III.
Kiusaus.
Aina oli taasen yksin. Miehet veivät hänen isänsä. Mutta mihin ne hänen veivät, sitä ei Aina tiennyt; hän ei hädässään ollut huomannut kysyä sitä. Hän lypsi aamulla lehmät; mutta mihinkään ulkotyöhön hän ei mennyt. Hän siivosi tupaa, hän pesi astiat, ja sitten rupesi hän pallistamaan huiviaan. Ei Ainalla ollut elämässään niin raskasta päivää ollut; hänen surunsa olisi kukistanut hänen, ellei hän olisi luullut isänsä jo toisena päivänä takaisin tulevan.
Toinen päivä tuli, mutta mimmoinen? Iltapuoleen, kun Aina istui ja takassa palavan vireän valkean valossa luki raamattua, odottaen isäänsä, kuuli hän jonkun pihalle tulevan. Hän luuli tulleen isäkseen. Hän pani raamatun pöydälle ja oli menossa isäänsä vastaan, kun hän edessään näki nimismiehen. Nyt oli tämä yksin. — Aina säpsähti ja vetäytyi takaisin kysyen: »missä isä on?» Aina parka ei tiennyt, että isä oli kaupungissa taasen, mutta nyt linnassa lujain lukkojen takana.
»Älä sure, tyttöni!» sanoi nimismies ja veti yltään päällystakin; »isääsi ei vaivaa mikään, kyllä hän kohta pääsee irti. — — Mitä sinä yksinäisyydessäsi teet! Minun kävi sinua sääliksi toiss'iltana, jona kova velvollisuuteni pakotti minun viemään isäsi; ymmärräthän, ettei minulla ole mitään syytä tuohon hirmuiseen tapaukseen? — Ei, päinvastoin puhuin minä tuomarille asian niinkuin se on ja niinkuin isäsi sanoo sen sinulle puhuneensa; tuomari kyllä uskoo niin olevan, mutta laki on kova; ei tuomarikaan voi päästää irti isääsi vielä; älä sure kumminkaan, viattomuus tulee aina ilmi», — ja nimismies taputti taasen Ainaa poskelle; mutta nyt ei Ainalla puolustajaa ollut.
Nimismiehen puhe oli niin kaunista, mutta Aina pelkäsi häntä kumminkin; hän ei sanonut mitään, hän meni kohentamaan valkeaa takassa.
Nimismies seurasi häntä; hetki kului äänettömyydessä.
»Kaunis Aina!» sanoi vihdoin nimismies ja laski kätensä Ainan kaulan ympäri. »Et sinä tiedä, miten kauneutesi liikutti minua, kuin toiss'iltana näin sinun. Minä en ole uskonut, että semmoista kuin sinä saattaisi löytyä maailmassa, ja minä sanoin itsekseni: noin kauniin neidon isä ei saata olla pahantekiä. — Aina! Sehän sinun nimesi on — tiedätkö sinä mitä rakkaus on, oletko sydämmessäsi tuntenut sen leimauksia, sen tulisia säteitä, sen pakottavaa voimaa? Silloin saatat sinä lukea miten sydämmeni laita on. Siinä on sinun kuvasi, sinun olentosi, sinun tahtosi yksin hallitseva.»
Niin puhui nimismies. Hänpä osasi puhua oikein koreasti! Aina kuunteli häntä hämmästyen; hän ei ennättänyt lykätä pois kaulaltansa nimismiehen käsivartta, niin tulisesti oli nimismies puhunut. Mutta kuu viimein puhe loppui ja nimismies veti henkeään, nousi Aina äkkiä ylös, ja kaunis oli hän tuossa seisoessaan keskellä lattiaa; valkoiset posket olivat ruusuiset nyt ja vähän vapiseva hänen äänensä, kun hän sanoi: »Minä olen morsian!»
Lieneekö tässä lyhyessä lauseessa ollut jotakin kummaa jo itsessään, vai oliko se Ainan muodossa, emme sitä tiedä; mutta varmaa on, että nimismiehellä ei ollut mitään sanomista isoon aikaan. Tytön vakava sana sekotti hänen ajatuksiaan. Vihdoin muistamatta nykyistä kaunista puhettaan kysyi hän jokseenkin kiivaalla äänellä: »No, kuka sitten on sinun ylkäsi!»
»Se on Maunu, merimies», vastasi Aina hiljaisella äänellä.
»Soo! Vai Maunu», jupisi nimismies. »Sama, luulen, joka nykyjään laivoineen meni meren pohjaan — —».
Aina meni lumivaaleaksi, mutta vaikka hän ei saattanut epäillä nimismiehen sanoja, lausui hän rohkeasti: »Se ei ole totta; Maunu tulee kohta kotia.»
Lieneekö nimismies omasta päästään ottanut sanomansa, vai oliko hän kuullut puhuttavan uppouneesta laivasta, emme sitä tiedä; mutta kun hän mainitsi Maunun kuolleeksi, erehtyi nimismies. Se ainakaan ei ollut avain Ainan sydämmeen; Ainan sanat olivat nytkin semmoiset, ettei nimismiehellä ollut niihin mitään vastaamista. Hän ei sanomaansa kertonut; hän rupesi uudestaan puhumaan rakkaudestaan; mutta pian havaitsi hän kaikki yrityksensä turhiksi. Silloin syttyi hän vihaan. »Kova tyttö!» lausui hän. »Sinä olet morsian, mutta minä — minun vallassani on isäsi; minun vallassani on hänet päästää, minä saatan myöskin hänet tuomita. Sinun kovuutesi on kohtaava omaa isääsi; sinun valtaasi jätän minä nyt hänen, ja niinkuin sinä minua kohtelet, niin kohtelen minä isääsi. Huomenna saattaa Heikki olla vapaa, huomenna saattaa olla kuoleman oma. Ajattele mitä teet, ett'et sitten rupea katumaan, kun isäsi kylmä ruumis, sinun uppiniskaisuutesi tähden, kuolemassa tuijottaa kovaa tytärtä vastaan!» Näin puhui nimismies, ja hän pani tuohon vielä lisäksi: »äsken mainitsin Maunua; puheeni hänen onnettomuudestaan oli yhtä totta kuin lauseeni isästäsikin.»
Aina raukka — tuo sanoma kukisti hänen. Nyt hän ei sanaakaan saattanut vastaukseksi antaa; nimismiehen riettaus ja isän kova kohtalo lukitsivat hänen kielensä. Ja nimismies luuli jo olevansa voiton puolella'; hänen rumat kasvonsa vetäysivät hymyyn, ja hän sanoi: »Älä pelkää, kaunis Aina!»
Mutta nyt vasta pelkäsi Aina.