I.
Paroonin veri.
Ullavan kappelin ja Lohtajan pitäjän rajalla vähän matkaa maantiestä voi vielä tänäkin päivänä seista vähäinen mökki. Sen seinät ovat vanhat, lahonneet, sammaltuneet; sen katto on osaksi tuulen käsiin heittäytynyt; sen akkuna on paikattu paperilla ja päreillä. Ei ole se kaunis nähdä, sillä suurta kurjuutta se osottaa. Vaan kun lirisevä vesi purossa leikkiä laskee sen vieressä ja kesätuuli saa kuusen oksat tuudittelevia virsiä laulamaan, ei kamoksuta mökki silloin. Sammalet sen seinänrahissa ovat vehreät ja turvekatolla istuu pesänsä vieressä pieni lintu viserrellen. Mutta kun talvi tulee, puro jäätyy, kuusen oksat laulannolle kangistuvat, sammal on saanut yllensä vanhuuden puvun, lintu pesänsä heittää — silloin! Silloin on mökki kuin tuo lumen alle kätkeynyt vuori, joka taivaanrannalta puron rannalle näkyy. Silloin tuulee tuuli joka seinänra'osta, silloin konttailee pakkanen mökin lattialla, ja lautanen, joka pellin virkaa katon rajalla toimittaa, hikoilee kuuraa. Silloin kamoksuttaa mökki, semmenkin kun ääni sen sisältä kuuluu, joka matkustajalle kertoo, että mökissä ihmisiä asuu.
Kova on pohjolan honka; ei lahoo se pian, ja kun se lahoomaan rupeaa, lahoo se vähitellen. Mutta paatoseksi muuttuu ydin, ja vuosien kova käsi koettaa kauan ja turhaan runnella niitä voimia, mitkä pohjola ytimeen on salannut. Viidenkymmenen vuoden kuluessa muuttunee paljo? — Muuttuu, vaan pohjolan honka on pakkasen koulua käynyt, on oppinut kärsimään, kestämään — ja viisikymmentä vuotta taapäin oli mökki puron rannalla melkein samallainen kuin nyt, se vaan erotuksena, että se nyt ajan voimia tunnustaa ja on nöyryyttään osottaen päästänsä ottanut lakin, kattonsa tuulelle antamalla. — Jätettynä seisoo tänään Puron mökki; sen homehtuneet seinät eivät enää näe asukkaita, sen lahonnutta lattiaa ei enää ihmisen jalka koske, se imee nyt sateisten pilvien kyyneleitä; mutta se muistaa, että ihminen kerran on sen päällä seisonut, että se on imenyt kyyneleitä suolaisempia, suurempia kuin sadepilvien.
Aikoja taapäin istui tässä mökissä kaunis, nuori nainen. Hän istui kätkyen vieressä; hän lauloi lapselleen, ja lapsi nukkui. Kun lapsi nukkui, lakkasi äiti laulamasta, vaan lastaan silmäilemästä hän ei lakannut; ja kun hän lasta silmäili, nousi hänen silmäänsä suuri; kirkas kyynel, ja kyynel isoni, kunnes se putosi kätkyen laidalle ja särkyi.
Sitten kului vuosia. Äiti istui takan edessä ja ompeli. Kätkyttä ei enää näkynyt: pienokainen oli kasvanut. Hän osasi käydä ja puhua. Hän laski jo leikkiä, hän teki jo lumiukkoja ulkona, kun oli lumi tahkeaa. Vielä silmäili äiti häntä niinkuin muinen, vielä asui äidin silmissä kyynel, vaikka se ei enää pudonnut.
Ja vuosia kului taasen. Eliinan kauneus oli kadonnut, hänen hivuksensa rupesivat jo harmenemaan. Ruusut olivat jo kauan sitten hänen poskiltaan lakastuneet; posket olivat vetäyneet ryppyisiksi, niinkuin maapinta, kun sitä syksyn pakkanen koskettelee. Hän istui vielä ommellen; vaan nyt ovat hänen silmänsä kirkkaat, ei asu niissä kyynel enää. — — Ei! Ilo välkkyy niistä, sillä ne näkevät jotakin, mikä niitä ilahuttaa; ne näkevät nuoren Antin omalla kirveellä pesään puita hakkaavan. — Onko siis kyynel kuivunut? Ei. Vielä väliin entää se äidin silmään, mutta se ei ole katkera enää niinkuin ennen. Kyyneleet ovat pesseet Eliinan sydämen puhtaaksi, ja nyt siinä sydämessä, joka niin kauan, niin paljon on kärsinyt, asuu taivaan rauha.
Ja nyt on Antti viidentoista vuotinen; tänään täyttää hän. Tämä päivä on aina muinen ollut äidille surun päivä, nyt on se ilon päivä. Antista tulee mies; Antti rakastaa äitiänsä. Oi iloa äidin sydämelle! Antti rakastaa äitiä, vaikka äiti tänään on tehnyt vaikean tunnustuksen:
»Anna minulle anteeksi, poikani! Minä olen sinulle valehdellut. Sinä olet kysynyt kuka isäsi oli; minä olen vastannut: torppari hän oli. — Minä olen valehdellut. Sinä olet nyt pian aikamies; minä en tahdo enää sinulta salata, mitä minä saan sanoa. Se on minun syyni, että köyhät olemme, että vaivoin työllämme olemme elättäneet itseämme… Sinä et ole tahtonut kerjätä, sinä et ole leipäpalaa pyytänyt, ennen sinä kuolisit kuin kerjäisit, sanoit kerran. Mistä sinulla on tuommoinen jäykkä luonne? Äidiltäsi et ole sitä saanut, sillä äitisi on kerjännyt… Minä tiedän, mistä olet saanut sen; minä tiedän, näen ja ymmärrän, että sinun suonissasi juoksee isäsi verta — ja isäsi, Antti, oli kuuluisa herra, parooni arvoltaan. Elä kysele minulta hänen nimeänsä, minä en saa sitä enää kenellekään mainita, ja ne, jotka täällä sen tietävät, ovat luvanneet sen salassa pitää. Elä luule, että minä häpeen sitä mainita, en, mutta syistä, joita en saata sinulle sanoa, olen päättänyt elämäni tapaukset salassa pitää. Kerran saat sinä kumminkin tietää, mitä nyt mielesi tekee, vaan silloin ei minua enää ole. Elä kysele mitään… Kun minä kuolinvuoteellani makaan, silloin tahdon pyytämättäsi antaa sinulle mitä tarvitset, oppiaksesi tietämään kuka äitisi oli. Nyt ja silloin vaadin minä sinulta lujan lupauksen. Kun saat isäsi nimen, sukusi nimen ja sukulaistesi nimet tietää, lupaa tässä nyt minulle, ettet kosta, vaikka näkisit, että äitisi on niiden tähden paljon kärsinyt. Lupaa että niin käytät itsesi, kuin on äitisi käyttäynyt; se ei ole sinulle mahdotonta».
Tuota sanoessaan itki äiti; mutta kyynel ei ollut surun, se oli ilon, sillä poika heittäysi äitinsä syliin ja lausui:
»Äitini, rakas äitini! Paljon olet sinä kärsinyt, sen minä tiedän. Sinä et saata minulle ilmoittaa muuta kuin että minussa juoksee paroonin verta. No, pidä salaisuutesi; minä en kysy sitä ennenkuin itse sen minulle ilmoitat. Sinun veresi minun suonissani juoksee, ja kuolemaani saakka on joka pisara sinun». —
Tuosta syntymäpäivästä on vuosia kulunut. Puron mökki on autio. Eliina on muuttanut maan poveen. Antti on äitinsä haudalla seisonut, on itkenyt, on koonnut kaikki mitä mökissä koottavaa on ja mökistä suruisella mielellä avaraan maailmaan lähtenyt.