ajamaan, mutta hirvi potkaisi ja meni.
Kun talvi tuli, koottiin risua ja poltettiin aitoja, sillä talon metsästä ei saanut puuta hakata… siitä puusta se oli jo silloin tiukka… ja sentähden poltettiin aitoja. Mutta heidät ajettiin pois mökiltä… pois… pois… Isäntä tuli muutamana syysaamuna ja sanoi: nyt joukko pellolle, kun Maariaan päästään. Ne kirotut aidat… ja kostoksi poltti isä mökin, mutta eipä joutanut sen hiiloksella lämmittelemään. Kun isä sinne autiolle mökille iltamyöhällä läksi, seurutteli Pekka mukana… mukamas salaa… näki kun isä pisti tuohta ja heiniä lattian alle, sytytti ja lähti juoksemaan. Yössä savusi mökki taivaalle eikä kukaan tiennyt polttajaa, vaikka isää epäiltiin ja jo kiinnikin pistettiin.
Pietu naurahti yksinään isän hommalle, sillä isä oli juuri viime kesänä mennyt uusiin naimisiin eikä ollut kattoa pään päälle.
— Mutta me loiskansa ollaankin väkeä, jolla ei ole muuta maallista hyvyyttä kuin aina nälkäinen suu ja tyhjä maha, lopetti Pietu mietteensä.
Kättä kirveli niin kirotusti. Pietu kuin huvitellakseen puheli lopuksi ääneensä, kun yksinäisyys ja hiljaisuus jo häntä ikävystytti:
— Ollapa oma mökki… siinä peltoa… siinä niittyä… siinä karjaa… siinä kalaranta…siinä tietoa, että on jotain, jota voi sanoa omakseen.
— Sinussa olisi sitten mökinpitäjää! ärjäistään samassa ovesta, joka viiden miehen voimalla auki repäistään.
Pietu hypähti säikähdyksestä. Ja vapisi. Nyt taisi tulla itse perkele vieraaksi.
Vieraat tekivät tulen. Jo tunsi Pietu vallesmannin ja poliisin. Kokardi vallesmannin lakissa oli hirvittävän ruhtinaallinen tässä matalassa saunassa. Poliisi kävi Pietuun käsiksi, retuutti ja retuutti.
Joukko alkoi mylviä. Mutta Pietu vietiin ulkona olevaan rekeen ja siinä pitäjän vankilaan.
Henttu Vänskä oli haistanut saunan tavatonta lämpöä ja Pietun öisiä lämmityshommia salaa vakoillut. Hän suuttui silmittömästi, kun huomasi Pietun käyvän hänen koreissa pinoissaan ja ilmiantoi hänet korkealle esivallalle, joka tänä yönä omin silmin oli Pietua vaaninut ja työssä tavannut.
Pietu sai menomatkalla kuulla nimismiehen suusta, että hänen selkänsä takana on ollut kokonainen salaliitto: lukkari, hoitolan herra, Juhmakka, opettaja y.m.
— Etkö yhtä hyvin voinut olla hoitolassa, kunnan lämpimässä, kun piti päästä puita varastamaan? Mutta se on se synnynnäinen varastamisen himo… kyllä sen tunnen, puhuu nimismies ja puraisee sikaristaan pään poikki, syleksii ja tulta hommaa. Saat nyt taas ilmaista lämmintä ja hoitoa, mies, lisää ja savua tupruttaa ja maiskuttaa.
Pietu ei puhu mitään vastaan. Sillä vallesmannia hän on aina pelännyt.
Ytimissään hän tuntee, että häntä on kohdannut suuri onnettomuus.
— Pääset kruunun leipiin lukemaan tiilin päitä. Tämä meidänkin pojalta vietteli koulueväät, puhuu poliisi.
Ja niin mennään alas mäkeä. Mutta Pietu on kummastuttavan vaitelias, sillä kruununmiehiä ei hän uskalla haukkua… voisivat lyödä toisenkin käden poikki.
Seuraavana päivänä kuljetetaan Tiina poikineen ja leipäsäkkeineen hoitolaan.