IX.
Jumala elää.
»Usko, äläkä epäile!» — nämä sanat soivat Johanneksen korvissa, kun hän astui ulos Ainan kamarista. Hän oli nähnyt Ainan iloisena silmäilevän häntä, kuullut hänen kiittävän häntä — ja hän oli tuntenut hetkeksi lepoa ja rauhaa sydämessään. Mutta Aina oli kysynyt: »Missä on isäni?» — ja Johannes muisti silloin, että kaikki oli entisellään; se vaan eroituksena, että Kirkko-Tummu oli kuollut ja että kuolevaisen sanat olivat aavistuksia hänessä herättäneet. Hänen oli täytynyt tunnustaa, että Heikki vielä istui raudoissaan, että hänen viattomuutensa ei ensinkään vielä ollut ihmisten tiedossa; mutta hän näki, tuonkin sanottuaan, että Aina oli iloinen. — »Usko, äläkä epäile!» kuuli hän vastaukseksi, eikä Johannes muuta pyytänyt kuin nähdä Ainaa tuommoisena.
Kun hän tuli ulos, oli ilma selvennyt ja joku tähti ruvennut näkymään.
Hän seisahtui portaalle. — »Usko, äläkä epäile!» kuului hänen
sydämessään; mutta samalla kuuluivat siellä Tummun viimeiset sanat:
»Navettani alla, kuopassa». — Johannes astui pirttiin päin.
Pirtissä nukkuivat kaikki, kun hän astui sisään. Hän huusi: »Sakri,
Antti, Yrjö, Toppo!» ja ääni kysyi vuoteelta: »Kuka se on'?»
»Jos tahdotte pelastaa Saarelan Heikin», sanoi Johannes, »niin nouskaa pian ja seuratkaa minua!» Ja palkollisille, jotka hänen puhuessaan heräsivät, hyppäsivät vuoteiltaan alas ja rupesivat pukemaan yllensä, jutteli Johannes Kirkko-Tummun kuolemasta ja miten pahantekiät olivat kuopasta otettavat kiinni.
Puoli tuntia oli kulunut, kun Johannes astui tuvasta miehineen, jotka päreet käsissään seurasivat häntä. Taivas oli nyt tähtinen ja rajuilma oli kovaksi pakkaseksi muuttunut. Sanaa toisilleen sanomatta kulkivat miehet, sillä Johannes oli käskenyt heidän olemaan ääneti. He tulivat jonkun ajan kuluttua Kirkko-Tummun asunnon luo, ja Johannes avasi oven; hän näki, että siellä oli kaikki muuttumatta, Silloin piti hän miestensä kanssa neuvottelua, ja hiljaa hiipivät he navettaa kohden, joka oli vähän matkaa Tummun asunnosta. Navetan ovelle jätti hän miehet ja käski heidän olemaan ääneti; itse astui hän sitten navettaan. Lehmä ammui hänet nähtyään; mutta tultuaan lattian keskelle, kysyi hän hiljaisella äänellä: »Onko Lassi siellä?»
»Onko se Tummu?» kuuli hän äänen lattian alta vastaavan, ja jos olisi joku saattanut nähdä Johanneksen kasvot, kun hän nuo sanat kuuli, olisivat ne olleet kirkkaat. Johannes tunsi sydämensä tykyttävän ilosta, vaikka hänen ruumiinsa voimat olivat hänet jättää, ja vaikka hänen verensä kuumana poltti hänen suonissaan. Hän oli sairaana, väsyneenä vaipua maahan, mutta ajatus »Ainan tähden» piti häntä voimissa. »Tänne!» kuiskasi hän miehilleen, jotka oven takana odottivat, sytytti päreen, jota hän kädessänsä piti, ja silmäili lattiaa, löytääkseen kuopan ovea. Semmoista ei hän löytänyt; mutta ovimmaisessa nurkassa oli lauta siirretty. Hän lähestyi sitä; hän kuunteli, mutta ei hän mitään kuullut.
»Tässä on kuoppa», kuiskasi hän miehilleen, ja itse kumartui hän, nosti lautaa, ja sen alla näki hän kuopan luukun.
»Antti, Toppo ja Yrjö seisovat täällä, minä ja Sakri menemme alas», sanoi Johannes, ja Sakrin avulla nosti hän ylös luukun. Avoin kuoppa oli heillä jalkainsa alla, mutta kuopassa oli yön pimeys, eikä sieltä mitään kuulunut.
»Tulkaa ulos!» huusi Johannes ja laski palavan päreensä kuopan suulle, ja nyt voi hän nähdä kuoppaan. Siinä oli aituus ja aituuksessa oli kaikenmoisia kaluja; kuopan seinän vieressä oli vähäinen takka, jossa huonosti sammutettu hiili kimelsi. »Tulkaa ulos!» huusi hän toistamiseen; mutta kun ei mitään kuulunut eikä ihmistä näkynyt, päätti hän laskeutua kuoppaan.
Ummehtunut kylmä ilma löyhähti Johannesta vastaan, kun hän pudotti itsensä kuoppaan, jossa hän nyt kaikki päreensä valossa näki, mutta jossa ihmeekseen ei ihmistä havainnut. »Onko täällä ketään?» huusi hän ja astui aituusta jonkun askeleen likemmäksi. Samassa kuin Sakrikin pudotti itsensä alas, luuli Johannes kuulleensa jotakin aituuksen ja kuopan seinän väliltä. Hän seisahtui. Aitauksen ja seinän välillä oli amme, joka oli seinää vastaan nojalleen kaadettuna. Sakri, joka nyt oli tullut alas, katseli ympärilleen ja sanoi kuultavasti: »Olette erehtynyt, maisteri! Eihän täällä sopisi ihmisen kätkeytyä». Mutta samassa tapasivat Johanneksen silmät ammeen, ja hän vastasi: »Jos olet vakuutettu siitä, ett'ei täällä ketään ole, niin mene ja katso tuon ammeen alle!»
Sakri loi silmänsä ammeesen päin ja äkkiä kuiskasi hän Johanneksen korvaan: »Se liikahti».
Johannes ei tuota säikähtänyt; mutta Sakri, vaikka hän olikin rohkealuontoinen, vaaleni; ja kun Johannes rupesi kiipeämään aituuksen yli, tarttui tuo pelästynyt palvelia hänen käsivarteensa. »Jumalan tähden, älkää menkö!» sanoi hän. Mutta Johannes, joka myöskin oli nähnyt ammeen liikahtavan, oli nyt vakuutettu siitä, että Tummun puheessa oli perää, että syylliset täällä piileksivät, että kentiesi juuri täällä oli valmistettu se raha, jonka tekemisestä Saarelan Heikkiä syytettiin. — »Älä estä!» virkkoi hän Sakrille ja kulki suoraan ammeen luo. —
»Jos teidän käy pahoin», lausui Sakri seuraten Johannesta, »niin ei voi kukaan sanoa, että avutta jäitte». Mutta tuossa pelkäsi vankka ja luja mies. »Toista on», sanoi hän sittemmin, »mennä vihollista vastaan, jonka voiman ja aseet tuntee, toista on kuopassa rientää vihollista vastaan, jota ei näe». Ja oikein oli Sakrilla, kun hän niin sanoi. Johannes ja Sakri olivat tulleet ammeen luo, mutta he eivät uskaltaneet kumpikaan kumartautua silmäilemään sen alle. He seisoivat silmänräpäyksen siinä; viimein kolkutti Johannes nyrkillään ammeesen — ja kamalasti kaikui kuoppa.
Se oli tehty. Samassa kaatui amme; vilahdukselta näkivät Sakri ja Johannes miehen, joka sen alta ilmestyi. He näkivät, että tällä miehellä oli ase kädessä. He tunsivat miehen Juusolan Lassiksi, ja aseen tunsivat he pyssyksi. Tuon he näkivät, mutta sitten he eivät mitään nähneet; yön pimeys oli heidän ympärillänsä. Lassi oli lyönyt Johanneksen kädestä päreen; sen valkea oli sammunut, kun päre putosi.
Johannes ja Sakri luulivat viimeisen hetkensä olevan käsissä. Sakri kaatui, ammeen syrjä oli koskenut häneen; mutta Johannes säikähtyi ainoastaan silmänräpäykseksi. Hirmuinen räjähdys oli vapisuttanut koko huonetta ja valkea oli leimahtanut kuopassa. — Lassi oli laukaissut pyssynsä.
»Sakri!» huusi Johannes. — »Maisteri!» huusi Sakri yht'aikaa. — Lassin luoti ei kumpaankaan sattunut. »Mennään avuksi!» sanoivat miehet, jotka seisoivat luukulla, kun kuulivat ammeen kaatuvan; mutta kun pyssy järähti, seisahtuivat he kuin paikalle tarttuneet. »Herra Jumala!» huusivat he.
»Tulkaa avuksi, sytyttäkää valkea!» kuului ääni kahden suusta kuopassa, ja nyt tointuivat miehet. »Ne elävät», sanoivat he ja pudottivat itsensä kuoppaan ja koettivat siellä heti sytyttää valkeaa.
Toppo havaitsi takassa hohtavan hiilen. Kun hän oli aikeessa ottaa sitä hyppysiinsä, ärjähti hän julmasti, sillä jalka oli astunut hänen sormillensa. — »Lempo!» kirosi hän ja tarttui toisella kädellään ihmiseen, jota ei hänen silmänsä pimeässä eroittaneet. —
»Sytytä valkea!» kuului Sakrin ääni. Mutta samassa kolahti kuopan etupuolessa. »Tule tänne, Antti! Pidä kiini sitä perhanaa! Katso eteesi mihin astut!» ärjäsi Toppo; mutta kolahdus oli tullut siitä, että molemmat olivat kaatuneet, ja heidän kaatuessaan oli pari takkakiveä kukistunut alas.
Vihdoin viimein sai Antti sytytetyksi valkean, ja se kun nyt valaisi kuopan, näkyi kaikki siinä. Sakri oli saanut Lassin allensa ja piti nyt polveansa hänen rintaansa vastassa. Johannes istui voimatonna selin nojaten aituusta vastaan; mutta lujin käsin piti Toppo Matin kauluksesta kiini. Missä Matti oli ollut kätkössä, sitä ei osannut kukaan silloin sanoa; sittemmin tunnusti hänkin olleensa ammeen alla.
Yrjön avulla sitoi Sakri Lassin kädet huivillaan, mutta Toppo nipisti Mattia nenästä. »Sen mokoma!» sanoi hän. »Tekeekö vielä mielesi sormet ihmisiltä polkea!» Vastakynttä panematta seurasivat Lassi ja Matti sitten pappilan palkollisia. Johanneksen voimat olivat loppuneet. Hän kulki horjuen jälessä. Hän oli kuopassa taistellessaan Lassin kanssa loukkautunut. Hän jaksoi nyt vaivoin käydä.
Kun he tulivat Kirkko-Tummun mökin luo, nousi uusi ajatus sairaan Johanneksen mieleen. »Sinä olet tehnyt pahasti, Lassi», sanoi hän vakavalla äänellä. Mutta Lassi naurahti rumasti. »Kukin tekee, niinkuin häntä on opetettu», vastasi hän, ja hänen silmistänsä lensivät tähtien valossa kuutamo-yönä niin pirulliset katseet, ett'eivät miehet pelotta saattaneet häneen katsoa.
»Älä häväise!» sanoi Johannes ja astui Tummun porstuaan; »töittensä mukaan kukin palkitaan. Tuokaa ne tänne!» sanoi hän sitten miehille, ja edellä astui hän nyt kuolleen tupaan.
»Tummu on viaton, Tummu on syytön, miksi häntä herätätte!» lausui Lassi, kun miehet häntä mökkiin taluttivat, eikä hänen äänessäänkään enää entistä mahtavuutta ollut. Mutta Johannes sanoi: »Tummu ei enää niin pian herää» — ja samalla osoitti hän sormellaan kuollutta, jonka kasvot kuun valossa olivat vielä vaaleammat. Sitten sanoi Johannes: »Syytä Jumalaa ja tätä kuollutta tahi kiitä niitä, että sinun pahat työsi ovat tulleet ilmi! Hän, jonka ruumis tässä makaa, on nyt Jumalan edessä; hän tekee nyt tiliänsä, miten hän on elänyt aikansa». Niin sanoi Johannes; mutta kun hän silmänsä loi Lassiin päin, hirmustui hän. Hivukset olivat pystyssä Lassin päässä, hänen silmänsä tirkistelivät eteenpäin, ja luitten ja ytimien läpi kävivät hänen kolkot sanansa: »Tummu on kuollut, äitini on kuollut!» Ja vanha pahantekiä väänteli käsiään epäilyksissä. Johannes hämmästyi, kun Lassi Tummua äidikseen kutsui. Hän ei saanut sanaa suustansa, sen ymmärsi hän vain, että pahantekiän sydän oli heltynyt, että tuo näkö, kun Lassi itse oli kuoleman tuomion alainen, oli vitsa ja kaikkia rangaistuksia kovin ja hirmuisin, sillä olihan kerran Lassi lapsena rakastanut tätä äitiään. Kauan seisoivat he tuossa. Lassi oli vuodetta lähestynyt, laskenut kätensä tuon samaisen kuolleen otsalle, jonka hän eilis-iltana oli vielä aivan terveenä nähnyt, ja kun hän poispäin kääntyi, riippui pahantekiän silmäripsissä suuret kyyneleet, ja hänen ainoat sanansa, kun hän miesten kanssa mökistä lähti, olivat: »Jumala elää!»
Mutta tiellä pappilaan kertoi Lassi elämänsä tapaukset; miten Kirkko-Tummu, jonka poika hän oli, oli konnaksi häntä opettanut, miten he, kun Lassi ei enää opetusta tarvinnut, olivat muuttaneet Suojoelle takaisin, missä Tummua hyvänä ihmisenä pidettiin, ja juuri sillä hän oli häntä kaikissa auttanut, semmenkin kun hän vuosikaudet oli muilla maalipaikoilla. Jos Johannes surullisesti kuunteli tämän onnettoman tunnustuksia, joista viimeinen oli, että hän väkisten oli onnettomuuteensa vetänyt Matinkin, niin ylen kummalliselta kuului hänen korvissaan, kun Lassi puhui, miten nimismies tiesi kaikki heidän työnsä, mutta miten hänen suunsa rahalla tukittiin, miten juuri nimismies oli ollut syypää siihen, että Lassi ja Matti väärän valan tehden todistivat Saarelan Heikin vääränrahan tekiäksi. »Syytä tuohon julmuuteen en minä tiedä», lopetti Lassi puheensa, kun pappilaan tultiin; »mutta sen tiedän, että elämäni pahat työt polttavat omassatunnossani nyt; minä tiedän, että Jumala elää. Vaivainen nimismies! Tulet sinäkin kerran tietämään, että Herra hallitsee, että sinä…»
Sanaa sanomatta köytettiin sitten Lassi ja Matti; mutta kummallisella mielellä meni Johannes kamariinsa. Kuinka kummallinen oli tämä yö hänelle ollut! »Miksi kaikki kumma, Tummun kuolema, Lassin kiinisaaminen, hänen ja Tummun katumus ja tunnustukset, Ainan iloiset silmäykset, — miksi ne kaikki näin peräksyttäin tulivat?» kysyi hän itseltään, kun hän väsyneenä, kuumeisena laskeusi maata. Miksi? — ja hän oli silloin kuulevinaan Lassin sanat: »Jumala elää» soivan korvissaan. Vaan Aina ei näistä viimeisistä tapauksista mitään tiennyt. Johannes ei hänelle ollut puhunut Tummunkaan kuolemasta. Aina nukkui rauhallista unta, niinkuin se aina nukkuu, jonka omatunto puhdas on. Aamulla, kun hän kaikki sai tietää, riensi hän kiittämään Johannesta; mutta Johannes ei silloin enää hänen sanojaan ymmärtänyt. — Tauti teki hänessä työtään.