II.
Miten Heikkiä markkinoilla petettiin.
Vuosi tuli hyvä; ei miesmuistoon ollut parempata ollut. Harvat ne talot olivat, joitten ei kannattanut myödä ainakin joku tynnyri. Velkaan joutuneet maksoivat nyt velkansa, velattomat saivat vähän rahaa arkkuunsa. — Saarelan Heikki oli myöskin saanut enemmän jyviä kuin hän tarvitsi. Outo ajatus liikkui Heikin sydämessä, kun hän mittasi viisi tynnyriä säkkiin, kaupungin markkinoille vietäväksi. Hän olisi ollut iloinen, mutta Aina, hänen ainoa tyttärensä, oli suruinen. Syksy, näet, oli tullut, mutta Maunua ei kuulunut, ja Ainan hiljainen suru särki isän sydäntä. »Kyllä Jumala tänä vuonna on minua siunannut», sanoi Heikki; »mutta mitä minä maallisista, kun sinä, Ainani, päivä päivältä vaalenet ja kadotat ruusut poskiltasi, niinkuin haapa pudottaa lehtiään». — Aina koki hillitä isän nähden suruaan, mutta kun isänsä ei häntä nähnyt, itki hän usein katkerasti.
»Kysykää kaupungissa laivaa!» sanoi Aina isälleen, kun tämä istui kuormansa päällä. »Kysykää onko kirjettä tullut keltään merimieheltä».
»Kyllä kysytään», vastasi isä ja löi suitsiperillä hevosta, jonka oli saanut lainaksi Junttilasta. Heikki meni; mutta yksin jäi Aina, ja hänen kauan pidätetyt kyynelensä juoksivat runsaasti.
Ainalle tulivat päivät yksinäisyydessä pitkiksi. Hän teki toimitettavansa, hän luki ja hän veisasi, mutta kaiken tämän aikana oli hänellä aina Maunu mielessä. — Kolmantena päivänä oli isä luvannut olla kotona, mutta ei häntä vielä näkynyt, vaikka sen päivän aurinko jo oli laskemaisillaan. Aina istui pallistaen huivia, mutta neula ei tahtonut kulkea nyt niinkuin ennen. Suuri muutos olikin Ainassa tapahtunut; hän oli ollut lapsi Maunun lähtiessä, nyt oli hän neito, joka tunsi, mitä hän lapsena ei ollut aavistanutkaan. Usein silmäili hän ulos, mutta tiellä, jota myöten isän oli tuleminen, ei mitään näkynyt. Aina ajatteli lähteä häntä vastaan, mutta ilma oli kolkko ja pilvet mustat taivaalla. Päivä pimeni pimenemistään. Aina, joka ei ennen ollut pimeän arka, rupesi pelkäämään. Mielessänsä näki hän Maunun uppoavan meren syvyyteen, hän näki hänen kiikkuvan laineiden kukkuloilla, äkkiä katoavan ja taasen nousevan; hän näki isänsä markkinoilla verisessä tappelussa ja muita tuollaisia näkyjä, joita pimeys ja murhe usein tuovat ihmisen silmiin. Vihdoin nousi hän ylös. »Ei», sanoi hän; »isäni ei tule tänä iltana enää». Ja Aina laskeusi vuoteelle. — Hän nukkui.
Aamupuoleen tuli Heikki kotia, mutta hän ei ollut sama mies kuin lähteissään. Jyvänsä oli hän myynyt, mutta petturi oli ostanut ne. Heikillä oli tuskin ikäänsä rahaseteliä ollut, harvoin oli hän nähnytkin semmoista; ei siis kumma, ett'ei Heikki osannut väärää oikeasta eroittaa. Neljän ruplan mukaan tynnyriltä sai hän jyvistään 20 ruplaa; mutta nuo setelit olivat konnan tekemiä. Heikki sai pian havaita sen. Hän meni puotiin, jyvänsä myytyään, jotakin ostamaan. Kauppamies tarkasteli seteliä ja kysyi: »keltä olet, mies parka, saanut tämän?» johon kysymykseen Heikki vastasi jyvistään sen saaneensa; mutta pahaksi meni Heikin mieli, kun kauppamies sanoi: »se on väärä raha», ja repi sen palasiksi. Samoin kävi muittenkin rahain. — Rahatta ja jyvittä tuli Heikki raukka kotia. — Se oli kovaa! —
Aina heräsi, kun isä astui tupaan. Uuden päivän aamurusko nousi juuri taivaalla. Aina hyppäsi vuoteeltaan; hänen huulillansa oli kysymys, mutta hän näki isänsä alakuloisuuden ja puhkesi itkuun, sanoen: »Maunu on hukkunut!»
Isä silmäili tytärtään, mutta isoon aikaan hän ei mitään sanonut. Ainakaan ei häneltä mitään kysynyt, sillä hän luuli isänsä silmistä saattavansa lukea onnettomuutensa.
»Tuo tahko tupaan», sanoi vihdoin isä, »ja lämmitä uuni! — — Kirveeni on tylsä, ei sitä laskematta pettu puusta lähde». — Ja nyt puhui isä kohtaloistaan kaupungissa. —
»Entäs Maunu?» kysyi Aina, niinkuin isänsä vahinko ei olisi häneen koskenut.
»Maunusta ei kukaan vielä tiedä mitään, mutta laivoja tulee ehtimiseen kaupunkiin, älä siis sure, lapseni!»
Raskaalla mielellä meni isä metsään. Hän oli jyvistään toivonut saavansa veronsa maksetuksi, nyt menivät jyvät tyhjään, ja muuta myytävää ei hänellä ollut. »Elojyvistä täytyy myydä; itse meidän täytyy pettua syödä», sanoi hän Ainalle mennessään.
Se päivä kului, toinen kului, ja Saarelassa oli seikat niinkuin ennenkin. Mutta kolmannen päivän aamulla, kun aurinkoa vielä ei taivaan rannalla näkynyt, tuli nimismies. Siitä eivät Saarelan asukkaat tienneet mitään, sillä he nukkuivat vielä.
»Onko Heikki Saarela kotona?» huusi nimismies ovesta, ja samassa astui hän tupaan, ja kaksi miestä seurasi häntä.
Heikki heräsi, ja Aina heräsi. »Kuka se on?» kysyivät molemmat ja hyppäsivät vuoteistaan.
»Kruunun nimismies!» vastasi toinen miehistä; mutta nimismies käski toisen sytyttää valkeaa. Kohta paloi kuiva päre, ja sen valossa näkivät miehet toisensa. Aina oli kätkeynyt uutimien taakse.
»Täälläkö sinä rahojasi teet?» kysyi nimismies rumasti nauraen ja viittasi miehilleen, joista toinen kohta meni ulos.
Heikki ei ymmärtänyt tätä lausetta, hän vaan kehoitti nöyrästi nimismiestä istumaan. — »Viisas veitikka viimeiseen asti», nauroi nimismies. »Älä pane vastaan enää! Sinä olit viime viikolla kaupungin markkinoilla, siellä kävit sinä puodista puotiin väärää rahaa kaupiten, ja vaikka moni havaitsi rahat vääriksi, sait sinä kumminkin tuhmat petetyiksi; näet nyt, että koko asia on julkisuudessa, älä siis sodi vastaan; tänne vehkeesi kohta!»
»Herra Jumala siunatkoon!» huusi Heikki, joka nyt vähitellen rupesi ymmärtämään. »Minä väärän rahan tekiä? En; sen tietää Jumala!»
»Älä viivyttele! Monta vierasta miestä löytyy, jotka ovat kauppasi nähneet». —
»Her-ra va-allesman-ni! — — —»
»Jussi!» huusi nimismies, ja mies, joka oli mennyt ulos, tuli nyt sisälle, mutta raudat helisivät hänen käsissään. »Joko tunnustat, vai? — —» ja nimismies näytti rautoja.
Heikki nyt aivan hyvästi ymmärsi nimismiestä; hän oli kerran ollut käräjissä ja siellä oli hän nähnyt, mihin tällaisia rautoja käytettiin. Mutta Heikki ei ollut tavallinen talonpoika. Heikin sijassa olisi toinen ruvennut puhumaan viattomuudestaan ja rukoilemaan; tätä tämmöistä ei Heikki tehnyt. Hän vastasi nimismiehen kysymykseen: »minulla ei ole mitään teille sanomista; minä olen kerran sanonut, että minä olen viaton; ell'ette usko, niin tehkää tehtävänne!» — Tuo lause hämmästytti vähän nimismiestä, sillä niin on aina maailmassa: hyvän omantunnon lause hämmästyttää rietasta, ja kuinka rietas tämä nimismies oli, saamme vasta nähdä. Hänen huulensa vetäysivät taasen nauruun, ja Jussilta otti hän raudat, jotka itse asetti Heikin kalvosille.
Aina oli nähnyt kaikki; hän ei ymmärtänyt mitään, ennenkuin olivat käsiraudat hänen isänsä kalvosilla; silloin ymmärsi hän, että isää syytettiin rikoksesta. Aina, joka oli ollut vuoteen kätkössä, hyppäsi ylös pelästyen hirmuisesti. Hän juoksi isänsä ja nimismiehen väliin, ja hän rukoili niin suloisesti; mutta nimismies huomasi nyt vasta Ainan, ja hän säpsähti. Hänen käytöksensä muuttui kokonaan, sillä mitä Heikin tunnustus ei olisi vaikuttanut, sen vaikutti Ainan kauneus nimismiehessä. »Älä sure», sanoi hän, »että pariksi päiväksi vien sinulta isäsi; hän on syytön, sen minä tiedän, mutta minun velvollisuuteni vaatii minun näin tekemään; älä ole milläsikään!» — Ja nimismies pyyhki hivukset Ainan silmiltä ja taputti häntä poskille. —
»Älä koske tyttäreeni!» huusi Heikki, joka siitä suuttui enemmän, kuin hän äsken kannetta hämmästyi. Sitten kääntyen Ainaan sanoi hän: »Minä palaan jo huomenna, lapseni! Kuoki viimeiset perunat maasta sill'aikaa!»