V.
Käräjissä.
Ensimäinen lumi on pudonnut. Hieno jääriite oli sitonut Suojoen vedenpinnan. Talvi oli tulossa, luonto oli jo vaipunut uneensa.
Kirkonkylässä, virstan verran matkaa pappilasta, pidettiin käräjiä; ja niinkuin ainakin, oli sinne kokoontunut paljon ihmisiä. Monella oli riitoja, mutta moni oli tullut tyydyttämään uteliaisuuttaan. Semmenkin Heikin asia, joka nyt oli näin pitkälle ennättänyt, oli tänäpänä vetänyt junttilaisia tänne. Rähinää ja melskettä kuului joka paikasta. Nimismies kulki edes takaisin, milloin kartanolla milloin käräjätuvassa; hän oli kova kantajana, mutta oiva puolustajana, sillä enimmiten aina oli hän voitolla. Viinan myymisestä ja viinan poltosta oli edellisinä päivinä monta sakotettu. Ne, jotka sakotettiin, kirosivat, mutta nimismies naureskeli, sillä hän oli iloinen. Oliko se kummaa! Tulipa hänelle osa sakoista. Vähän matkaa käräjätuvasta oli torppa. Se oli köyhän eukon asuma. Eukko istui kehräten valkean edessä; hän ei huolinut käräjistä ensinkään eikä paljon ihmisistäkään, joita nyt hänen mökissään oli paljon. Hän oli käräjiin tottunut, sillä hän oli asunut tässä torpassa elinaikansa, ja naapurissa pidettiin hänen pienuudestansa saakka kahdesti vuodessa käräjiä. Käräjäpäivät taisivatkin vuodessa olla ainoa aika, jona hänellä mökissään oli vieraita. Nyt oli hän vanha ja vähäkuuloinen, ja hänen näkönsäkin jo oli huono.
Tässä mökissä istui Johannes takan edessä, ja kaunis, vaikka vaalea ja vapiseva tyttö istui hänen vieressään. Kuka tämä tyttö oli, arvaat, lukija. Älä kummastele, että hän vapisi, että hän oli ruusunsa poskiltaan kadottanut suruun ja murheeseen. Hänkin oli nyt kutsuttu käräjiin, ja vaikka ilkeä nimismies ei häntä päästänyt isänsä puheille, oli hän monen kuullen manannut Ainaa totta puhumaan, viekkaudetta ilmoittamaan, missä isän rahavehkeet olivat, ja viimein oli hän muka hyväillen taputtanut Ainaa poskille, sanoen: »Kumma, miten semmoisella miehellä saattaa olla niin kaunis ja siivo tytär!» Tätä käytöstä ei Johannes nähnyt. Se oli nimismiehen onni. Mutta Aina puhui kaikki Johannekselle, ja jos Johannes ennen oli nimismiehen vihollinen, niin hänen vihansa nyt vaan yhä yltyi. »Älä pelkää, Aina!» sanoi hän. »Usko se vakavasti, että kun ajaksi on paha paisunut, tulee se viimein ilmi ja saa pahan palkkansa; ole hyvässä turvassa, Jumala ei syytöntä heitä, vaikka usein näyttää kuin ei hän ihmisestä pitäisi mitään». Aina pyhki silloin kyyneleet silmistään; Johanneksen sanat vaikuttivat hyvää hänessä.
Rättäri tuli mökkiin. »Käräjät alkavat», sanoi hän.
Väki samosi ulos. Kolmen jäivät Johannes, Aina ja eukko mökkiin. »Jätä kaikki Jumalan haltuun», neuvoi Johannes; »apu tulee ennen kuin luulemme, tulee usein sieltä, mistä emme tiedä odottaakaan».
Raudat kolisivat samassa kartanolla, ja kun Johannes avasi oven, aikoen mennä kuulemaan ja puolustamaan syytöntä, näki hän rättärin vievän Heikkiä käräjätupaan. Se näky särki Johanneksen sydäntä; mutta käräjätuvan portailla näki hän myöskin nimismiehen, joka naurusuin puhutteli erästä sakotettua; se näkö sytytti hänen kiukkunsa.
Aina oli nähnyt isänsä, oli myöskin nähnyt nimismiehen, ja mitä hän tuossa kärsi, osannet sinä, puhdassydäminen Suomen neitonen, aavistaa. Nämät näyt koskettivat, näetsen, Ainan sydämessä kahta haavaa. Aina vapisi vaan yhä enemmän; hän ei osannut vihallaan sammuttaa suruansa. Hän ei olisi silloin ollut se, mikä hän oli.
Käräjätuvan etuhuoneessa oli paljon väkeä, kun Johannes ja Aina sinne tulivat. Kaikki ottivat lakkinsa päästä, kun näkivät Johanneksen. Mutta akkunan edessä seisoi kaksi miestä, toinen vanha, harmaapäinen, toinen nuori; ne eivät tervehdyksen sanaa sanoneet, ja kun Johannes tervehtäen sanoi muitten »hyvän päivän» toivotukseen: »Jumal' antakoon!» eivät vieraat virkkaneet mitään. He katselivat tuvan ovea niinkuin olisivat odottaneet sisälle pääsyänsä. Vanhempi näistä miehistä oli hirmuisen ruma, ja suuri, leveä arpi hänen otsassaan teki hänen kasvonsa vielä rumemmiksi. Hänen suoniset, karvaiset kätensä näyttivät aikoinaan pidelleen muutakin kuin auraa; hänen terävät silmänsä näyttivät muutakin nähneen kuin toukoa keväin ja sänkeä syksyin. Tätä miestä nähdessään kammoksui Aina; hyvää hänestä ei hän aavistanut. Mutta käräjätuvassa seisoi Heikki tuomarin edessä. Hänen katsantonsa oli vapaa, ei rikosta hänen silmistään kukaan voinut lukea, sillä ne olivat kirkkaat, ja rehellisyys niistä loisti. Hän seisoi nojautuen ovea vaataan, ja elleivät raudat olisi sitoneet hänen jalkojansa, ei olisi kukaan osannut ajatella, että hän oli rikoksesta syytetty, että hänen asiansa nyt oli tuomarin tutkittavana.
Johannes astui tupaan. Aina ei sinne päässyt; hänkin oli kutsuttu kuultavaksi isänsä asiassa, ja niinkuin tiedät, lukija, ei semmoisia, niinkuin ei myöskään vieraitamiehiä, lasketa oikeushuoneesen, ennenkuin on heidän vuoronsa. Rättäri käskee, ja käskyä saavat vieraatmiehet odottaa etuhuoneessa. — Johannes näki Heikin, hän kätteli vankia ystävällisesti; hän sanoi Heikille terveisiä Ainalta. Mutta samassa alkoi tuomari tutkintoa.
Nimismies oli syyttäjänä; hän seisoi pöydän sivulla ja silmäili viekkaasti väkeä. Että tämä asia koski häneen, se näkyi selvästi hänen silmistään. Hän kuunteli tarkoin tuomarin kysymyksiä; lyijykynällä kirjoitti hän muutamia näitä vastauksia muistikirjaan, jonka hän lakkaristaan otti. Mutta vakaalla äänellä kertoi Heikki tuomarin edessä, mitä hänelle markkinoilla oli tapahtunut; ei hän mitään salannut eikä mitään lisiä pannut.
Kun Heikki oli totisen kertomuksensa lopettanut, silmäili tuomari nimismiestä. Kumartaen astui hän askeleen tuomaria likemmäksi ja rupesi puhumaan; mutta mitä hän puhui, oli aivan vastoin Heikin lauseita. Nimismies ei ollut mitään hyvää Heikistä tietävinään; pahaa, ihan pahaa puhui hän Ainan isästä. »Monet ajat», niin puhui nimismies, »on meikäläisten kukkaroissa löytynyt väärää rahaa: moni on sen kautta saanut kärsiä suuria vahingoita. Minä olen kaikin mokomin hakenut vääräin rahain tekiää, minä olen kauan hakenut häntä turhaan. Minä en uskoisi talon isännän saattaneen tarttua niin häpeälliseen elatuskeinoon; mutta minun täytyy vasten tahtoanikin uskoa. Köyhyyttä teeskennellen on Heikki Saarela monet ajat koettanut pettää oikeutta; mutta, Jumalan kiitos, viime markkinapäivinä tuli hänen pahuutensa ilmi. Lujat on minulla vieraatmiehet; minä vaadin ihmiskunnan puolesta kovaa rangaistusta vääräin rahain tekiälle».
Tuomari, Johannes ja kaikki tuvassa käänsivät silmänsä Heikkiin. Hän seisoi naurusuin, ja hänen silmistänsä saatettiin lukea kysymys: »Joko olet valheesi lopettanut?» — Tuomari vaati häntä vastaamaan nimismiehen kanteesen.
»Tuokoon nimismies siihen vieraatmiehensä!» sanoi Heikki äänellä, jossa ei ensinkään pelkoa ollut.
Nimismies silmäili tuomaria, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näin kauas saattaa Heikki Saarela mennä pahuudessaan». Sitten kääntyi hän rättäriin ja sanoi: »myöntääkö tuomari, niin kutsutaan vieraatmiehet?» Rättäri meni ulos, ja ovea avattaessa näki Johannes vaalean Ainan etuhuoneessa.
Heikin kasvoissa ei mitään muuttunut; vakaana seisoi hän, kun rättäri tuli takaisin etuhuoneesta; vakavin silmin katseli hän vierastamiestä, joka rättäriä seurasi; mutta nähtyään tämän miehen; säpsähti hän ja pyhki otsaltaan hiuskiharan, ja hänen huulensa liikkuivat, kuin olisi hän tahtonut sanoa jotakin, mutta ei hän kumminkaan mitään hiiskunut.
Johannes näki tuon ruman miehen, josta hän etuhuoneessa jo oli pahaa aavistanut; hän näki, kuinka nimismies silmäili häntä, miten hän nyykäytti päätään ja miten vierasmies nojahutti päätään, ja Johannes ajatteli: »ne pitävät yhtä, nuo ihmiset!»
»Sinun nimesi on Lassi Juusola?» kysyi tuomari kääntyen mieheen. — »Niin on, herra tuomari», vastasi mies, ja hänen rumuutensa oli, kun hän avasi suunsa, ylen kamala. Arpi hänen otsassaan näytti vielä isommalta, ja hänen pienet, pahat silmänsä tirkistelivät tuomaria. — »Tiedätkö sinä, mistä asiasta on kysymys, ja tunnetko sinä tätä miestä?» Tuomari viittasi Heikkiin. »Tiedän», vastasi Lassi ensimäiseen kysymykseen ja »tunnen» toiseen; sitten katseli hän nimismiestä; mutta nimismies silmäili vuorottain Lassia, vuorottain Heikkiä. — »Oletko ennen ollut valalla?» kysyi tuomari. — »Monta kertaa, herra tuomari!» vastasi mies. — »Sinä ymmärrät siis valan tärkeyden?» — »Ymmärrän».
Näin kyseli tuomari vieraaltamieheltä yhtä ja toista. Mutta pöydällä oli Pyhä Raamattu ja se oli avattu. Tuomari käski miestä valalle, ja rohkeasti astui mies tuomarin eteen. Kaksi sormea pani hän kirjalle ja rupesi tekemään valaansa.
»Ajattele, mies, mitä teet, ennenkuin vannot pirulle sielusi!» kuului kamala ääni oven tyköä. Lassi käänsihe hämmästyen; hän silmäili oveen päin. Siinä seisoi Heikki vakaana. Lassi laski sormensa taasen Raamatulle, ja nyt vannoi hän, lupasi kautta Jumalan puhua totta. Mutta mitä hän totena piti, se oli ylen rumaa valetta; siinä ei sanaakaan totta ollut. Hän puhui, miten Heikki markkinoilla hänen kanssaan kauppaa tehdessään oli tarjonnut hänelle samallaisia rahoja kuin ne, mitkä Heikiltä kauppapuodissa oli otettu, kuinka, kun hän ei niitä hyväksynyt, vaan sanoi vääriksi, Heikki kumminkin kaikin mokomin tahtoi houkutella häntä ottamaan niitä vastaan, vakuuttaen muka, että kyllä hän ne saisi menemään, jopa vielä oli luvannut erityisiä välirahojakin, jos hän tahtoisi häntä auttaa niitä kaupitsemassa j.n.e. Tuommoisia puhui Lassi ja vielä muutakin; kaikki tarkoitti näyttää Heikkiä ei ainoastaan väärän rahan kaupitsijaksi, vaan itse tekijäksikin.
Johannes ei kuunnellut Lassin puhetta loppuun asti. Hän muisti Ainan; hän meni ulos etuhuoneesen. Siinä seisoi Aina, ja nähtyään Johanneksen kysyi hän: »Mitä vierasmies on sanonut?» — »Hän on sielunsa manalaan vannonut», vastasi Johannes kolkolla äänellä; sitten vaikeni hän. Ainakaan ei mitään sanonut.
Mutta nuorukaista, joka etuhuoneen akkunan vieressä seisoi, ei kukaan huomannut. Hän seisoi muitten suojassa, hän sopi näkemään Ainan ja kuulemaan Johanneksen vastauksen. Ei tiennyt kukaan, mitä hänessä liikkui, kun hän kuuli Johanneksen puhetta ja näki Ainan tuskaa. Hän silmäili usein ovea, niinkuin olisi hän odottanut kutsumusta tulla sisälle; hän ei huolinut muitten puheesta; mutta kun mainittiin Heikki Saarelan nimeä, säpsähti hän ja pyhki pois hien, jota ehtimiseen nousi hänen otsalleen.
Kun miehet etuhuoneessa sanoivat toisilleen: »Varmaan se on totta, että Saarelan Heikki on väärän rahan tekijä», kävi tämä lause kolmen sydämeen kipeästi; mutta kuka se kolmas oli, johon nämät sanat kävivät, sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Vihdoin, kun jo nuorukainen oli kauan odottanut ja Johannes ehtimiseen kulkenut etuhuoneesta tupaan ja tuvasta taasen etuhuoneesen, aukeni ovi ja rättäri näkyi. Hän sanoi ovessa: »Matti Alatalo kutsutaan sisälle». Silloin liikkui nuorukainen; hän lähestyi ovea, mutta hänen käyntinsä oli horjuva niinkuin sairaan. »Tuoko se toinen vierasmies on?» puhuivat miehet keskenään. »Sehän se mahtanee olla», vastasivat toiset. Nuorukainen kuuli miesten puhetta, hän silmäili ympärilleen ja jupisi: »Jumalan nimeen!» — Ja ovi lukittiin hänen jälkeensä.
»Se nuorukainen ei tee väärää valaa», sanoi Johannes, ja taasen jätti hän Ainan etuhuoneesen ja meni tupaan.
»Sinun nimesi on Matti Alatalo, merimies?» kuuli Johannes, tullessaan tupaan, tuomarin kysyvän. »Niin on, herra tuomari», vastasi nuorukainen hiljaisella, vapisevalla äänellä. — »Muista», sanoi tuomari, vakaalla äänellä, silmäillen tarkasti nuorukaista, »muista, että sinun sanasi tässä saattaa langettaa ihmisen, muista se ja puhu totta!» Niin sanoi tuomari, mutta nuorukainen oli vaalea kuin lumi iltapakkasessa; hänen silmänsä tirkistelivät lattiaa, hänen kätensä vapisivat, ja hän oli vaipua maahan.
»Puhu totta!» kuului kolkko ääni ovelta, ja taasen kääntyivät kaikkien silmät ovelle; mutta ei kukaan voinut sanoa, mistä tämä kolkko ääni tuli. Heikki seisoi vakaana kuin ennenkin; hän seisoi ovensuussa; mutta Heikin tätä sanoneen ei Johanneskaan luullut.
Hetki kului. Tuomari kyseli, tiesikö nuorukainen valan tärkeyttä ja muuta semmoista, kuinka vanha hän oli, oliko hän ripille päässyt, joihin kysymyksiin nuorukainen vastasi valan tärkeyden aivan hyvin tietävänsä, olevansa kolmenkolmatta vuoden vanha ja jo kuusi vuotta sitten päässeensä Herran ehtoolliselle.
»Muista, kuinka tärkeä todistuksesi on», sanoi sitten tuomari ja käski nuorukaisen tulemaan likemmäksi. Pöydällä oli Raamattu samalla paikalla, missä äsken Lassi teki valansa; sinne valalle käski tuomari nuorukaista.
Nuorukainen lähestyi pöytää; hän loi silmänsä ylös ja hänen silmänsä tavoittivat nimismiestä, jonka kasvoista ne lukivat kiivautta ja kovuutta; sitten kääntyivät ne Lassiin, ja Lassin silmistä luki hän samaa; Lassi heristi nyrkkiään, sen huomasi nuorukainen. Vavisten lähestyi hän pöytää. — Hän teki valansa.
Tykyttävällä sydämellä odotti Johannes nuorukaisen todistusta. Tämä oli ison aikaa ääneti; sitten, kun tuomari kehotti häntä puhumaan, puhui hän, ja hän puhui niinkuin olisi hän osannut puheensa ulkoa. Hänen todistuksensa ei viivaakaan erkaunut Lassin todistuksesta; ihan samaa puhui hän, ja puheensa lopetti nuorukainen sanoilla: »Niin totta kuin Jumala minun auttaa ruumiin ja hengen puolesta».
»Tiedätkö mitään muuta?» kysyi tuomari. »En», vastasi nuorukainen.
»Elävän Jumalan edessä olet puhunut», sanoi tuomari; »vaivainen sinä, jos omatuntosi toisin sanoo kuin kielesi nyt on puhunut».
Kylmä hiki nousi nuorukaisen otsalle tuomarin tätä sanoessa; hän olisi vaipunut maahan, ellei Lassi olisi lähestynyt häntä ja vetänyt hänet tykönsä, samalla kuin tuomari sanoi Heikille: »Sinulla on tytär? Onko hän täällä'?» — »On», vastasi Heikki, jonka silmät surullisesti olivat katselleet nuorukaista; »on minulla tytär Aina!»
Johannes läksi taasen tuvasta etuhuoneesen; hänen poissa ollessaan oli Aina nääntynyt lavitsalle. Johannes meni hänen tykönsä, ja Aina avasi ummistuneet silmänsä. »Hänkin on valehdellut», sanoi Johannes.
Kipeää kävi Johanneksen sydämeen nähdä Aina tuollaisessa tilassa. Aina ei enää ollut vieras Johannekselle; Johannes tunsi Ainan, ja jo useasti oli hän ihmetellyt siveyttä, jonka hän näki hänen muodossaan. Väliin oli hän pitkät ajat seisonut ja ihastuneena katsellut Ainaa, joka vaaleudessaan oli kauniimpi kaikkia muita, joita Johannes ikänänsä oli nähnyt. Johannes piti itseään viattoman lapsen puolustajana; hän ei vielä huomannut, että Aina muutenkin oli hänelle kallis, että hän siitä päivästä, jona hän Ainan kanssa kulki metsäpolkua, oli Ainasta pitänyt enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Johannes ja Aina olivat viime päivinä yksissä olleet; Johannes oli nähnyt, miten Aina surussaan oli ylevä, miten valitussana ylen harvoin puhkeusi ilmi, ja kumminkaan ei tiennyt Johannes tämän surullisuuden suurinta syytä.
Kun rättäri käski Ainaa käräjätupaan, seurasi Johannes häntä sinne. Siinä näki hän, miten lapsellinen rakkaus heikossa naisessa puolustaa rakastettua isäänsä. Aina puhui valatta totuuden; hän puhui, miten Heikin oli käynyt markkinoilla. Hän puhui, ja tuossa puheensa innossa oli hänen kauneutensa enkelin. Nuorukainen vapisi kuin haavanlehti. Nimismiehen täytyi hänen edessään luoda alas silmänsä; Lassi oli ainoa, johon eivät Ainan sanat pystyneet.
Kun Aina puheensa lopetti, vallitsi kotvan aikaa syvä hiljaisuus salissa. Kaikki katsoivat kummastelevilla silmillä Ainaa; mutta Heikin silmissä loistivat suuret kyyneleet. »Jumala siunatkoon häntä!» jupisi isä.
Miten tuomari sitten kysyi kauppiaita, joita myöskin oli käräjiin kutsuttu todistamaan, vaikka he eivät olleet saapuville tulleet, miten hän vielä vierailtamiehiltä ja nimismieheltä kyseli yhtä ja toista, sitä emme tässä huoli mainita. Puolipäivä oli jo käsissä, kun hän nousi istuimeltaan ja sanoi asian ei saattavan päättyä ennenkuin tulevissa käräjissä. Tuomari katseli sitten hellästi Ainaa, ja varmaa on, että hän niinkuin kaikki muutkin tuvassa enemmän luottivat Ainan puheesen kuin vierasmiesten valaan. Mutta tuomarin tulee tuomita lain eikä sydämensä mukaan. Jos toisin olisi ollut, niin ei Heikkiä raudoissa olisi viety linnaan takaisin.