VIII.
Ainan uni.
Yö oli tullut. Pappilassa nukkuivat jo palkolliset; Aina yksin istui murheellisena. Johannes oli lohduttanut häntä; mutta Johanneksen mentyä nousivat mustat aaveet taasen Ainan mieleen. Hän tiesi isänsä vaaran; hän tiesi hänen syyttömäksi, mutta hän ei tiennyt, miten hän voisi syyttömyytensä maailmalle näyttää. Kauan oli hän noin istunut ajatellen; hänen ruumiinsa oli väsynyt, mutta sielun murhe piti vielä hänen silmiänsä auki. Mutta kun kynttilä oli palanut loppuun ja pimeys kätki kamarin mustaan yöhön, vaipui Ainan pää hiljoilleen kangaspuita vastaan; hänen silmänsä menivät umpeen, unen enkeli lukitsi ne, ja Aina nukkui. Kuinka pitkä tämä hänen unensa oli, sitä ei Aina itse tiennyt.
Aina heräsi; hän luuli ainakin niin. Kamari oli valaistu, kirkkaus levisi Ainan ympärille — taivaan kirkkaus. Aina kummasteli tätä kirkkautta. Silloin laskeusi välkkyvä pilvi kamariin; se oli sininen kuin taivas selkeänä Heinäkuun päivänä. Pilvi hajosi ja suloinen enkeli ilmestyi pilvestä. Enkeli oli kirkas kuin aurinko; hänen vaatteensa olivat valkeanleimauksia, hänen silmänsä hohtivat kuin timanttikivi. Hän lähestyi Ainaa.
»Tunnetko sinä minua?» kysyi enkeli. Mutta hämmästynyt Aina ei voinut hänelle mitään vastata.
Enkeli hymyili suloisesti. »Kun maailma oli luotu», puhui hän, ja hänen äänensä oli kuin suloisin soitto; »kun maailma oli luotu, tunsivat ihmiset Jumalan, he elivät Hänen yhteydestään. He olivat autuaat silloin, he olivat onnelliset, niin onnelliset. — Koko luonto palveli heitä, maa oli heidän.»
Oi, kuinka autuaita he olivat! Tähtien keskellä he asuivat, enkelein parissa he iloitsivat, serafiimein rinnalla he kulkivat. He elivät kirkkaudessa, ja kirkkaat olivat he itse. Välistä saivat he aamuruskon siivet, ja silloin lensivät he kiittäen Jumalaa; maa kuuli heidän äänensä, vuoret, meret ja laaksot kaikuivat Luojan kiitoksesta.
Mutta Jumalan edessä lenteli auringonsäteisiin puettu enkeli. Hän oli suloinen, niin lempeä. Kun ihmiset häneen loivat silmänsä, katosi kirkkaus heidän ympäriltään, taivas muuttui heidän sydämeensä, ja ihmiset sanoivat silloin: »Jumala on rakkaus».
Tuo suloinen enkeli iloitsi silloin. Rakkaus oli hänen nimensä.
Niin elivät ihmiset monta tuhatta ajastaikaa. Mutta ajan menosta he eivät mitään tienneet; vuosisata taivaassa on silmänräpäys.
Kerran kulkivat he riemuiten ympäri yrttitarhassa; he kulkivat kukkain keskellä, ja kukkain tuoksu oli niin suloinen. He kulkivat käytäviä, joiden sivuilla hyasintit ja narsissat kukkivat; he kulkivat hypäten ja veisaten Luojan kiitosta.
Mutta erään pylväskäytävän päässä kasvoi pieni taimi. Kyyhkynen lenteli sen ympärillä, kyyhkynen viserteli varotuksen sanoja.
Semmoisia eivät olleet ihmiset ennen koskaan kuulleet. He seisahtuivat, he kuuntelivat: mutta surullisesti lauloi kyyhkynen: »Täällä ette onneanne löydä».
Kyyhkynen oli ihmisten hengetär, joka heidän näkemättään seurasi heitä. Se oli tullut Jumalan taivaasta, kun ihmiset luotiin: se oli ihmisten omatunto.
Ihmiset seisoivat katsellen tainta. Se oli niin kaunis, niin ihana, niin suloinen; ja ihmiset kummastelivat tainta.
»Se on paratiisimme kauniin kasvi», sanoivat he.
Mutta taimi kasvoi pensaaksi, pensas muuttui puuksi, puu rupesi kukkimaan, ja kukat kypsyivät hedelmiksi.
Kerran seisoivat ihmiset puun vieressä; he kummastelivat sen ihanuutta, ja he sanoivat toisilleen: »semmoisella puulla mahtanee olla ihanat hedelmät!»
Juuri kun he näin puhuivat, aukeni taivas, ja Jumalan ääni kuului: »joka siitä puusta syö, on kuoleman oma», ja Jumala kutsui puun tiedon puuksi, joka hyvää ja pahaa ilmoittaa.
Mutta kärme makasi puun juurella: »Jumala tietää, että minä päivänä siitä puusta syötte, tulette niin viisaiksi kuin Jumala itse on; Jumala kadehtii teitä» — niin puhui kärme ihmisille.
Silloin katselivat ihmiset puuta. He eivät kuulleet kyyhkystä, joka puun ympärillä lensi ja kielsi heitä; he uskoivat, mitä kärme oli puhunut; he ottivat hedelmän, ja he söivät puusta.
Samassa näkivät he kyyhkysen; mutta kyyhkynen oli muuttunut mustaksi linnuksi — he kutsuivat tätä mustaa lintua siitä päivästä korpiksi.
Kun ilta tuli, kuului Jumalan ääni paratiisissa: »Te söitte puusta, teidän pitää kuoleman!» Ja Jumalan kädessä leimaus välkkyi, jolla hän tahtoi ihmiset kuolettaa.
Silloin tuli enkeli, joka rukoili ihmisten edestä, ja ihmiset tunsivat rakkauden enkelin.
»Sulje heiltä paratiisi, mutta älä kuoleta heitä!» rukoili enkeli. Silloin loi Jumala silmänsä enkeliin, ja timantin heleät kyyneleet putosivat maahan enkelin silmistä. »Minä tahdon heiltä paratiisin sulkea», sanoi Jumala, »mutta kärmeen pään tahdon minä musertaa».
Ja ihmiset ajettiin paratiisista, ja elämän enkeli pantiin paratiisin vartiaksi. Mutta rakkauden enkeli seurasi ihmisiä paratiisista, sillä hän rakasti ihmisiä.
Näin puhui enkeli Ainalle. Kun enkelin ääni hiljentyi, kätkeytyi hän pilveen jälleen; mutta pilvestä kuului ääni: »Maailman lapsi! Tunnetko sinä nyt minua?»
»Sinä olet rakkauden enkeli», vastasi Aina, ja samalla heräsi hän unestaan. Mutta kaukaa kuuli hän: »Minä olen rakkauden enkeli; usko, äläkä epäile!»
* * * * *
Kun Aina avasi silmänsä, seisoi Johannes hänen vieressään, ja Johannes oli iloinen. »Aina! Sinun isäsi viattomuus on tullut ilmi», sanoi hän.
Uni oli tuonut Ainalle lohdutusta. »Usko, äläkä epäile!» sanoi minulle enkeli. »Minä tahdon uskoa, enkä tahdo epäillä», oli Ainan vastaus.