IX.
Eriskummainen pyhäaamu.
Liisa oli poissa. Hän oli koonnut kapineensa ja mennyt. Kaksi päivää oli hänen lähdöstänsä kulunut. Hän oli lähtenyt iloisena, sanomatta mistä hän aikoi hakea turvaa. Hänen viimeinen lauseensa lautamiehelle oli: »tuosta avioliitosta ei tule mitään!» Ja sen voi hän suuremmalla luottamuksella nyt sanoa, sillä hän oli tuorstaiaamuna kauan puhellut Antin kanssa.
Maisteria ei näinä päivinä paljon näkynyt, ja että lautamies itse oli pahalla tuulella, sen sai Anttikin havaita. Hanna istui näinä päivinä enimmästi pirtissä, missä Antti rekeä korjasi. Hän oli iloisempi nyt kuin ennen.
Yhden ainoan kerran oli Hanna näinä päivinä vaalennut. Se tapahtui lauvantai-iltana, kun Antti hänelle kuiskasi: »Huomenna olette jo puoleksi rouva; huomenna kuulutetaan!»
Hanna vaaleni silloin ja loi silmänsä nuhtelevasti Anttiin; mutta silloin kuiskasi Antti: »Sallikaa minun puhua teille muutama sana huomenna, ennenkuin suurukselle mennään».
Hanna myöntyi tuohon pyyntöön, ja ne silmäykset, joilla he katselivat toisiaan, puhuivat enemmän kuin sanat. Hanna punastui, kun Antti lausui: »Minä sanon niinkuin Liisa: teidän ja maisterin liitosta ei tule mitään.»
Mutta että Hanna huomispäivää pelkäsi, se ei ollut kumma.
Odottaessa jotakin tärkeätä hetkeä tahi sitä pelätessä — aika kumpaisessakin tapauksessa kuluu hiljaa, viimeisessä tapauksessa kumminkin kiireemmästi.
Pyhäaamu tuli.
Lautamies on noussut. Hänen päätänsä pakottaa; hän ei ole ensinkään sillä mielellä, millä isän tulisi olla tyttärensä kuulutuspäivänä. Maailma tuntuu hänelle niin tyhjältä, ja nyt kun hän viimein on onnistumaisillaan saada hartaimmat toiveensa toteutumaan, on saada tyttärensä ja samalla itsensä herrassukuun, ei hän sitä iloa tunne, jota hän siitä toivoi. Lautamiehen luonne on tuollaisia, joiden kuvaamiseen kynä ei pysty, jotka tekevät mitä päähän pistää, samalla asiaa miettimättä ja miettien. Hän oli ymmärtäväinen. Kaikki, mitä hän teki, näkyi ymmärtäväisen työltä; mutta usein oli työ tehtynä, ennenkuin lautamies itsekään tiesi, miksi hän niin oli tehnyt. Hän oli ahne ja itsekäs, mutta nuo molemmat ominaisuudet eivät tulleet siinä määrässä näkyviin kuin ne hänessä vallitsivat, sillä ylpeys oli se paino toisella vaakalaudalla, joka piti vallalla jonkunmoisen tasapainon. Kipeästi pisti häneen antaa häissä ja muissa pidoissa hopearahoja morsianvatiin, kipeästi pisti häneen ostaa tyttärelleen kalliita vaatteita ja muita kaluja; mutta ylpeys vaati, ja lautamies ei voinut vastustaa. Väliin taasen antausi hän kauppoihin, joissa hänen itsekkäisyytensä pisti esiin; mutta hän voitti rahoja, ja ylpeys sai silloin kärsiä. Hänen ylpeytensä sai aikaan tuon hänen pyrintönsä päästä herrassukuun, sillä siihen päästyänsä toivoi hän pääsevänsä pitäjän etevimmäksi mieheksi. Että hän kotonansa oli kova, sen olemme jo osaksi nähneet, ja kummalliselta saattanee näkyä, miten tämmöinen mies isäntänä saatti niin kaikki järjestyksessä pitää.
Hän istui nyt pöytänsä ääressä, ja koko hänen ilonsa puhkeusi näihin sanoihin: »Jumalan kiitos!» Mutta hänen äänensä ei suurta kiitollisuutta osoittanut.
Maisteri toisessa kamarissa makaa vielä. Kynttilä palaa hänen vuoteensa vieressä, ja tuolilla on kirja Hutterus redivivus. Tuo merkitsee, että hän on lukenut. Jos me maisterin — tahi ylioppilaan, sillä sitä enempää hän ei ollut — kirjeistä luulemme, ettei hän työtä tehnyt, niin olemme väärässä. Maisteri Lager oli lukenut paljon, ja hänen totinen aikomuksensa oli päästä jouluksi papinvirkaan. Maisteri oli itse hankkinut ne tiedot, mitä hänellä oli. Himmeästi muistaa hän ensimäistä nuoruuttaan. Isää ei ole hänellä ollut, hän ei ainakaan tiedä hänestä mitään. Hän ei muista äitiänsäkään, sillä jo viidenneltä ikävuodeltaan on hän ollut yksin maailmassa. Hän kulki ensin ympäri kerjäten, kunnes hän vähän isommaksi tultuaan sai palveluspaikan Turussa Rettigin luona. Vaan siellä hän ei kauan menestynyt. Hän haki tietoja; hän oli oman halunsa voimalla oppinut, ja oma, ihan oma oli hänen ajatuksensa päästä kouluun. Sinne autti häntä muuan kauppamies, joka sattumalta oli havainnut pojan innokkaat pyrinnöt. Lagerin luvut onnistuivatkin niin, että hän, vaikka jokainen päivä hänelle oli kuin kova kurjuuden koulu, 23 vanhana tuli ylioppilaaksi. Silloin muuttui hänen sisällinen tilansa kummallisesti. Hänen sydämensä oli ollut avoin vastaanottamaan kaikkea hyvää tähän saakka. Hän eli tosin suurimmassa kurjuudessa; mutta hän oli velatta. Hänen olentonsa oli siisti, hänen käytöksensä oli nöyrä. Mutta nyt muuttui kaikki. Hän tuli tutuksi muutamain rikkaiden kanssa. Ja nyt heräsi vähitellen hänessä kysymys, joka sai hänet poikkeamaan harhateille, sille harhatielle, jota hän nyt on kauan kulkenut. Tuo kysymys oli aivan tavallinen; se oli vaan tällainen:
»Miksi olen minä näin kurja, kun toiset ovat rikkaat ja elävät huoletta?»
Miten maisteri sai tämän Gordion-solmun avatuksi, näemme hänen nykyisestä tilastaan. »Se ei vaikuta asiaan, miten solmut avataan, kun se vaan auki tulee», lienee hän, niinkuin muinen kuningas Aleksanteri suuri, arvellut. Hän rupesi elämään niinkuin hänen toverinsa elivät; hän joutui velkaan, hän tuli valehteliaksi, väliin pettäjäksi; mutta tuo sai hänen sydämensä yhä vaan kovemmaksi. Vihdoin ei hän enää uskaltanut tulla rohvessoriensa näkyviin. Kaikki paremmat toverit heittivät hänen, ja yhä alemmaksi vaipui hän. Toveria oli hänellä vieläkin, mutta vuosi vuodelta aina yhä huonompia. Lager havaitsi viimein, kun oli 7 vuotta tällä lailla kulunut, että tämä tie ei paratiisiin vienyt; mutta hän oli yksinäinen, häntä ei surrut kukaan, hän oli kaikin puolin oma herransa. Hävyttömyydessä voittivat toverinsa tuskin häntä; mutta juomisessa ja pelissä olivat ne aina voiton puolella, sillä juominen ei ollut juuri Lagerin päävika, vaikka hän sitä, enemmän tottumuksesta kuin taipumuksesta harjoitti. Tällainen oli maisteri Lager, kun hän Helsingistä kesällä karkasi. Kunniantunnon kynttilä ei hänessä kumminkaan ollut kokonaan sammunut, ja kun hän tuli Ollilaan, rupesi se vähän vireämmästi palamaan, vaikka hänen kirjeensä eivät kaikin paikoin sitä osoita. — Kun hän päätti rakastua lautamiehen tyttäreen, teki hän sen tavarain tähden; mutta hän havaitsi hyvin itse, että Hanna ei hänelle rahattakaan halpa ollut; Hanna sai herätetyksi parempain tunteiden jäännökset eloon hänen sydämessänsä.
Hän ei ole vielä noussut; hän makaa, ja hänen ajatuksensa ovat tulevaisuuteen kääntyneet. Hän on tehnyt lujia päätöksiä. Ensin on hän kysynyt, miksi hän aina Hannan parissa on niin ujo. Tuota hän ei ymmärrä. Hän on päättänyt päästä tuosta ujoudesta vähäisellä tunnustuksella edellisestä elämästään. Hän ei vielä ollut valehdellut mitään Hannalle; nyt hän päätti valehdella. Mutta hän päätti valehdella sillä lailla, että hän valheellaan liikuttaisi Hannan sydäntä. Hän päätti myös papinvirkaan tultuaan kokonaan muuttua toiseksi ihmiseksi. — »Onni on tarjoutunut minulle; minun on sen tähteä satamaan seuraaminen, sillä Jumala on totisesti sallinut minun tänne tulla» — ajatteli hän. Samalla sattui hän silmäilemään oikeaa kättänsä, jonka etusormessa oli sormuksen sija vielä näkyvissä. — »Sinä, minun äitini ainoa perintö, sinä olet poissa; mutta sinä tulet takaisin ja tuot muassasi minulle enemmän kuin äitini voi minulle antaa!» — Maisteri oli antanut kihlasormuksena sormuksensa Hannalle.
Isä ja ylkä olivat kamarissaan vielä. Molemmat luulivat olevansa onnensa satamassa. —
Vaan ennenkuin menemme kertomaan tämän päivän tapauksia, on meidän silmäileminen niitä kahta, jotka Ollilassa vielä kertomukseemme kuuluvat.
Pirtissä nukkuvat kaikki, leivintuvassa kaikki; sillä nyt on pyhäaamu, ja levollahan pyhäpäivä paraiten pyhitetään. — Ei, Antin vuode leivintuvassa on tyhjänä. Hän on noussut tavallisella arkipäivän ajalla. Ei ole tuota kukaan huomannut. Hän on pukeutunut pyhävaatteisiinsa ja mennyt — Hannan luo.
Ollila oli jakaunut kahteen leiriin. Isä ja ylkä olivat toisella, morsian ja renki toisella puolen. Isä ja ylkä eivät vihollisista tiedä, voiton pitäisi siis olla toisella puolen. Hannan pöydällä palaa kynttilä. Nuorukainen ja neitonen istuvat vastatusten. He puhuvat.
»Hanna! Te tahdotte tietää, millä keinolla minä voin teitä auttaa. Te luotitte minun sanoihini, kun en keinoa tiennyt; tuo todistaa minulle, että te minuun luotatte, kun saatte kuulla välikappaleen?»
»Minä luotan teihin; eihän minulla ole ketään, ei ketään muuta».
»Mutta, Hanna, te ette ensinkään tunne minua; voisittehan hakea neuvoa pappilasta, jossa te olette tunnettu ja rakastettu».
»Voi, Antti! Älkää pappilaa mainitko! Pappilan neidit tuskin sietävät nähdä minua. Kirkkoherra tosin on hyvä; mutta en tiedä syytä, miksi en häneen voi luottaa».
Antti istui hetken aikaa ääneti. Vihdoin nousi hän ja meni vakavasti Hannan tykö. »Te ette tunne minua», puhui hän; »mutta kun minä sanon, ulkokullailematta sanon: minä olen rehellinen, Jumalaa pelkääväinen mies, niin tunnette minut. Tosi on, että toimeni maailmassa on vaan halvan palkollisen, kun sitävastaan te olette rikas, sivistynyt; mutta kumminkin uskallan minä sanoa: Hanna! Se keino, joka voi rikkoa teidän ja maisterin välin, on, että annatte sydämenne toiselle. Hanna, antakaa se minulle, niin olemme molemmat pelastetut!»
Hanna silmäili kummastellen nuorukaista. Hänen poskensa punottivat, vaan huulten yli ei sanaa tullut.
»Te ette vastaa?»
»Se keino ei auttaisi. Se saisi matkaan vaan, että te saisitte seurata
Liisaa», vastasi Hanna hiljaa.
»Teillä ei ole luottamusta minuun! Hanna, jos ei teillä isää olisi, ei äitiä, ja olisitte köyhä palkollinen niinkuin minä, mitä vastaisitte, jos minä sanoisin teille: Me olemme molemmat köyhät, mutta me olemme nuoret. Me jaksamme tehdä työtä. Tule, Hanna, minulle morsiameksi! Minun äitini huone, vaikka lahonnut ja huono se on, antaa meille suojelusta, kunnes voimme rakentaa paremman. — Mitä vastaisi Hanna tuohon kysymykseen?»
»Sitä en osaa sanoa — — — Jumala, eihän se kuulu tähän!» — vastasi
Hanna hiljaa ruusunpunaisena.
»Enemmän kuin Hanna voi tietää, kuuluu se tähän. Sano, armas Hanna, mitä vastaisit?»
Muutama silmänräpäys kului. Veri oli puhjeta Hannan poskista. Vihdoin, kun Antti lempeillä, mutta surullisilla silmillä tarkasteli häntä, ikäänkuin olisi Hannan vastaus tärkein hänelle maailmassa, tarjosi neito kätensä Antille ja vastasi tuskin kuultavalla äänellä: »Minä en häntä hylkäisi».
Antin silmistä lensi ilon säde. »Nyt tunnen minä Hannani sydämen!» sanoi hän ja puristi hellästi Hannan kättä, joka ensi kerran hänen kädessänsä lepäsi. »Ja nyt, Hannani, elä enää pelkää, luota Jumalaan! Hän ei toiveitamme häpeään käännä». —
»Antti! Jumalan tähden, mitä aijot tehdä?» — kysyi Hanna pelästyneenä. »Sinä tiedät mimmoinen isäni on! Oi, sinä et tunne, ettei hän koskaan peruuta päätöksiänsä!»
»Sentähden pitää minun joutua. Armas Hannaseni, luota minuun; ja nyt, rakastettuni, hyvästi! Tärkeä on tämä päivä».
Hanna ei ennättänyt sanoa mitään. Se rukous, joka hänen huulillaan oli, ei pukeutunut sanoihin. Hän vaipui tuolille istumaan, ja silloin huokasi hän peläten: »Jumala, mitä aikoo Antti tehdä?» —
»Katso lurjusta!» huusi Sakari renki Antille vastaan, kun tämä tuli leivintupaan. »Hän on olevinaan niin pyhä ja kulkee kumminkin salaa yökulkua. Ahaa, lurjus! Mitä luulet lautamiehen tästä pitävän?»
Antti säikähti; sillä hän luuli Sakarin tietävän, missä hän oli ollut. Hän ei nyt kauan miettinyt. Kiire oli tullut. — »Ole vaiti!» sanoi hän, »ja puhu, jos tiedät, joko on lautamies noussut?»
»Totta kai! — Älä kiirettä pidä; ennätät sinä vielä saada maistaa keppiä, ennenkuin menemme kuulutusta kuulemaan».
Antti ei vastannut mitään; hän meni vaan arkkunsa luo, otti paperit rasiasta käteensä ja meni pirttiin.
»Mikä piru on Anttiin mennyt?» jupisivat rengit leivintuvassa.
Lautamies oli täydessä pyhäpuvussa. Maisteri oli nyt hänen kamarissaan. He puhuivat vähäpätöisiä asioita; mutta niissäkin tiesi maisteri niin viisaasti latoa sanojansa, että aamullinen mielipaha lautamiehestä katosi.
»Kun minä kerran olin puolisella senaattori S——n luona», alkoi maisteri ja jutteli nyt pitkän tarun, josta pisti esiin, miten hän oli tuttu senaattorin kanssa. Tuollaiset puheet, semmenkin kun maisteri viime viikolla oli näyttänyt kaksi kirjettä, jotka hän pappilassa ollessaan sanoi saaneensa kuuluisalta mieheltä Helsingissä, miellyttivät niin vanhaa lautamiestä, että hän suunsa täydeltä nauroi. —
»Mutta», sanoi äkkiä maisteri, »minä olen tosin tollo; enhän ole muistanut ensinkään morsianlahjoja. Onpa kumma, ettette ole minua muistuttaneet! No, Helsingistä minä niitä voin lähettää».
»Olkaa vaiti!» — sanoi naurusuin lautamies, — »kyllä minä otan ne osalleni, niinkuin isän tulee. Nousevalla viikolla lähden Hannani kanssa markkinoille ja, hitto vieköön, emme sieltä tyhjänä palaa! Sillä minulla on —»
»Onko lautamies kamarissaan?» kysyi Antti samassa pirtissä ja kolkutti ovelle.
»On; mitä sinä tahdot? En minä nyt jouda», vastasi lautamies.
Antin ääni vapisi vähän, kun hän vastasi: »Sallitteko minun puhua kanssanne vähäisen?» —
»Tule sisälle» — ärjäsi lautamies — »ja sano pian, mitä sinulla on sanomista!»
Ei vavissut Antti enää. Jäykästi astui hän lautamiehen eteen ja silmäillen maisteria sanoi hän: »Minun puhettani ei tule kenenkään kuulla muun kuin lautamiehen».
»Hitto vie! Eivätkö ne ole kaikki riivattuja!» huusi lautamies. »Ei ole ennen ollut tapa täällä kuiskauksille ruveta. Suoraan suusta, mitä sinulla on sanomista!» —
Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. »Minä en tiedä, miksi en saisi teille kahden kesken sanoa, mitä minulla on sanottavaa», lausui hän.
»Mutta minä tiedän sen!» — Lautamies luuli nimittäin loukkaavansa maisteria, jos rupeisi kahden kesken puhumaan Antin kanssa.
»No, koska te niin tahdotte! — Tunnetteko, lautamies, tämän?» Antti otti taskustaan äitinsä sormuksen, johon oli piirretty 'A. E'».
»En; oletko villissä? Mistä minä sen tuntisin?»
»Se on äitini sormus».
»Mitä se minuun kuuluu?»
»Se oli teidän sisarenne sormus, teidän sisarenne, minun äitini, parooni Edlerin ja Eliinan vihkimäsormus».
Jos olisi salama iskenyt lautamiestä vasten suuta, ei olisi hän niin hämmästynyt, kuin tätä sanomaa kuullessaan. — »Sinä valehtelet, sinä paholainen valehtelet!» huusi hän. »Eliina ei ollut koskaan paroonin kanssa vihitty; se on valhe. Siis ei saattanut heillä olla vihkimäsormusta».
»Todistus on tallella», sanoi Antti.
»Missä!» huusi lautamies.
»Tässä!» Antti antoi lautamiehelle todistuksen.
Lautamies luki sen. »Aivan oikein! Todistus oli tässä; mutta missä on se nyt?» Lautamies piti paperia kynttilän tulessa. Se leimahti kerran. — Parooni Edlerin ja Eliinan vihkimätodistus oli porona.
»Konna!» sanoi Antti. — »Vähä tuo olisi, ellei enemmän todistuksia löytyisi!»
»Mitä sanot? Mitä olet uskaltanut sanoa, eläin? Te kuulette sen, herra maisteri; te kuulitte sen?»
»Minä närkästyin, antakaa anteeksi, setäni! — — Mutta tänään ei kuuluteta Hannaa, se oli minulla oikeastaan asiana; sillä Hanna ei ota maisteria».
»Ei, Jumal'auta, tämä kelpaa! Mitä sanotte, maisteri? Sakari, Matti, Jaakko!» huusi lautamies vaahtosuisena vihasta. »Köysi tänne! Mitä olet uskaltanut sanoa! Sinäkö olisit tuon korkeasukuisen parooni Edlerin poika! — Vartioikaa häntä, herra maisteri!» — Ja lautamies juoksi renkejänsä kutsumaan.
»Elkää vartioiko, kyllä minä täällä pysyn, kunnes lautamies tulee! — Teille, herra maisteri, olisi minulla myös sana. Te olette konna, jos te pakoitatte Hannaa naimisiin kanssanne vastoin hänen tahtoansa».
»Sinä olet konna, joka tunkeudut asioihin, jotka sinuun eivät kuulu», sanoi maisteri vaalistuen.
Antti oli samaten vaalea. Hänen yrityksensä rynnistyksellä valloittaa lautamiehen sydän oli saanut onnettoman lopun. Jos maisteri ja Hanna kuulutettaisiin, silloin olisi kaikki turhaa.
Lautamies tuli takaisin. Rengit seurasivat häntä.
»Tämän miehen kädet sidotaan. Sakari lähtee heti nimismiehen luo; minä menen Riemulaan».
»Sallikaa minun teitä seurata!» pyysi Antti.
Lautamies ei ollut kuulevinaankaan Antin pyyntöä. Omin käsin hän tarttui Anttiin, ja Antti tarjosi itse kätensä lautamiehelle sidottaviksi. — Mutta kun lautamies nyt pisti kätensä Antin taskuun ja sieltä veti esiin kaikki Elina vainajan paperit, silloin oli Antti nääntyä. Mutta sanaa ei tullut hänen huultensa yli.
»Minä lähden näillä Riemulaan», sanoi lautamies.
Kun Hanna lautamiehen lähdettyä kuuli, miten oli Antin käynyt, kätkeysi hän kamariinsa. Kyyneleet olivat taasen hänen turvansa.