VIII.
Eliina.
Hannan kamarista meni Antti leivintupaan. Täällä ei ollut ketään. Hän sytytti takkaan valkean, ja saatuaan sen palamaan hän ajatuksiin vaipuneena hiljaisilla askelilla lähestyi vuodetta.
»Nyt, äitini, on hetki tullut!» puhui hän hiljaa ja heittäysi polvilleen, vetäen vuoteen alta vähäisen arkun, jonka hän kaulansa ympärillä nauhassa riippuvalla avaimella aukasi.
»Nyt on hetki tullut, nyt tarvitsen sinun neuvoasi, sinun apuasi. Sinä näet, että minä olen uskollisesti pitänyt mitä sinulle lupasin. Vasta pakon tullessa tähän turvaa! — sanoit sinä, kun kuolinvuoteellasi annoit minulle tämän vähäisen rasian. — Ja kun on sinulle sen sisällys selvä, älä ala vihata äitiäsi, älä väärin käytä tietojasi — lisäsit sinä. — Oi äitini! Tuon lupasin sinulle ja minä tahdon lupaukseni pitää».
Antti otti arkusta vähäisen rasian. Sitten lähestyi hän takkaa. Hän tarkasteli kaikin puolin rasiaa. Se oli rihmalla ympäröitty. Vapisevin käsin katkasi hän nuoran, ja kun hän kantta avasi, lensi hänen sielunsa läpi aavistus: »tämä hetki muuttaa toiselle radalle elämäni aluksen».
Kansi oli poissa, rasia auki. Paksu kultasormus oli ensimmäinen esine, jonka Antti näki. Hän katseli sitä kummastellen. Siihen oli sisäpuolelle piirretty »A. E».
Sormuksen alla oli paperikääry ja sen alla pohjalla kaksi sormusta, korvarenkaita, kultainen sydän ja kauniin nuorukaisen kuva. Sitä katseli Antti kauan, ja hän hämmästyi; hänen sydämessään liikkui outo tunne, kun hän luki, mitä kuvan alle oli kirjoitettu: »Tämä mies, poikani, oli sinun isäsi».
Vielä kerran katseli hän näitä kultakaluja, jotka hän ymmärsi olleen hyvin kalliit hänen äidillensä. Sitten laski hän ne rasiaan takaisin ja kätki ne arkkunsa pohjalle. Paperikääryn avasi hän nyt ja alkoi lukea takan edessä.
»Nyt ymmärrän, äitini, miksi sinä kaikin mokomin tahdoit opettaa minua kirjoitusta lukemaan ja kirjoittamaan. Tietysti sen tähden, että osaisin lukea, mitä et suusanallisesti tahtonut minulle ilmoittaa», ajatteli hän.
Kääryssä oli monta paperia, kirjeitä ja muita. Ensimmäinen, minkä hän sattui saamaan käsiinsä, oli vähäinen paperipala, tällainen:
»Vuonna 18— 16 päivänä Maaliskuuta vihki allekirjoittanut,
Kokkolan kirkossa tapahtuneen kuulutuksen jälkeen, aviopariksi
kornetin parooni Andreas Edlerin ja rusthollarin tyttären Eliina
Jaakontyttären, joka vihkiminen tapahtui Lohtajan kirkonkylässä.
Karl Gabr. Ström.
Provastin apulainen.
Todistavat:
Lorentz Edler. Johan Marjamäki. Matts Jaakola».
Luettuaan tämän tunsi Antti hikipisareita nousevan otsallensa. Eliina
Jaakontytär oli hänen äitinsä nimi, sen tiesi hän, ja hän muisti nyt
Liisan kutsuneen samalla nimellä lautamiehen sisarta. »Herra Jumala!
Olisiko se mahdollista, että lautamies Ollila olisi minun enoni!»
jupisi hän.
Kiireesti tarttui Antti toiseen paperiin. Hän luki:
»Minun rakas Liinani! Sydämeni särkyy, kun sinulle ilmoitan, mitä on velvollisuuteni ilmoittaa. Jumalan edessä olet sinä minun puolisoni, mutta minun sukuni ei sinua semmoiseksi tunnusta. Se ainoa, joka sinun tunsi, veljeni Lorentz, ei elä enää; kaikki muut, isäni, äitini, eivät tahdo sinusta mitään tietää. Vanhempaini kirousta en minä jaksa kantaa. Meidän välimme täytyy muuttua. Jos sinä minua rakastat, niin revi palasiksi vihkimätodistus. Minä tiedän, että sinun ylevä sydämesi ei tahdo kylvää eripuraisuuden siementä puolisosi sukuun. Mitä hyvää sinulle olisikaan siitä! Rakas Eliina! Kalvavalla sydämellä ja katuvalla omallatunnolla sanon sinulle viimeiset jäähyväiseni. Minä lähden nyt Ranskan sotaan.
Sinut ajoi veljesi pois kodistasi minun tähteni; sinä seurasit minua! Jos sinä tahdot, toimitan minä lakimiesten avulla, että saat perintösi, jonka veljesi on vallannut, vaan kaikissa tapauksissa, jotta et puutetta tulisi kärsimään, lähetän tässä sinulle 1000 riksiä.
Kova on kohtalomme, armaani! Suutele puolestani pienokaista, jota en saa nähdä, ja usko varmaan, ett'et sinä eroamme sure enemmän kuin sinua aina rakastava…»
Anders Edler».
»Hyljätty!» jupisi Antti ja heitti vihaisesti paperin luotaan.
Seuraavat paperit olivat kaksi 1000 riksin seteliä. Pieni paperipalanen oli niiden ympärillä ja siinä oli: »Anttini perintö isänsä jälkeen».
Kyyneleitä nousi Antin silmiin. »Äitini, äitini! mitä olet tehnyt!
Kärsinyt elinkautesi puutosta, jättääksesi minulle tämän suuren rahan.
Äitini, äitini!»
Vielä oli paperi jäljellä. Antti luki:
»Vuonna 18— 1 päivänä Joulukuuta syntyi ja saman kuun 3:na p:nä kastettiin luutnantti Anders Edlerin ja hänen vaimonsa Eliinan lapsi Anders. Kummina olivat Peitson torppari Isakka Matinpoika ja hänen vaimonsa Eeva. Kasteen toimitti
Karl Gabr. Ström. Provastin apulainen».
Seuraava paperi kuului:
»Rakas Eliinani! Viisi vuotta on nyt kulunut. Pitkä on se aika ollut sille, joka tietää tehneensä väärin. Kuinka ylevä, kuinka suuri sinä olet, sen ymmärsin minä vasta saatuani sinun kirjeesi, jossa sinä käsket minun elää ja olla kuin ei sinua olisikaan. Eliina! Minun sydämeni oli pakahtua hävystä ja murheesta. Minä olisin tahtonut polvillani pyytää sinulta anteeksi, vaan rakkaan äitini olisi se askel saanut hautaan. Minä olen käynyt suuria sotia. Minä koetin unhottaa sinua, mutta turhaan. Kuolema säästi minua katuvaa elämälle. Viisi vuotta olin ulkomailla. Everstin poletit rippuvat olallani, tähtiä on rintani täynnä. Nämä aijoin tuoda sinulle, panna ne eteesi ja sanoa: ota ne ja se kokonaisena, joka niitä kantaa. Silloin tuli kirje isältäni. Hän on kuoleman käsissä. Hänen viimeinen tahtonsa on, että minä menen naimisiin erään rikkaan, hyvän ja korkeasukuisen naisen kanssa. Mitä sanoo Eliinani? Tahtooko hän, että isäni kirous jää minun päälleni, vai että kirous isäni kanssa menee hautaan?
Tuhansia terveisiä pikku Antille. Kaikissa tapauksissa on hän minun poikani. Lähetä hän minun tyköni, minä tahdon tehdä hänestä miehen, paremman kuin hänen isänsä on. — Oi Eliina! Et ymmärrä, miten minun sydämeni on runneltu! Kirjoita pian vastaus
Anders'illesi.
Riemula, Elokuussa 18—.
1000 riksiä seuraa tässä mukana».
Antti tarttui kiireesti viimeiseen kirjeeseen. Äitinsä kirjoittamaksi tunsi hän sen.
»Minun rakas poikani! Näistä kirjoituksista tiedät äitisi elämäntapaukset. Vaan sinä et tiedä vielä kaikkia. Isälläni oli kaksi lasta, poika ja tytär; tytär olin minä. Ilmajoella oli isälläni suuri talo. Hän oli rikas ja hyvä. Hän kasvatti minua pappilassa rovastin tyttärien kanssa, ei sillä antaaksensa minulle muuta kuin talonpoikaista sivistystä, mutta syystä että äitini kuoli minun ollessani viidennellä vuodella. Minä sain kumminkin oppia enemmän kuin talonpoikainen tyttö tarvitsee, ja minä kiitän Jumalaa siitä. Miten nuoruuteni päivät kuluivat, se ei koske asiaan, josta aijon puhua; olkoon vaan sanottu, että se aika oli rauhallinen. Minä olin 16-vuotinen, kun ensi kerran näin sen miehen, jota vielä rakastan, vaikka hän minut on kauan sitten unhottanut ja nyt toisen kanssa onnellisena elää. Hän oli silloin nuori, vaikka ikämme ero oli 12 vuotta. Hän oli kaunis, ja ne, jotka minut nuorena näkivät, sanoivat minunkin olleen kauniin. Se oli minun onneni, tahi onnettomuuteni! Itse sanon sitä onnekseni, sillä rakkaus on puhdistanut sydäntäni, jos siinä vähänkään puhtautta on, vaikka se ulkonaisesti on ollut — vieläpä usein sisällisestikin — kovaa ja katkeraa. Se on opettanut minua anteeksiantamaan, ja siinä autuaallisessa tunnossa, ettei vähintäkään vihaa asu sydämessäni, uskallan minä astua iankaikkisen armon eteen, Häneltä armoa anoen. — Niin, minä olin 16-vuotinen, kun ensi kerran näin parooni Edlerin. Minä asuin silloin vielä pappilassa. Kirkkoherra havaitsi, millainen välimme oli. Minut lähetettiin kotia, ja hän, joka Suomen sotajoukossa palveli, lähti kotiansa. Me vannoimme ikuista rakkautta. — Viisi vuotta kului. Öin päivin oli hän muistossani. Minä odotin häntä, sillä hän oli luvannut tulla. Minulla oli näiden vuosien kuluessa monta kosiaa, mutta minä hylkäsin ne kaikki. Silloin kuoli rakas isäni, ja minua kahta vuotta nuorempi veljeni tuli isännäksi. Hänelle juttelin sisarellisessa rakkaudessa rakkauteni, ja hän iloitsi kuullessaan, että puheissa oli perää. Oi veljeni! En minä silloin tiennyt, että sinun ilosi oli petollinen, että sinä iloitsit saadaksesi siinä varmassa tiedossa, ettei parooni koskaan minua vaimokseen ottaisi, pitää minun naimattomana ja siten anastaa perintöni. Viiden vuoden kuluttua nousi tuo onneton Suomen sota, ja kun minä kyynelsilmin muistin sulhastani, kun minä unessa näin hänen verisenä sotatantereella syyttävän minua uskottomuudesta, tuli hän. Hän oli kauniimpi, miehuullisempi kuin ennen, ja, mikä paras oli, hänen rakkautensa oli muuttumaton. Veljeni nauroi, kun parooni minua syleili, ja kun minä Edlerin lähtiessä en voinut vastustaa hänen rukouksiansa, että seuraisin häntä, vaan puhuin veljelleni, joka minulla oli isän sijassa, vaikka hän nuorikin oli, niin nauroi hän ja sanoi: 'jos sinä paroonia rakastat, niin seuraa!' — Oi, minulla ei ollut silloin todellista neuvonantajaa! Minä annoin maineeni alttiiksi ja seurasin häntä, jota minä rakastin, huolimatta siitä, etten saanut olla veljeni häissä. — Edlerin rakkaus oli tulinen. Mutta ne opetukset, joita minuun oli pappilassa istutettu, eivät sallineet minun niin antautua hänen haltuunsa kuin hän olisi tahtonut. Kokkolaan tulimme, ja siellä kuulutettiin Edler ja minä. Edlerin veli Lorents oli se, joka tämän sai toimeen. Oi, jos minä olisin voinut tätä Lorentsia rakastaa, niinkuin hän minua rakasti, onnellisempi olisi silloin elämäni ollut! Tämä ylevä nuorukainen joutui sodan uhriksi. Siunattu olkoon hän! — Hiljaisuudessa vihittiin meidät, niinkuin vihkimätodistuksesta näet, Lohtajalla. Sitten seurasin minä Edleriä, kunnes minä palatessamme Torniosta jäin Kälviälle, jossa minä sinun synnytin. Olin jo silloin havainnut, että Anteroni tunteet minua kohtaan rupesivat laimistumaan, ja tietämättä missä hän oli, odotin minä kirjettä häneltä. Odotin kauan turhaan. Vihdoin se tuli. Mutta se ilmoitti, semmenkin raha, joka kirjettä seurasi, mitä minä olin pelännyt, vaikka en ollut hirvennyt sitä uskoa. — Minä näin nyt selvästi kaikki; en enää tohtinut toivoakaan hänen takaisin tuloansa. Se aika oli surun aika, jota yksin sinun naurusi kätkyessä lievitti. Minä kirjoitin veljelleni. Hän oli myynyt talonsa ja ostanut toisen etelä-Suomessa. Hän käski minun tulla luoksensa. Suurella vaivalla, sillä minä olin päättänyt sinulle säästää paroonin rahat, saavutin minä Ollilan, jossa veljeni nyt oli isäntänä. Hän otti minut veljellisesti vastaan. Mutta kun hän sai kuulla, että minä olin naimisissa ja että sinä olit avioliitossa syntynyt, julmistui hän. Ei auttanut, että minä nuhtelin häntä talon myymisestä minun luvattani. Hän ajoi minut pois, mainiten minua häpeällisimmillä nimillä. Hän koetti saada haltuunsa vihkimätodistuksen, ja hän oli siinä onnistuakin. Se olikin jo hänellä, vaikka minä sen salavihkaa kohta sain takaisin. En tiennyt silloin sen arvoa. Surevalla sydämellä sanoin ijäksi hyvästi veljeni asunnolle, ja sanomattomalla vaivalla tulin Ilmajoelle. Provasti oli kuollut, ja neidit, joiden kanssa minä nuorempana olin lukenut ja leikkinyt, käänsivät halveksien minulle selkänsä. Minä olin nääntyä murheeseen. Minun täytyi myydä monta lahjaa, joita onneni päivinä olin Edleriltä saanut. Mutta, armas, rakas poikani! Sinä olit minulla; sinua ei voinut kukaan viedä minulta. Sinä olit minun kaikkeni näinä koetuksen päivinä. Sinua kantaen palasin takaisin sinne, missä sinä päivän valon ensikerran näit, ja täällä olen minä elänyt köyhänä, mutta onnellisena, hyväin naapurien parissa, eroitettuna maailman myrskyistä. Täällä sain vielä kirjeen Edleriltä. Se sai kyyneleet silmiini vielä kerran, viimeisen kerran. Hän oli unhottanut minut ja nainut toisen. — Hänellä on kaksi poikaa nyt.
»Armas poikani! Missä tilassa sinä olet, kun tätä luet, en minä osaa aavistaa. Tiedän vaan sen, että niinkuin nämä rivit ovat kirjoitetut kuolemaa odottaessa, niin sinä niitä luet ollessasi ahdistuksessa. Sen olet minulle luvannut, ja minä tiedän, että sinä et riko lupaustasi. Suokoon Jumala, että tämä elämäni kertomus olisi sinulle onneksi. Yhtä pyydän vielä, etkä sinä äitisi muistolta voine mitään kieltää! Jos elämäsi kohtaukset, joita ei osaa kuolevainen aavistaa, vievät sinut parooni Edlerin ja veljeni kanssa yksiin, unhoita silloin ne kyyneleet, joita he ovat tuottaneet silmiini! Anna myöskin äidillesi anteeksi, että hän talonpojaksi sinua kasvatti, ettei hän antanut sinulle sitä kasvatusta, joka olisi vienyt sinut isäsi säätyyn. Se oli ehkä pahasti; mutta minä olen itse talonpoikainen, ja jos sinä häpeet astua äitisi ammattiin, niin sallikoon Jumala tämän minun tunnustukseni tulevan sinulle tutuksi, ennenkuin on sinulle myöhäistä kääntyä isäsi säätyyn.
»Tässä olen nyt kuvaillut itseni sinulle, jota maailmassa eniten rakastan. Kaikki ihmiset ovat minut hyljänneet, sukuni, puolisoni; kaikki, mutta Jumala ei minua hylkää. Maailmassa on yksi ainoa, joka minulle on osoittanut ystävyyttä kurjuuteen jouduttuani. Jos sinä tapaat Liisa Eskolan, joka nyt, kun veljeni vaimo on kuollut, emännöitsee Ollilassa, niin kohtele häntä ystävällisesti; sano hänelle viime terveiseni! Ja nyt, armas poikani! — Henkeäni ahdistaa; minun täytyy lopettaa. Sinä olet ollut äidillesi hyvä poika, palkitkoon sinua siitä Hän, joka parhaiten palkita voi. Hän pitäköön sinua aina avujen tiellä! Hän saattakoon meidät yhteen siinä elämässä, missä surun kyyneleet eivät enää himmennä silmiämme kaikkivaltiasta kasvoista kasvoihin nähdessämme».
Antti oli lukenut kiireesti nämä kirjoitukset. Kun hän oli tullut äitinsä kirjeen loppuun, ei hiki enää valunut hänen otsaltansa, ei hän enää muistanut miten nämä uutiset aivan läheltä koskivat häntä. Hän ei huomannut, että kaksi renkiä hänen lukiessaan oli tullut leivintupaan, että he kummastellen silmäilivät häntä. Hän muisti äitiänsä; hän luuli näkevänsä, miten hänen äitinsä kärsi. Hänelle oli nyt selvinnyt paljon, mitä hän ei ollut ennen tiennyt, ja ken voi syyttää häntä siitä, että toinen ajatus hänessä oli viha, etenkin isäänsä kohtaan. Mutta silloin muisti hän äitinsä varoitukset, ja nyt hieroi hän otsaansa tahtoen poistaa sieltä kaikki pahat mietteet.
Yö tuli. Ja lieneekö siinä mitään kummaa, ettei Antti tänäkään yönä saanut unta silmiinsä, että hän mietti, miten kummasti kohtalo oli hänen elämänsä askeleet ohjannut, kun se antoi hänen tietää kuka hän oikeastaan oli — Ollilassa! Kun se ohjasi juuri hänen setänsä taloon hänen askeleensa!