IV.
Syksyinen päivä.
Koivut pudottivat lehtiään, haavat olivat alastomina. Mutta sorjina, roimina seisoivat kuuset; ei syystuulen myrsky niihin pystynyt. Linnut pakenivat yhä pakenemistaan Suomesta, ne olivat jäähyväisensä laulaneet, ja sitten olivat ne lähteneet; ne hakivat lämpimämpiä maita. Suojoen kirkkaan veden pinnalla nähtiin puolisoansa kaipaavan yksinäisen hanhen uiskentelevan; monet päivät nähtiin sen uivan edes takaisin, valittavalla surullisella äänellä huutaen kumppaliaan; viimein sitä ei enää nähty joessa, sen nähtiin lentävän taivaan alla, ja kohta ei silmä sitä pilvissä eroittanut. Se muutti, sekin; se muutti yksin.
Syksy oli tullut.
Pitkin Suojoen rantaa kävi polku. Sitä ei kaksi sopinut rinnan kulkemaan. Suuret ikivanhat petäjät ja tuuheat, pimertäväiset kuuset seisoivat polun molemmilla puolilla, ja missä sakeasti näitä petäjiä ja kuusia oli, siinä kätkivät niiden pitkät oksat havuillaan kulkijalta auringon. Vähäisen kosken lirisevä vesi ei polulle näkynyt, mutta sen ijäti yhtäläisesti soiva lorina kuului. Se oli niin rauhallista!
Sumuinen oli aamu. Polkua kulki nuorukainen. Hänen kasvunsa oli pitkä, hänen vartensa hoikka, hänen otsansa selkeä, hänen silmänsä kuin helmi, koteloisen heittämä Suojoen pohjalle; hänen poskensa olivat vaaleat kuin veden kalvo. Semmoinen oli nuorukainen. Erinomattain kaunis ei hän ollut, tuskin olisivat Vellamon vetiset neidot häneen rakastuneet, jos vaahtisen vaippansa alta olisivat nähneet hänet. Nuorukaisen ristimänimi oli Johannes; hän oli se ylioppilas, joka saarnasi kevätpyhänä, jona Maunu lähti merelle; hän oli se, josta kansa sanoi: »Kyllä siitä vielä tulee aika pappi». Kevätaamuin oli Johanneksella tapana katsella kedon kukkasia, kesäaamuin kuunteli hän lintujen lauluja, mutta syysaamuin ennen kukon laulamaa käveli hän polkua Suojoen rannalla; hän katseli luonnon vaipumista talviuneen.
Polkua oli hän kulkenut. Sumu haihtui vähitellen; aamuruskon ensi säde tapasi nuorukaisen, kun hän seisoi likellä Saarelaa polun syrjässä olevalla vähäisellä kukkulalla syviin ajatuksiin vaipuneena. Siinä seisoi hän; hänen ihastuksensa oli nähdä aamuruskon levenevän ja päiväiseen elämään hetkeksi herättävän syksyisen kankean luonnon. Hän katseli, mitenkä sinisen taivaan rannalla aurinko nousi. Missä olivat hänen ajatuksensa? Kuka sen tietää?
Polkua tuli nuori neitonen; hän oli pyhävaatteisiin puettu. Valkeapohjainen, mustanviivokas huivi oli neidon päässä; hänen hameensa oli tummaa kotitekoista vaatetta; semmoiset olivat nämä pyhävaatteet. Tuuheiden puitten oksissa humisi aamutuuli; vähäisen puron vesi laskeusi kukkulan alla liristen Suojokeen. Puitten huminassa, lirisevän purosen rannalla kulki neitonen. Pakenevan aamuruskon valossa olivat neitosen kasvot vaaleat, niin vaaleat kuin kuoleman enkelillä luullaan olevan. Tyttö kävi kiireesti, avojaloin käveli hän; pienet jalat eivät syksyn kylmää eivätkä tielle pudonneita pistäviä havuja pelänneet. Kengät olivat hänellä käsivarrellaan. Nyt ei ollut pyhä; oli arkipäivä. Mihin kiiruhti tyttö arkipäivänä pyhävaatteissa?
Neitonen tuli Johannesta yhä likemmäksi. Johannes loi silmänsä alas polulle; jo näki hän neitosen. Neitosen silmät kääntyivät ylös kukkulalle; jo näkivät ne Johanneksen. Nuorukainen ja neitonen havaitsivat samassa silmänräpäyksessä toisensa, ja molemmat säpsähtivät.
Neito oli kerran kuullut Johanneksen saarnaavan; hän tunsi kohta, kuka kukkulalla seisoi; hän niiasi syvään.
Johannes astui alas kukkulalta; hänen silmäyksensä oli kuin kiinni tarttunut neitoseen. Hän tuli tytön viereen; hän kysyi, mihin tytön matka oli, ja tyttö vastasi: »Pappilaan». Sitten kysyi Johannes tytön nimeä, ja tyttö vastasi: »Aina».
»Saatamme kulkea yhdessä», sanoi Johannes; »minä olin juuri aikeissa palata pappilaan».
Ison aikaa tulivat he sanaa toisilleen sanomatta. Vihdoin rupesi
Johannes kyselemään yhtä ja toista.
Kun he jo puolimatkalle olivat tulleet, sanoi Johannes: »Aina! Sinun poskesi ovat vaaleat, ruusuttomat, sinun silmäsi kirkkaus ei ole luonnollinen, sinä olet itkenyt; tahdotko sanoa syytä, miksi olet itkenyt?»
Tuossa nousi veri silmänräpäykseksi Ainan poskiin; mutta kohta oli vaaleus yhä vaaleampana laskeunut niille.
Aina puhui isänsä onnettomuudesta; ujosti ja katsellen maahan puhui hän sitten nimismiehen riettaudesta, ja tätä puhuessa olivat hänen poskensa punaruusuiset. Johannes kuunteli puhetta, ja kun hän oli ymmärtänyt nimismiehen riettauden, tömisytti hän jaloillansa ja hänen silmänsä iskivät tulta.
»Sinä pelkäsit nimismiestä, sanoit sinä?» lausui Johannes vihasta vapisevalla äänellä. »Miten pääsit sinä hänestä vapaaksi?»
»Minä pakenin. Ulkona oli ruvennut satamaan: pimeässä en minä uskaltanut lähteä Junttilaan; minä vietin yöni navetassa. Nimismies rukoili ja lupasi olla hyvä; toisen vuoron sadatteli hän, haparoiden pimeässä löytääksensä minut. Pois oli hän lähtevinään, mutta kolme kertaa palasi hän takaisin, ja kun hän puoliyönaikoina viimein lähti, vannoi ja kirosi hän, että isääni kosto kohtaisi. Minä en muuta neuvoa tiedä, kuin mennä pappilaan puhumaan rovastille kaikki. Isäni on syytön, sen vakuutan minä Jumalan edessä; hän ei ole mitään pahaa tehnyt». — Ja suuret kyyneleet himmensivät Ainan kirkkaita silmiä.
Aina oli puhunut asiat kaikki niinkuin ne olivat; yhtä asiaa ei hän kumminkaan maininnut. Maunusta ei saanut Johannes tietää mitään. Jos olisi Johannes tiennyt, että Aina luuli ylkänsä hukkuneen, olisi hän ymmärtänyt, että suru oli Ainan sydämessä niin suuri, kuin se ihmisessä saattanee olla.
Aina pyhki kyyneleet pois, ja epäilykseen vaipumaisillaan huusi hän: »Jos voitte, herra maisteri, auttaa isäni linnasta, jos voitte estää nimismiestä hänen pahuudestaan, niin Jumalan nimeen tehkää se!» Ja taasen uivat hänen silmänsä kyyneleissä.
Tämä rukous Ainan suusta, hänen kyyneleensä, hänen nöyrä olentonsa tunkeusivat voimallisesti Johanneksen sydämeen. »Niin totta kuin Jumala on Jumala, niin minä kaikki tässä asiassa teen, mitä minun on mahdollinen. Älä epäile, Aina, usko se, että paha pahan perii, rehellisyys yksin perii maan. Kaikki voi muuttua ja muuttuu välttämättömästi; sinä tulet vielä onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin sinun puhdas sydämesi ansaitsee».
Näin puhui Johannes; hän luuli puheellaan lohduttavansa neitoa; mutta kun hän onnesta puhui, kaasi hän kihelmöitsevää öljyä avonaiseen haavaan.
Puhe hiljentyi, polku loppui, ja tanhuata kulkivat he rinnatusten. Syyspäivä oli lämmin ja kaunis kuin ihanin kesäpäivä. Kun Johannes ja Aina tulivat pappilaan, oli Ainalla isänsä tekemät kenkulit jalassa, mutta hihasillaan, takki käsivarrella tuli Johannes kartanolle. Kohta vei Johannes Ainan rovastin puheille, mutta hän tuli itse mukana rovastin kamariin.
Kauan olivat he kolmen siellä; puolessa oli päivä, kun Aina, Johannes ja rovasti tulivat sieltä ulos; heitä oli kutsuttu syömään. Rovasti kutsui Ainaa omaan pöytäänsä. Ujostellen seurasi Aina käskyä.
Johannes ei paljon syönyt; hän, viehkeä nuorukainen, katseli Ainaa, ja kun pöydästä noustiin, sanoi Johannes Ainalle: »luota minuun; sinulle pitää oikeus tapahtuman!»
Lystillinen rovasti nauroi ja sanoi: »Jo nyt sait ikuisen puolustajan, rakas lapsi!»