XI LUKU.
Käräjätalo hoikassa lumisessa niemen kärjessä on yltä päätä täynnä rahvasta. Ylä-Karjalassa "jutellaan" vahvasti ja mielellään käydään vieraissa vaikka vain käräjätalossa. Kuta alemmalla asteella ihminen on yleisessä sivistyksessä, sen topakampi se on käräjänkäyntiin. Täällä toisinaan jutellaan parista kolmestakymmenestä pennistä, mitkä vastaaja ehkä erehdyksestä on ottanut liikaa korkoa. Monta miestä et pitäjästä tapaisi, joka ei olisi ainakin jonkun kerran jutellut. Sitten on olemassa varsinaiset käräjäleijonat, jotka harjoittavat tätä ammattia huvikseen. Niin että kyllä käräjähuoneella on rahvasta kuin markkinoilla.
"Isolla puolella" istutaan ja "pikku puolella" on kahvin ja monen muun hyvän tarjoilu.
Hevosella kyyditään Pietua sinne pitäjän vankilasta poliisin hoteissa. Pietu ei ymmärrä muuta kuin naureskella väkijoukolle, joka tunkeupi häntä katsomaan.
— Päästäkää mies irti! Tämäpä nyt on varkautta, jos lämpimikseen jonkun puun kappaleen ottaa, puhuu syvä rintaääni väkijoukosta.
Ja sitä seuraa iloisia hyväksymisiä.
— Vai irti, hyvät ihmiset! ärjäisee samalla Juhmakka susiturkkien sisästä ja joukko on kohta kuin puulla päähän lyöty hiljaan ja hiljaan.
Sillä Juhmakkakin on niitä käräjäleijonia, vaikka häpeääkin sitä, että hänellä on tänään vastaajan osa tuon viheliäisen varkaan kanssa.
Mutta se mies on työnnettävä linnaan ja ovelle pantava kruunun lukko.
Käräjäsali on tavallinen kodikas perheen asuntosali. On vain nyt keskelle huonetta nostettu suuri pöytä ja sen siivet levitetty. Se on täynnä paperia ja syvää lakiviisautta, jota tänne on lähetetty jakamaan hieno nuori herra, arvoltaan parooni ja paraallaan ansaitsemassa varatuomarin korkeata titteliä. Hän tupakoi istuntosalissakin ja selailee noita kihlakunnan oikeuden pöytäkirjoja ivallisesti hymyillen kuin olisivat ne hirvittävän moukkamaisia hänen ylhäisaateliselle järjelleen. Lautamiesten kanssa hän laskee leikkiä ja sinuttelee vanhoja isäntiä. Korkean korkea kiiltokaulus tekee hänen päänsä liikkeet ylhäisen kankeiksi ja äänen ahdistetuksi.
Kun Pietu tuodaan sisään, irvistää parooni ja panee tupakiksi. Nimismieheltä tiedustaa hän ruotsiksi, mitä "loinen" merkitsee. Sitten käydään kohta asiaan. Poliisi ja Henttu Vänskä todistavat, ja ennenkuin Pietu on oikein saanut tarkastelluksi tuomarin uutena nähtävänä, kuulee hän tuomionsa, joka määrää hänelle yksinkertaista vankeutta.
Mutta nytpä Pietu äkämystyy.
— Onko nuorta herraa koskaan palellut? kysyy hän ja lävistää vihaisilla silmillään paroonia.
— On joskus, vastaa tuomari leikkien, sillä hän haistaa tässä alla jotain hauskaa.
— Ja jos puuta on lähellä, niin eikö ota sitä ja polta ja lämmittele?
— Jaa, kun se on omaa.
— Mutta nuori herra on matkalla pakkasessa ja pyryssä ajanut eksyksiin, täytyy leiriytyä metsässä ja tehdä nuotio, muuten paleltuisi. Eikö nuori herra ota metsästä puuta ja polta, olipa metsä vaikka tämän vallesmannin?
— Kyllä kai, nauraa parooni.
— Niin se oli minunkin kanssani.
— Ei aivan niin. Sinä lähdit vaivaistalon lämpimästä omin ehtoinesi vieraita puita varastamaan. Tässä on suuri ero, puhuu nimismies.
— Viekää hänet ulos, komentaa tuomari.
Ja Pietu viedään. Mutta sitä hän ei ymmärrä, että hän olisi samanlainen varas kuin se, joka rahoja toisen kaapista puhaltaa. Ja hän alkaa riidellä poliisille, haukkuu Henttu Vänskää ja syljeksii tämän päälle.
Siinä on syntyä tappelu. Pietu yrittää lähteä karkuun. Mutta poliisi niskasta kouraa hänet kiinni ja asettaa Henttu Vänskän avulla nilkkoihin raudat.
Nyt jo ymmärtää Pietu, että hän on vanki. Ja silloin hän on yht’äkkiä kuin päättömäksi lyöty. Nauru kuolee pois synkiltä kasvoilta ja silmät käyvät kosteiksi. Näin pitkälle ei hän luullut heidän menevän… näin… näin pitkälle…
Hän uskoi vielä sieltä vankilasta, jossa hän verrattain vapaasti sai liikkua, lähdettäessä käräjiin, että ne veivät vain nuhdeltavaksi ja sitten laskevat irti. Mutta eipäs! Pistetään raudat jalkoihin ja viedään aivan yksinäiseen huoneeseen, jonne poliisi jää vartiaksi.
Pietun mieleen kohosi nyt jylhä alakuloisuus. Se tuli outona… raskaana… tuli kuin äkillinen säikähdys voimat ryöstäen ja veret pelottaen. Hän nyt tajusi, että se oli kruunun rautainen koura, joka hänet puristi tähän näin aivan mäsäksi. Mielikuvitukseen se nousi mustana vuorenkokoisena kummituksena, jonka kädessä on suuri rautainen miekka kohotettuna ja nivusilla vyö täynnä mahtavia vankila-avaimia. Niitä se kalistaa, miekalla häristää ja lyö tajuttomaksi. Tämä se on se esivalta, joka aluksi sitoi hänen jalkansa. Ja sen ensimäisenä käskyläisenä tuossa näkee hän poliisin, mikä vain tyynenä tupakoi.
Pietu lähettää suustaan poliisin silmille hävittömän haukkumaryöpyn, johon on ladattu hänen koko mielikarvautensa.
Hetken kuuntelee poliisi, nousee sitten ja menee Pietun luo käsi nyrkissä.
— Koetapas lyödä, niin tuolla paikalla kielin, ärjyy Pietu ja viittaa oikeussaliin.
Nyt istutaan äänettöminä odottaen Pietun oman jutun vuoroa. Ensin oli Pietu jo siitä melkein välinpitämätön. Mitäpä siitä, kun nyt kerran näin kävi.
Mutta nyt tässä odottaessa kaikki entiset kultaiset ja koreat kuvitelmat eläkkeestä iskevät taas lumoavina mieleen. Hänen pitää ponnistautua ja hypätä Juhmakan kukkarolle vaikka vangin raudat jalassa… niin niin niin…
Eivätkä ne siellä vankilassa monta vuotta pidä… sieltä palataan
Juhmakan ruokiin.
— Pietun juttu nyt huudetaan esille, sanoo vallesmanni ovelta poliisille.
Niin mennään. Eteisessä ottaa poliisi vallesmannin käskystä pois jalkaraudat. Pietu siitä rohkaistuu. Oikeustuvassa ei ole Juhmakka näkevinään kantajaansa, kääntyy häneen selin ja puhelee jonkun lautamiehen kanssa.
Pietu tekee kanteensa ja vaatii 500 markkaa vuodessa eläkettä loppuiäkseen Juhmakalta.
Tuomari ottaa kohta asian huvittavalta kannalta.
— Kirkostako palatessaan ajoi sinulta käden poikki? kysyy parooni naureskellen.
— Niin juuri… tässä on käsi.
— Vastaaja siis oli selvällä päällä? kysyy parooni kääntyen Juhmakkaan.
Nyt kaksi aatelismiestä katsoo toisiaan. Mutta Juhmakka punastuu, sillä miten sen selvyyden lie ollut laita.
— Luuleeko tuomari minun olevan juopporentun? kiivailee Juhmakka.
— No! kivahtaa parooni ja lyö kädellä pöytään.
Juhmakka olisi jo valmis koko herran lapioimaan huoneesta pellolle.
— Onko kantajalla todistajia?
Pietu luettelee hoitolaisia. Kutsutaan sisään ja todistavat.
— Näkivätkö todistajat itse tapausta?
Eivät ole muuta nähneet kuin Pietun palaavan kirkosta ontuen ja parkuen, vaikka terveenä sinne lähti.
— Sepä se. Vaikka olisi itse paiskelehtanut, puhuu Juhmakka ja jo nauraa.
Kutsutaan esille Juhmakan todistajat. Rovasti todistaa yleensä Pietun elämänlaadusta, joka on ollut monessa suhteessa pahennukseksi seurakunnassa. Lukkari todistaa, että Pietu hoitolassa on rikkonut läpeensä hyviä tapoja. Vaivaistalon johtaja todistaa, että Pietu on ollut uppiniskainen esimiestään kohtaan ja on suuri valehtelija. Opettaja todistaa, että Pietu kavaluudella on vietellyt lasten koulueväät.
— Mutta ettehän yksikään todista siinä asiassa, josta on kysymys, huomauttaa parooni ja tuskastuu, laittaa kaulahuiviaan ja enemmän tuskastuu.
— On tahdottu vain tuomarille ilmoittaa, miten luotettava henkilö kantaja on, sanoo Juhmakka otsanahka kurtussa ja nenä tohisten, hengitys kulkien kuin pajan palkeilla.
— Onko käsi poikki? kysyy tuomari.
— Pastori sen syynäsi verekseltä ja sanoi "poikki on" ja huokasi, puhuu
Pietu.
Kaikkien muiden suu käy hymyyn, kun pastorista puhutaan, paitsi paroonin.
— Onko kantajalla lääkärintodistusta? kysyy tuomari.
Pietu katsoo kummissaan nuorta herraa.
— Tulee olla lääkärin todistus, huomauttaa uudelleen parooni.
— Näkeehän tämän lääkärittäkin kummoinen tämä on, haastaa Pietu äissään, käypi lähemmäksi tuomaria ja riuhtoo irti siteitä kädestään.
Silloin ampuu runsas haiseva märkäsuihke kädestä kohti tuomaria, likaa hänen lumivalkoisen paidan etunsa, pärskyy kaulukselle ja heittää keltaista mätää nutulle.
Nouseepa käräjätuvassa melu. Tuomari hyppää ylös kuin neulalla pistettynä ja kiroilee ruotsiksi. Lautamiehet käyvät kiinni Pietuun ja poliisi äänen kuultuaan oven taakse on jo valmiina jalkarautoineen ottamaan Pietun huostaansa.
Pietu on kalpea ja lähellä pyörtymistä. Mutta Juhmakka hymyilee kuin voittanut sankari ja vie rovastin kahville.
Istunto täytyy keskeyttää siksi että tuomari puhdistautuu. Sitten sitä jatketaan ja tehdään pikainen päätös. Pietu on menettänyt juttunsa. Hänellä ei ollut lääkärintodistusta eikä päteviä todistajia. Siinä syy, miksi kanne kumottiin.
Vankilaan jalkaraudoissa hän kuljetetaan takaisin. Mutta perille päästyä käskee vallesmanni taas ottaa pois raudat.
Katon rajassa on vankityrmässä pieni ikkuna, mistä niukasti valoa tulee. Sinne oljille lattialle laittaupi Pietu pitkälleen ja käy miettimään. Esivalta nyt puristaa häntä kuin kenkä kipeätä, turvonnutta jalkaa. Hänen mielensä masentuu senkin tähden, kun juttu Juhmakankin kanssa meni penkin alle.
Huomenna sanoi vallesmanni häntä lähdettävän viemään lääninvankilaan ja tietysti raudat jaloissa.
Pietu on aina jaksanut säilyttää malttinsa kovimmankin nälän vatsaa puristaessa. Mutta nyt häntä vaivaa sellainen poru, että hän on menehtyä sen alle. Sillä tästäpuoleen toinen sulkee ja avaa hänelle oven, milloin muistaa ja vankilan tiukat seinät tyyten erottavat hänet ihmisistä. Se häntä hirvittää ajatellakin.
Tutkintoa odottaessaan oli hän saanut olla vapaammin, vaikka kyllä poliisin valvomana, se kun asui tässä samassa vankitalossa. Ja oli samalla senkin vartia. Sillä harvoin täällä vankeja oli.
Mutta nyt on komento muuttunut. Sillä nyt on hän tuomittu ja syylliseksi havaittu.
Pietu on tottunut nuoruudestaan pitäen kulkemaan talosta taloon, olemaan päivän, pari tai useamman itse kussakin ja rupattamaan ihmisten kanssa suun täydeltä. On ollut aina vapaan ilman vapaa lintu. Mutta nyt!
Hoitolassakaan ei hän ottanut sentähden viihtyäkseen, kun siellä oli tuo kiusallinen järjestys, määrätyt säännöt ja pykälät ja määrätty työ. Menipä tarpeelleen kylmässä pakkasessa portaiden viereen, niin siitä rangaistiin, ottipa tuvassa käytäntöön totutut elämäntapansa, niin siitä rangaistiin, laskipa leikkiä ämmäin kanssa ja vähän vaimoihmisiä kutkutteli, niin siitä rangaistiin, kun ei joka päivä pessyt ja kaltannut itseään, niin siitä rangaistiin… kaikista rangaistiin… ja yhä rangaistiin.
Mutta työtä olisi pitänyt tehdä huoneessa ja ulkona — kunnan hyväksi!
Oh hoh!
Juuri tämä ohjelma se aina ajoi hänet pois hoitolasta, niin monesti kuin hän sinne kääntyi.
Järjestys, kuri, työ. Siinä kolme sanaa, joille Pietu sylkäisi niin mielellään.
Jos hän tekikin työtä, niin ei koskaan leipäpalkasta, kuten hoitolassa vaadittiin, vaan määrätystä päivämaksusta. Kuria ja järjestystä ei hän sietänyt ensinkään.
Hoitolassa oli silti aina seuraa, mutta tässä huoneessa ja siellä, jonne hän viedään, ei muuta ympärillä kuin mykät seinät…
Tiukempi olo alkaa… tiukempi. Ei vapautta mennä ja tulla, rupattaa ja rähähtää… ja työtä tehdään vielä isomman isännän… kruunun hyväksi.
Mutta jos hän vielä palaisi… ja miksei palaisi!… niin savuaisi Juhmakan hovi tulena taivaalle… jonakuna pimeänä yönä se savuaisi… ja ukko juoksisi ihka alasti kivikkokankaita nenä tohisten…
Niin.
Pietu naurahtaa sukkelalle ajatustensa käänteelle ja alkaa ryskyttää ovea.
— Antaapa juomaa! huutaa hän.
Poliisi avaa ja antaa. Huvikseen alkaa nyt Pietu kiusata poliisia. Hän ryskyttää aina vähän päästä ja pyytää milloin mitäkin. Lopulta poliisi suuttuu, tulee sisälle irvillä ikenin ja lyhyt piiska kädessä.
Vankityrmä kumahtaa lyönneistä. Pietu viskelehtää poliisin käsissä, mutta ymmärtää huutaa kurkun täydeltä. Vankila on ulohtaalla. Sen poliisi hyvin tietää. Ja lyö lujemmin.
Sitten se esivallan rautakoura salpaa taas oven.
— Vie henkikin! huutaa Pietu ja vain ryskyttää ovea… ryskyttää… ja yhä ryskyttää.
Tämmöistä pieksämistä kai se on tästä puoleen. Ne aikovat lyödä ja hakata häntä, jota oma isä ei ole koskaan lyönyt.
— Eipäs! Mutta eipäs!
Kukaan ei tule. Hämärä laskeupi… pimeys laskeupi… yö laskeupi.
Pietu istuu taas oljille miettimään. Vankilan seinät kohoavat hänen mielikuvituksessaan suurina, kivisinä, jääkylminä. Niiden ympäröimänä yksin… yksin… voi sun!… aivan yksin.
Jos ruumisarkkuun panisivat elävänä, niin yhtä paljon puristaisi kuin siellä… tiililinnassa.
Ja siellä sitten ikävä ja kuri aina äärellä… kuri… jumalaton pieksäminen… teurastus… teurastus!
Kai se nyt alkaa se esivallan miekka, josta huoneentaulussa luetaan, kalista hänen selässään.
— Eipäs! Mutta eipäs! ärjäisee Pietu ja ylös oljilta hyppää.
Poliisin mällipiiskalla antamat navakat iskut Pietun ruumiissa vielä tuntuvat ja hänen mieltään kääntelee se ennen kuulumaton julkeus, että häntä — aikamiestä — piestään kuin koiraa…ja salvataan tällaiseen häkkiin.
Ja hän kokoaa voimansa, puskee taas oveen, puskee yli voimainsa, heittäypi vihan vimmassa sitä vastaan, viskautuu koppina koko ruumiillaan, lentää kiihtyneenä kuin yöpöllö päin seiniä… rynnistää… yhä rynnistää.
Mutta ovi pysyy kiinni. Ja poliisi kuorsaa rauhallisena asunnossaan.
Nyt suuttuu Pietu silmittömästi. Tästä pitää tulla loppu… loppu… hinnalla millä hyvänsä.
Hän alkaa villinä purra hampaitaan, niin että narskuu. Hän lyö nyrkillään oveen, pieksää terveen kätensä siinä veriin.
Mutta lyö sittenkin.
Päästä täältä takaisin vapauteensa…! Se helähtää hänen aivoissaan suurena, ihanana pyrkimyksenä.
Siellä oven takana on koko avara maailma… siellä ovat ihmiset…siellä Tiina ja pojat… siellä ovat talot… siellä koko hänen entinen elämänsä, joka nyt tähän nykyiseen verrattuna tuntuu olleen sentään koko joukon makeampi.
Kuuma kiihko nousee hänen päähänsä. Ja se kiihko ajaa hänen veriään täältä pois pyrkimään.
Pois!
Voimalla, jota hän itsekin oudostuu, hän taas oveen viskaupi… ja taas viskaupi.
Ennen ei hän aio heittää kuin ovi aukeaa.
Ettäkö hän tänne jäisi? Ei… ei koskaan!
Syyttä hänet tänne telkesivät. Se oli heidän viimeinen paha työnsä häntä kohtaan.
Taas uusi ryntäys oveen. Mutta ei se aukea… ei aukea.
— Etkö aukea! ärjyy Pietu ja alkaa uuden ryskeen.
Nyt hän aikoo päästä ja… karata koko pitäjästä pois.
Mutta… voi mutta! Ovi on raudoitettu. Se ottaa tyynenä vastaan Pietun lyönnit ja potkut. Se vain kumahtaa ja on kuin lisää Pietua usuttaisi. On se koko kiusankappale.
Ovat arvanneet, että niillä, joita tänne telkiävät, voi olla voimakas vapauden himo, ja sentähden rakensivat oven, joka vain kumahtaa, kun vapauttaan siitä kiskoo.
Olisipa edes aseita… olisipa rautakanki… olisipa kirves… voi, jos olisikin kirves, jolla tämän helvetin portin pirstoiksi iskisi.
Pietu koperoi itseään. Mutta ei ole mitään hänellä… vangilla, jota jalkaraudat tuolla oven toisella puolella odottavat, ellei tule vapautusta.
Vapautusta!
Itsestään lopulta päätyy Pietun käsi suolivyöhön ja silloin välähtää hänen aivoissaan, joissa kiehuu ja kuohuu sammumaton viha ja kiukku, häjy ajatus.
Hänellä on sentään vyö…
Pietu koettelee ovea. Kulkee sen terveellä kädellään, jonka nyt vielä tuntee saavansa liikkeelle, pitkin ja poikin.
Mutta se on sileä… ihka sileä. Tämän oven kautta pitää tulla loppu tästä kidutuksesta… jos ei elävänä, niin sitten…
Pietu uudelleen hyvin tarkkaan tutkii ovea. Se on sapekas viha, joka häntä ajaa tekemään jos mitä. Eikö löydy yhtään ulkonevaa syrjää… eikö sellaista koloa, johon voisi vyönsä pistää?
Ei löydy.
Vielä kolmannen kerran hän vitkaan kopeloi ovea… haparoi kuin sokea.
Ja lopulta saa sormensa oven ja sen poikki kulkevan raudan väliin.
Nyt! Mutta sentään…
Pietun ajatukset jäätyvät… yht’äkkiä taas kuumenevat… ruumis vapisee… veret tulistuvat…
Mutta samassa läpi aivoin lentää kuoleman kammo hirvittävänä tuskana.
Elämä on sentään lämmin, mutta kuolema…
Käsi sovittaa vyötä oven ja raudan väliin. Siihen menee paljon aikaa.
Sillä käsi tärisee… tärisee…
Elämä on sentään lämmin. Vanginkin on vaikea siitä erota…
Pietun aivot kirkastuvat ja ajatukset tyyntyvät.
Kun pitäisi pistää silmukka kaulaan, jääkin se tekemättä.
— Se itseään tappamaan! ärjäisee hän ja vetää pois vyönsä.
Oljille hän istuu. Aikansa mietittyään painaupi maata ja siihen jääkin. — — —
Aamulla lähdetään Pietua viemään. Häntä nukuttaa ja hän on tuiki väsynyt.
Mutta hän viedään. Saattamassa on kirkonkylän koiria ja Tiina poikineen. Koirat haukkuvat. Mutta Tiina poikineen itkee.
Lähdettäessä ovat Pietunkin silmät kosteat.
Tiina antaa Pietulle rovastin lahjan.
Se on koko pyhä raamattu pienoiskoossa.
Eilen käräjistä palattuaan ei rovasti taaskaan voinut tavallisella hyvällä ruokahalullaan syödä.
Sillä hän oli nähnyt jouluna jotain, jonka hän käräjissä salasi… hän ja lukkari.
Mutta eiväthän he olleet Pietun todistajia.
Mutta sittenkin…