III.
Lautamies ja hänen tuleva vävynsä.
Kun talonpoika joutuu ylpeäksi, niin tietää hän tuskin ylpeytensä rajoja. Vaan niin ehkä lienee kaikissa säädyissä, vaikka tuo silmiin paremmin astuu, kun se talonpojissa osottaikse. Isäntä tietää aina, että hän on isäntä; vaan jos ylpeys hänen sydämessänsä vallitsee, tuntee hän tuon, ja mitä hän itse tuntee, tuntevat muutkin. Mutta kun muut tuon tietävät ja tuntevat, niin tulee olo tämmöisen isännän talossa raskaaksi, tukalaksi. Ollila oli tämmöinen isäntä. Hänen mahtavuutensa ei rajoja tiennyt. Hän eli talossaan kuin ruhtinas hovissaan. Hänen silmäyksensä oli käsky, hänen käskynsä laki, jota ei uskaltanut kukaan vastustaa. Luonnollista on, että talo tämmöisen isännän isännöidessä edistyy, mutta toinen on laita niiden, jotka tämmöisen talon piiriin kuuluvat, semmenkin kun on isäntä, niinkuin Ollila, ei ainoastaan ylpeä, mutta lisäksi saita ja tyly.
Ollilan ylpeys perustui hänen rikkauteensa. Hänen talonsa oli suuri, hänen vuotuiset rahatulonsa suuret, hänen asuntonsa hovi, hänen peltonsa parahimmat, hänen karjansa lihavimmat, sanalla sanoen: kaikki mitä hänellä oli, osotti rikkautta, ylellisyyttä. Kun nyt Ollila aina tämän rikkautensa tähden oli pitäjän valittu ja vihdoin oli tehty lautamieheksi, niin on aivan hyvin ymmärrettävä, että Ollila arvonsa tunnossa yltyi. Mutta soimatessamme häntä täytyy meidän kumminkin antaa hänestä se todistus, ettei hän ollut mikään pölkkypää, ei, päin vastoin monessa asiassa ymmärtäväinenkin. Hän oli leski. Neljästä lapsesta oli hänellä enää jälellä ainoa tytär, Hanna.
Niin! Ollilalla oli lapsi; mutta kotona ei juuri huomattu hänellä lasta olevankaan, sillä Hanna eleli aina omia aikojaan. Häntä ei oltu talonpoikaisiin töihin totutettu. Hän ei saanut olla talonpoikaisissa seuroissa; sillä »hän on aiottu parempiin», oli Ollilalla tapa sanoa.
Hanna istui siis päivät ommellen ja kutoen kaikenmoisia hienoja, koreita vaatteita. Ainoastaan ruoka-aikoina ja joskus muulloinkin hän nähtiin; mutta ei silloinkaan enempää kuin hänen mennessänsä pirtin lävitse kammariin, missä hän isänsä kanssa atrioitsi.
Hanna oli nyt 18-vuotinen. Mikään erinomainen kaunotar hän ei ollut, mutta vaikka hän ei semmoinen ollut, oli hänellä kuitenkin äitivainajansa kaunis, puhdas sydän, ja puhdas sydän on kasvojen ihanuutta kauniimpi.
Hanna tiesi ja tunsi aivan hyvin isänsä luonteen, ja sen lisäksi hän tiesi, ettei hänen isänsä sydäntä mikään voisi muuttaa. Hanna tiesi isänsä rakastavan häntä, mutta rakastavan niin, kuin rikas rahaansa rakastaa. Hanna ymmärsi olevansa tavara, jota isänsä kasvatti sillä voittaakseen. Asian näin ollen oli mahdotonta, että Hannan ja lautamiehen välille olisi saattanutkaan mahtua muuta kuin nimeksi sitä isällistä ja lapsellista rakkautta, josta kumminkin perheen onni aina riippuu. Monesti oli Hanna kyynel silmissä pyytänyt saada ryhtyä niihin säätynsä tehtäviin, joita toimittamaan hän oli luotu, mutta isä ei tavallisesti vastannut tuohon muuta kuin: »Ei, sillä minä tahdon, että sinä tästä säädystä nouset».
Ollila itse ei sanottavasti mitään työtä tehnyt. Hän ei tuota tarvinnutkaan, sillä hän tiesi sanallansa olevan valtaa; hän tiesi työn kulkevan hänen poissa ollessaan melkein yhtä hyvin kuin vieressä seisoessaan. Aamulla määräsi hän päivän työt, ja onneton se, jonka osuus illan tullessa oli vaillinainen; se tiesi, että hän ylpeän talossa palveli. Mutta toiselta kannalta katsoen oli Ollila hyväkin palkollisiansa kohtaan, sillä ei missään näille maksettu suurempia palkkoja; ja siitä seurasi, ettei missään ollut parempia palkollisia.
Vaan ei tarvinne pitemmältä kertoa miten Ollilassa elettiin; sen arvannee jokainen, joka on nähnyt tahi kuullut monen nykyisenkin ajan rusthollarin elämästä. Vähävaraisia halveksitaan, ja ylimalkaan on kunnia sen, jonka kukkarossa ko'olta kovia hopeita löytyy.
* * * * *
Oli kaunis kesäpäivä. Ollilan väki oli niityllä; talossa oli kotona ainoasti isäntä, tytär ja vanha Liisa, joka emännän askareet toimitti. Pirtin ovi oli auki; aurinko heitti lämmintä valoansa miehen rinnalle, kun hän pöydän päässä istui, lyijykynällä tehden paperille piirteitä, joiden oli määrä olla kirjaimia. Tämä mies oli Ollilan isäntä. Hän oli kylässään kokoillut rahoja pappilan kellarirakennukseen ja teki tiliä saaduista rahoista. »Se pedon Pekka!» ärjäsi hän äkkiä; »minä en siltä saa mitään hyvällä, mutta en olisi Ollila, ellen saisi pahalla».
»Mutta hän on köyhä, isäni!» sanoi Hanna, joka istui lavitsalla vähän matkaa isästä, pallistaen silkkihuivia; »hänellä ei ole rahoja, ja ne rahat, mitkä hän maisterilta saa, menevät kaikki hänen kaupunkivelkaansa».
»Ole vaiti, et sinä tätä ymmärrä! Pekka on pahanjuoninen mies, ja minä tahdon näyttää, ettei Ollilaa kiellolla kostotta häväistä. Olisi saattanut kohta antaa minulle tuon nuorukaisen rengiksi, ja minä olisin hänen hädässään omasta kukkarostani maksanut nuo muutamat rossat».
»Mutta tiedättehän, että Pekka on syytön; poika ei tahtonut tulla tänne».
»Ei tahtonut tulla!… Ole vaiti! Minä tiedän, että hän jo oli tulossa, mutta Pekka houkutteli häntä jäämään; sen saa hän maksaa. Kun maisteri tulee tänne, panen minä häntä myöten sanan Pekalle, että ellei Pekka kohta luovu rengistään, saa hän maksaa minullekin velkansa».
»Maisteri tulee», sanoi vanha Liisa, joka nyt ovessa näkyi.
Lautamies nousi. »Mene kamariisi, Hanna, ja pue yllesi, että kehtaat ihmisten näkyviin tulla», sanoi hän, ja jättäen Hannan meni hän kamariinsa samaa tekemään.
»Kuulitko, mitä isäsi sanoi?» lausui Liisa lautamiehen mentyä. »Pane paraat yllesi! Hi hi hii! Jollei aavistukseni pahoin valehtele, niin saamme vuoden kuluessa täällä häät, hi hii! Ollila saa sitten sanoa kaikkia maisterin ylhäisiä sukulaisia sinuksi…»
»Olkaa hulluja puhumatta», jupisi Hanna punaposkisena kuin kypsynyt puola, mutta totellen käskyä hän kiireesti katosi, jättäen ompelunsa pöydälle.
»Kyllä rouvana olla kelpaa», mumisi Liisa; »mutta sen minä sanon, ettei almanakassa ole sitä päivää, jona maisterin ja Hannan häitä vietetään».
Maisteriksi mainittu oli noin 30-vuotinen, pitkän hoikka mies. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, mutta niissä ei ollut ollenkaan sitä vakavuutta, josta olisi voinut aavistaa hänen papinvirkaan aikovan. Hänen tukkansa oli punainen, ja tuo teki koko hänen ulkomuotonsa jotenkin oudoksi, semmenkin kun hivukset olivat pitkät. Hän tuli hiljaa kävellen Ollilaa kohden merenruokokeppi kädessä, aina väliin silmäillen ympärillensä.
»Aina aamusta iltaan emännän työssä, vanha Liisa! Hyvää huomenta! — Onko lautamies kotona?» puhui hän tarjoten ystävällisesti kättä eukolle, joka kuori perunoita ja pyyhki käsiänsä vyöliinaansa ennenkuin rohkeni tarttua maisterin käteen.
»Lautamies on kotona, hän meni kamariinsa; kyllä hän kohta tulee».
»Sehän hyvä! No, miten täällä tänään jaksetaan? Kaikki hyvin, vai kuinka?»
»Kaikki hyvin, saatikka — —»
»Mitä?»
»Lautamies saisi palvelukseensa Paavilan Pekan rengin».
»Minä tiedän, että Ollila häntä tahtoo, ja olen kuullut pojan omasta suusta, että hän tämän viikon kuluessa tulee tänne. Paavila luopuu hänestä. Lautamies on oikeassa — ei ole koko pitäjässä niin oivallista työmiestä. Mutta älkää puhuko lautamiehelle mitään; huomenna tuon minä miehen muassani».
Nyt tuli lautamies tupaan. Maisteri tervehti häntä ystävällisesti, ja hymyily, joka lautamiehen huulille nousi, näytti, että he olivat vanhat tutut ja että maisterin tulo oli lautamiehen mieleen. He istuivat vähän aikaa pirtissä; mutta pian vei lautamies maisterin vieraskamariin.
»Luikertele sinä ja säkenöitse kuin kissa, kun sitä silitetään; sinä vielä nau'ut pahasti!» jupisi Liisa.
Vieraskamarissa istuivat lautamies ja maisteri. Tervetuliaiset oli juotu ja suuresta sokuripalasesta vähäsen haukattu. Merenvahapiipuissa paloi hyvä tupakka, ja hymyillen oli maisteri taputtanut lautamiestä olalle vannoen ei pitäjässä, ei kihlakunnassa, tuskin koko läänissä parempaa miestä löytyvän.
Lautamies nauroi. »Niinkö luulette? Niinhän olla pitääkin!»
»Oikein, lautamies; oikein!… Mutta…?»
»Te tahdotte tietää vastaukseni eiliseen kysymykseenne?»
»Niin, minä en ole saanut unta silmiini koko viime yönä; kysyin aina itseltäni: Mitähän lautamies vastaa?»
»On siis varma aikomuksenne sitoutua talonpoikaiseen sukuun?»
»Talonpoikaiseen! Mitä huonompi on talonpoikainen kuin herrassuku? Uskokaa minua, lautamies! Te olette tuhansia kertoja parempi kuin moni herra. Talonpoika ei tottele ketään muuta kuin Jumalaa ja esivaltaa. Herrat! Ne saavat kyykkyselin kumartaa esimiehillensä. Niille sanotaan: mene sinne! Eikä herralla ole omaa tahtoa, jos hän mielii virassaan pysyä. Hänen pitää totella. Ymmärrättekö nyt, kuinka talonpoika on herraa parempi?»
»Niin, niin! Iloista on minun kuulla teidän noin oikein käsittävän talonpoikaista säätyä. Mutta ennenkuin vastaan kysymykseenne, tahtoisin minäkin tehdä muutamia kysymyksiä. Teidän isänne on kruununvouti, rikas mies, te olette ainoa lapsi? Niin sanoitte eilen».
»Niin».
»Ja te tulitte tänne maalle, saadaksenne lukea rauhassa?»
»Niin, niin.»
»Te olette isänne ainoa perillinen?»
»Kukapa toinen isäänsä perii kuin hänen lapsensa».
»Ja te rupeatte papiksi?»
»Tuo on tosin vähän isäni tahtoa vastaan. Hän arvelee, että minusta tulisi kruununtiellä suuri mies; mutta minun oma haluni on pappisvirkaan, ja samaten kuin te rakastatte talonpoikaista ammattianne, en minä saata olla antautumatta siihen säätyyn, jota minä rakastan».
»Se on oikein … papeilla on suuret tulot».
Maisteri hymyili.
»Oikein, oikein!» sanoi lautamies iloisesti. Hän oli, niinkuin tuomari tapasi sanoa, »eksamineerannut vankiaan». Hän oli mahtava tuossa. Hän mietti vähän aikaa, laski sormensa nenälleen, ja lähestyen maisteria kysyi hän:
»Paljonko isänne jälkeen saatte? — Antakaa anteeksi, mutta isän on velvollisuus kaikki tietää».
»No, ja kun tuon saatte tietää?»
»Niin laitan minä häät, joiden vertoja ei ole tässä pitäjässä nähty».
Maisteri näkyi ihastuvan. »Niin on kuin aina olen sanonut!» sanoi hän iloisesti. »Teidän ja muiden talonpoikain välillä on eroitus suurempi kuin yön ja päivän välillä. Toinen olisi mieltynyt saadessaan vävykseen herran, te pidätte kaikki samassa arvossa, olkoon herra tahi talonpoika edessänne. Ja se on oikein, lautamies! Minä saatan ilolla näyttää teitä tutuille rohvessoreille Helsingissä ja sanoa: tämä on minun appi-isäni. Mutta tuo sikseen. Te arvasitte jo eilen aikomukseni; kuka lienee puhunutkin teille aikeestani. Minä pidän tyttärestänne; minä tahdon olla suora niinkuin tekin; kysyn siis kohta: Annatteko apulaiselle tyttärenne Hannan?»
Tämä maisterin kysymys oli lautamiehelle mieleen. Hän nauroi ja hieroi käsiänsä ikäänkuin olisi hän pakkasessa seisonut; semmenkin sanoma rohvessoreista sai tulevaisuuden hänen silmiinsä loistavaksi. »Minä olen suorapuheinen, sillä ei löydy sitä, jonka edessä minun tarvitsisi kumartaa», sanoi hän. »Te olette suoraan kysynyt, ja minä vastaan: kun pappina tänne tulette, on Hanna niin totta teidän kuin Ollilan kartano kaikkineen, mitä siinä löytyy, minun kuoltuani. Mitä isänne teille antaa on saman tekevä. Hanna on rikas, tahi paremmin sanoakseni, tulee niin rikkaaksi, ettei Riemulan parooninkaan omaisuus voi Hannan omaisuudelle vertoja vetää. Tässä on käteni; laskekaa miehen tavalla kätenne siihen!»
Kamarissa kajahti läiskäys, kun maisteri laski kätensä lautamiehen käteen. Se kuului pirttiin, missä Liisa vielä perunoita kuori, ja Liisa jupisi sen kuultuaan: »Nyt se on päätetty!»
»Ja nyt lautamies!» sanoi maisteri iloisesti, »antakaa minun kohta tavata morsiantani ja kuulla hänenkin suustansa, etten hänelle halpa ole».
»Halpa sinne, halpa tänne! Mitä Hanna sanoo, ei kuulu minnekkään.
Liisa!» — ja lautamies avasi pirtin oven — »Liisa, mene sanomaan
Hannalle, että hän joutuu tänne!»
»Aivan niin!» jupisi Liisa mennessään. »Ylkä tahtoo puhutella morsiantaan, se on luonnollista! Mutta sen sanoo se, joka voi, että tästä avioliitosta ei tässä maailmassa tule tämän enempää».
»Jouluksi kai tulette pappina Turusta? Kirkkoherra on vanha, koetetaan laittaa niin, että joudutte tänne apulaiseksi».
»Sanokaa minua sinuksi, lautamies kulta! — Niin, jouluksi, jos Jumala elinpäiviä suo».
»Ja silloin näkee pitäjäs, miten minä osaan häitä valmistaa». — — —
»Teillä on erinomaiset pellot tänä vuonna. En totta totisesti ole nähnyt missään niille vertoja vetäviä. Te mahdatte olla hyvin onnellinen?»
»No niin! Mutta missä Liisa viipyy? Se vanha eläin konttaa kuin torakka reppuryssän laukussa. Antakaa anteeksi, minä menen itse Hannaa hakemaan».
Maisteri jäi yksin kamariin. Hänen huulilleen oli nyt nauru astunut; hän kulki edes ja takaisin lattialla. »Ollila parka!» jupisi hän. »Et sinä ole hullu, et; viisas olet sinä, mutta tällä kerralla saat viisaamman kanssa tekemistä. Minä tiedän, mikä sinun mieleesi on, ja ellei piru nyt petä, niin olen minä pelastettu».
Vähän ajan kuluttua palasi lautamies kamariin. Hän oli suutuksissa, ja maisteri arvasi nyt aivan hyvin, ettei lautamiehen kanssa sopinut leikkiä laskea.
»Niitä ei löydy!» sanoi lautamies. »Hanna ei ollut kamarissaan. Hän tiesi kumminkin ennakolta minun tahtoni olevan, että hän nyt istuisi täällä kanssamme. Minä luulen, että hän tätä nykyä on pappilassa —».
Illan tullessa istui maisteri vähäisessä kamarissaan Paavilan Pekan talossa. Hän käveli lattialla tupakoiden, mutta pöydällä makasi kaksi kirjettä, joita kirjoittaen hän oli viettänyt ajan tultuansa Ollilasta.
»Herra Raatimies!
Minun täytyi lähteä Helsingistä velkaani Teille suorittamatta, sillä en voinut lupauksiani täyttää. Te uhkasitte oikeudella. Minä tiedän, että Teidän uhkauksenne oli enemmän kuin uhkaus; mutta minä luulen kumminkin, ettette minua viimeiseen saakka ahdista, kun ilmoitan Teille että tänään olen kihlannut naisen, jolla on sata kertaa ne 300 riksiä, jotka minä olen teille velkaa. Jouluna vietän häät, ja Loppiaisena on Teillä 300 riksiä postissa. Sallikaa minulle vielä tämä aika, pyytää nöyrimmästi
Frans Joseph Lager.»
»Kunnon Veljeni!
Taidatpa kummaksua, kun näet missä minä nyt oleskelen. Sinä tiedät, että minun lukukauden loppuessa täytyi tuota pikaa miltei karkaamalla lähteä Helsingistä, jossa eivät ainoastaan tuo pahuksen Raatimies S——m ja kaikki kaupungin ravintolan isännät olleet viedä minut putkaan, mutta myöskin luutnantti G. ja tuo senaatin vahtimestari tahtoivat nylkeä minulta pelivelkansa. Minulla osasi olla 10 ruplan seteli rahaa silloin, ja sillä kuljin minä levollisena ja huoletonna, kuin suurin stoalainen filosofi, kunnes se loppui. — Mitä olisit, veljeni, minuna tehnyt? Tie oli pitkä, mutta Matti taskussa. Kun oli rahani kulunut niin, ettei enää jälellä ollut muuta kuin muutama kymmen kopeikkaa, rupesin minä miettimään. Päivä oli puolessa. 'Haluaako herra ruokaa?' kysyi kestikievarin emäntä. Vatsani kutisi; mutta Matti huusi taskussa. 'En!' vastasin minä. 'Mutta jos tietäisitte jonkun hyvän talon, saattaisitte näyttää sen minulle. Minä olen maisteri Lager, ja tahtoisin lukea rauhassa tämän kesän'. — Emäntä mietti. 'Olisi Ollila hyvä, paras koko pitäjässä, mutta sen isäntä on jotenkin kova mies', sanoi hän. — 'Paavilassa on ennen muinen nuoria herroja asunut, ja ehkä ei Pekalla olisi mitään vastaan — siivo mies tuo Pekka, mutta köyhä'. 'Ai, ai!' ajattelin minä. Vaan emäntä lisäsi: 'Paavila on tässä aivan lähellä; voitte käydä katsomassa'. — Minä olin jo päättänyt hakea jotakin toista paikkaa, mutta nähdessäni Paavilan talon, joka on ihanimpia maassamme, ja havaitessani kosken olevan lähellä, jossa mies elämään kyllästyneenä voisi saada siunatun lopun, päätin täällä ottaa asuntoni, ja antaa, noin sattumalta rahanpuutteesen tulleena, kirkkoherran, nimismiehen tahi jonkun muun kristillisen ihmisen maksaa elatukseni. Paavila on nyt pian kaksi kuukautta ollut kotini.
Kutsu nyt, veli kultaseni, tykösi yhteiset ystävämme ja lue seuraava:
Ei ole ihmisen hyvä olla yksin; sentähden — sentähden olen minä tänä päivänä kihlannut morsiamen tahi paremmin sanoakseni raha-arkun, jonka lukon takana 30,000 riksiä nukkuu odotuksen unta. Minä mainitsin jo Ollilan! Ollilan, näet, saan minä kaupantekiäisinä. Enkö ole onnellinen! Oi, minun rakas Hannani, kuinka sinä olet kaunis, kuinka minä menisin kuolemaan edestäsi, vaikk'en ole sinua nähnyt muuta kuin kerran! Ja sinä appi-isäni, kuinka sinä olet nerokas, ymmärtäväinen ja kaikin puolin viisas, vaikka sinun aivoihisi ei mahdu enemmän viisautta kuin lampaan päähän! Tänään, veljeni, tapahtui tuo suuri muutos. Ollilan isäntä, kihlakunnan lautamies, on sydämellä ja suulla luvannut minulle tyttärensä; hän tietää, että minä olen rikas, sillä ei köyhällä ole kultakelloa — (tuo kello, jonka tähden nimeni lienee vielä tänään veli K——n velkojen kirjassa) — hän on kuullut, miten isäni kiittää häntä kirjeessä, jonka minä hänen kuullensa äsken luin, ja siunaa meitä, luvaten saman verran rahaa minulle kuin lautamies Hannan myötäjäisiksi antaa!! (Sinä tiedät, etten minä osaa arvatakaan, kuka isäni oli, ja etteivät äitini perinnöt riittäneet edes multarahoihin). — Minä söin puolista hänen kanssansa, ja Hannan käsi laskettiin minun käteeni. Luulit kait minun äsken ilveellä sanoneeni, että minä Hannaa rakastan! Ei, veljeni! Nyt kun toisen kerran näin hänen, tykytti sydämeni kummallisesti. Minä olin pappilassa kuullut häntä kiitettävän; mutta nyt, kun näin hänen, kun hän puhui kanssani, kun hän ujosti, vaaleana silmäili minua, tunsin minä, peto vieköön, että olin rakastunut, ja mietin turhaan missä paikassa psykologia sanoo, että Ollilan lautamiehellä, jonka sydän on kuohuva ylpeys, saattaa olla tämmöinen tytär. — — —
Hyvä on kuitenkin, ettet sinä ole täällä. — — —
Huomenna muutan minä Ollilaan, ja minua seuraa täältä Paavilasta nuori, kaunis renki, Antti niminen, jonka sain houkutelluksi vaihettamaan Paavilan Ollilaan. Jää hyvästi nyt! En uskalla ilmoittaa pitäjästä, jossa olen, ennenkuin saan kutsua sinut häihini. — Ystäväsi elämässä ja kuolemassa
Fr. Jos. Lager.
P. S. Anna mukana seuraava kirje omistajalleen! — Syyspuoleen kesää tulen Helsinkiin; voin ehkä Jouluksi joutua papiksi! — Minä käyn täällä filosofian maisterista, vaikka, niinkuin muistat, vaivalla pääsin yliopistoon vaillinaisten tietojeni tähden».
Maisteri kulki vielä edes takaisin lattialla. Hän oli kirjeensä lopettanut; hän oli iloinen. »Jos minä tässä onnistun, niin, hitto vieköön, saatan sanoa olevani onnen lapsi, jommoinen en suinkaan tähän saakka ole ollut. Mutta lienee se niin, että onni ennen tahi myöhemmin jokaista ihmistä kohtaa. Ollilan tunnen hyvin, eikä ole vaikeata pysyä hänen ystävyydessään. — Ja nyt pian pappilaan saamaan lainaksi rahoja, jotta kunnolla pääsen täältä».