II.
Profeetta.
Valtatien syrjässä Kälviän pitäjässä on Peitson kestikievaritalo. Sinne tuli Antti, kun oli saattanut maahan mitä kalliinta hänelle elämässä oli. — Siellä sai hän palveluspaikan, jota hän etsi, tosin palkatta; mutta palkkaa ei hän vaatinutkaan, sillä hän ei ollut vielä ulkotöihin tottunut.
Mutta Antti ei menestynyt kestikievaritalossa. Hänen luonteensa oli semmoinen, ettei sitä voinut mihinkään verrata, niin omituinen oli se. Mitä muut rakastivat, sitä hän ei rakastanut, ja mitä hän rakasti, sitä eivät muut rakastaneet. Yksin oli hän milloin saattoi, ja ylipäänsä pisti hänessä aina esiin jotakin, joka ei ollut talonpoikaista. Työnsä, mihin ikään hän pantiin, toimitti hän hyvästi, rehellisesti. Mutta oli kumminkin työ, joka soti aina vastaan hänen mieltään; tuo työ oli käydä kyydissä. Tosin häntä ei usein tuohon pantu; mutta kun niin väliin tapahtui, oli Antti onneton. Irstas elämä kestikievaritalossa oli hänelle kauhistus.
Vuoden loppuun oli Antti kumminkin Peitsolla. Sen kuluttua olisi hän hakenut palveluspaikkaa muualta, mutta hän ei voinut jättää äitinsä, lapsuutensa asuntoa — ja vastoin mieltään otti Antti pestin kestikievariin seuraavaksikin vuodeksi, mutta sillä nimenomaisella ehdolla ettei hänen tarvinnut kyydissä käydä.
Luulet kai, lukiani, että Anttia nyt pidettiin paremmasti kuin ensi vuotena? Päin vastoin. Isäntä oli juomari, jumalaton, joka ei suuttumatta sietänyt nähdä Anttia. Isännän pisti vihaksi nähdä miten Antti elämällään, semmenkin kun hän nyt rupesi miehistymään, nuhteli häntä, vaikka Antti ei koskaan mitään puhunut. Kylässä kutsuttiin Anttia »profeetaksi», eikä tuo nimi ollut hänelle kunniaksi; päinvastoin, kun tahdottiin häntä haukkua, sanottiin aina: »kas profeettaa!»
Eräänä lauantai-iltana, kun oli kyntö loppunut ja pyhää soitettiin, palasi Antti hiljaa Puron mökistä kestikievariin. Hän muisti onnellista elämäänsä muinen ja huonoa nyt; hän vertaili niitä toisiinsa, ja hän ikävystyi oloaan. Kun hän läheni Peitsoa, näki hän tiellä kylän poikia, jotka pilkkasivat vanhaa Eevaa, hänen äitinsä parhainta ystävää. »Hävetä saisitte!» sanoi hän — »vanhaa pilkata!»
Tuo oli ensi kerta, kun hän sanoilla ketään nuhteli. »Kuule profeettaa!» huusivat nauraen nuorukaiset; »hän on joutunut ämmäinkin ritariksi nyt».
»Ette ole tainneet kuulla, että on pyhää soitettu, ettekä tietää, että lepopäivä lähestyy? Siis kun saatte tietää sen, menette kai kotiinne ja jätätte ämmän, joka on parempi kuin te kaikki yhteensä?»
»Kuule profeettaa! Jumal'auta, saarnaa hän lauantaisen ehtoosaarnan paremmin kuin pappi Kokkolassa huomenna! No ämmä! Määy nyt 'amen' hänen siunaukseensa».
»Pidä suusi kiinni!» ärjäsi Antti ja lähti hiljoilleen kotiin ottaen eukon mukaansa.
»Jumala siunatkoon sinua!» jupisi Eeva.
»Sontiainen! Mene ämminesi hiiteen!» kiljuivat nuorukaiset hänen takanaan. —
Muutamia viikkoja myöhemmin eräänä pyhäiltana, kun muut nuoret miehet pihalla olivat keilaa lyömässä, istui Antti pirtissä. Hänen edessänsä oli paperi; hän harjoitteli kirjoitustaitoa, johon äiti oli hänelle antanut alkuopetuksen. Silloin tuli isäntä tupaan, tavallisuuden mukaan päihtyneenä, ja nähdessään Antin paperin sylki hän siihen. Antti ei puhunut mitään, — hän meni ulos.
»Se piru!» kiljui isäntä.
Kerran oli emäntä, joka myöskään ei Anttia suosinut, antanut tämän vellin palaa pohjaan, niin ettei sillä ensinkään ollut ruuan makua. Antti aivan hyvin havaitsi tuon, vaan hän söi sanaa sanomatta.
Näin sai Antti oppia, ettei elämä ole mikään ruusuinen yrttitarha, mutta hän kesti oppiaikansa hyvin, ja kun viha hänessä väliin oli nousta partaittensa yli, juohtuivat aina hänen mieleensä äitinsä opetukset, ja Antti hillitsi itsensä.
Mutta toiselta puolen taasen saattaisimme sanoa, että Anttia pidettiin hyvästi. Jos oli tehtävä joku työ, missä tekijän oli tarvis olla rehellinen ja tarkka, siihen pantiin aina Eliinan poika, ja hän näytti, että hänessä oli miestä. Vaikka ei isäntä sietänyt nähdäkään häntä, ei hän kuitenkaan olisi millään tahtonut päästää häntä pois talostaan.
Vaan muutos tapahtui.
Peitsolla oli ollut kinkerit, ja pappi oli kovasti nuhdellut isäntää ja hänen perhettään huonosta lukutaidosta. »Antti osaa paremmin lukea, kuin te kaikki yhteen», oli hän sanonut. Ihmiset tuvassa nauroivat isännälle. »Se on oikein sanottu», arvelivat he.
Tuota ei saattanut isäntä unhottaa. Antti oli häväissyt hänet; se pisti aina isännän mieleen. »Ei kummaa, että sinä osaat lukea, nahjus!» sanoi hän; »etpä sinä pyhän pitkään muuta tee, kuin sokaat nokallasi raamattuani».
»Tekisitte tekin samaten», vastasi Antti, »niin osaisitte paremmin lukea».
»Pois raamattu!» ärjäsi päihtynyt isäntä. »Nyt on tosin pyhä, mutta minä olen isäntä, ja sinä menet kohta lantaa ajamaan!»
Antti ei ollut kuulevinaan näitä sanoja. Siitä yltyi isäntä yhä enemmän vihassaan.
»Kuuletko mitä sanoin, pois raamattu ja lannan ajoon!»
»Huomenna, kun on kukko laulanut; mutta nyt on pyhä» — vastasi Antti.
Tuosta vastauksesta julmeni isäntä. Hän kirosi ja vannoi; mutta Antti vastasi aina vakavasti, siivosti, kunnes ei isäntä saattanut vihaansa hillitä. »Kyllä minä opetan sinut menemään!» huusi hän vaahtosuisena, ja ennenkuin Antti ymmärsi, mitä oli isännän mielessä, oli tämä siepannut halon ja sillä heittänyt Anttia. Halon pää sattui hänen poskeensa ja teki siihen ammottavan haavan.
Punainen rusko nousi Antin kasvoille. Hän tulistui, hän unhotti äitinsä, kaikki, ja ennenkuin isäntä ennätti päästä nauruun, oli hän niin litistettynä Antin kourissa, ettei saanut sanaa sanotuksi.
On vaikea tietää, miten tämä kahakka olisi loppunut, elleivät kyytipojat ja kaikki, ketkä tuvassa olivat, olisi samonneet Antin päälle. Yleinen tappelu alkoi, mutta vaikka väkeväkin Antti oli, ei hän voinut sotia kaikkia niitä aseita vastaan, jotka häntä vastaan nostettiin. Hän sai monta verihaavaa, ennenkuin hän oli voitettu. Mutta kun hän lattialla makasi ja kaikki hakkasivat häntä, ei hän enää mitään sanonut.
Vihdoin melkein tainnuksiin joutuneena heittivät he hänen tuvasta hangelle. Siellä tointui hän; siellä itki hän ensi kerran eläessään katkeruuden kyyneleitä.
Seuraavana päivänä nähtiin hän Puron mökillä ja äitinsä haudalla. Sitten katosi hän Kälviältä, ei tiennyt kukaan mihin. Eikä kukaan häntä kysynytkään. Profeetta unhotettiin.