VII.
Jo rupeaa paha palkkansa saamaan.
Ylen kummallinen on Jumalan hallitus. Me näemme ja näön mukaan me tuomitsemme; mutta usein on näkömme virvatuli, tuomiomme peräti väärä. Me soimaamme Kaikkivaltiasta, mutta lopussa kiitämme Hänen viisauttaan, sillä mitä hän tekee, on hyvin tehty.
Virsta käräjäpaikasta Suojoen rannalla oli Kuudennuksen talo.
Kuudennuksen kuusivuotinen poika oli pudottanut kirveen orrelta; terä oli käynyt pojan jalkaan ja haavoittanut sen.
Kirkko-Tummulla oli voidetta; hän oli Suojoen tohtori, ja hänen apunsa paransi aina.
Kun Aina ja Johannes istuivat pappilassa puhellen Saarelasta, tapahtui tuo onnettomuus Kuudennuksen talossa. Kun Aina Johannekselle puhui, miten Maunu oli hänet kihlannut, pidettiin Kuudennuksella neuvoa, mentäisiinkö Kirkko-Tummulta vai lukkarilta voidetta hakemaan pojalle, Lukkarille oli pitempi matka; Kirkko-Tummu asui likempänä; sen vuoksi päätti Kuudennuksen muori lähteä häneltä voidetta noutamaan. — Hän läksi itse, sillä rengit olivat vielä metsässä.
»Mitä poika parka on tehnyt, että Jumala hänet teki raajarikoksi?» valitti äiti mennessään, ja kiireesti kulki hän pian ennättääkseen Kirkko-Tummun luo. Kun Johannes rajussa ilmassa jähdytti kuumaa vertansa, juoksi äiti pojalleen apua hakemaan.
Hän saavutti eukon mökin. Rukin surinaa, joka tavallisesti kuului pihalle eukon huoneesta, ei nyt kuulunut; valkeaa, joka tavallisesti hohti pihalle vähäisen akkunan läpi, ei nyt näkynyt, ja Kuudennuksen muori ajatteli avatessaan ovea: »jokohan Tummu on mennyt levolle?»
Kuudennuksen muori astui tupaan. Takassa hohtivat hiilet; ne mustenivat
mustenemistaan, kissa hyryi uunilla, mutta rukki oli kaadettu.
Huoneessa ei Kirkko-Tummua näkynyt. »Eikö Tummu ole kotona?» kysyi
Kuudennuksen muori. — Silloin kuului kummaa korisemista vuoteelta.
»Tummu makaa», ajatteli muori; ja hänellä oli oikein: Tummu makasi.
Muori meni likemmäksi ja huusi: »Tummu, herätkää!» Hän laski kätensä Tummun rinnalle, ja hän pelästyi, sillä hohtavain hiilten viimeisessä valossa havaitsi hän, että Tummun silmät olivat auki; hän havaitsi, että Tummun jäsenet värisivät ja että Tummun otsalta putosivat kylmät hikipisareet. Hän huusi: »Herra Jumala siunatkoon! Tummu kuolee!»
Kuudennuksen muori oli helläsydäminen. Toisen vaarassa unhotti hän oman asiansa; hän oli kuullut Tummun hengenvedon; hän tiesi, että elo vielä asui Tummussa, ja kiireesti riensi hän ulos, nouti lunta ja alkoi sillä sairasta hieroa. Moni olisi hypännyt kylälle, jättäen Tummun tuohon kuolemaan; moni äiti olisi juossut lukkarilta voidetta hakemaan — semmoinen ei Kuudennuksen muori ollut; hän jäi Tummua katsomaan. Sillä aikaa, kun poika valittaen odotti äidin kotiintuloa, odotti äiti Tummun virkistymistä.
Kun muori viipyi kauemmin, pantiin renki häntä hakemaan. Siinä tapahtui silloin se kumma, että samalla kun renki astui Tummun mökkiin, tointui Tummu. Hän huokasi syvästi; sitten puhui hän, vaan kamalat olivat hänen sanansa, ja vielä kamalammilta kuuluivat ne pimeässä.
»Herra, taivaan Jumala!» olivat hänen ensimäiset sanansa. »Pitääkö minun näin kuoleman, näin valmistumatta!» — Ja Tummu väänteli itseään vuoteessa. Hän oli hirmuisen kamala tuossa, sillä kuoleman pelko nosti pystyyn hänen harmaat, harvat hiuksensa ja loi hänen silmiinsä luonnottoman valon. Niin huusi hän kerran, niin huusi hän toisen kerran, ja hänen äänensä korisi kuin olisi jo kuolema alkanut työnsä.
Mutta renki seisoi vavisten takan edessä; hän ymmärsi, että Tummu oli menomatkallaan maailmasta.
Tummu nousi istualleen. Hänen kielensä oli kuiva, kädellään repi hän tukkaansa; hän huusi: »minun pahat työni, minun rikokseni, kuka ne minulle anteeksi antaa? Ei Jumala — ei — ei, häntä häväisten olen minä vanhentunut, valheessa ja petoksessa ovat päiväni kuluneet; viattomat huutavat kostoa, vaivaiset valittavat Jumalan edessä. — — Apua, apua! Mistä, mistä apua!»
»Matti, mene rovastia kutsumaan!» kuiskasi muori rengille.
»Rovasti! Rovasti!» huusi Tummu. — »Se on Jumalan palvelija! — — Ei, ei! Kutsukaa, noutakaa Saarelan Heikki tänne — — minulla on hänelle paljon sanomista. — Kuka se nuorukainen oli, joka Ainan kanssa aamulla kävi täällä. — — Maisteri — — se oli. — Sitä Jumala rakastaa. — — Niin, noutakaa rovasti tänne; maisterin pitää myöskin tuleman!» Ja Tummu vaipui koristen alas vuoteelle.
»Matti!» sanoi muori. »Mene pappilaan, kutsu rovasti ja maisteri kohta tänne; kutsu lukkari sivumennessäsi meille!»
Renki meni. Kuudennuksen muori pani puita takkaan; mutta Tummu valitti epäilyksen tuskissa. Lienevät hänen tuskansa vähitellen vähenneet, sillä hänen äänensä ei enää ollut niin kamala. Hänen ymmärryksensä palasi takaisin, mutta epäilyksen näki muori asuvan hänen sydämessään, sillä Tummu väänteli ehtimiseen käsiään, ja jos jotain kysyi, ei hän muuta tiedustellut kuin: »Milloin rovasti ja maisteri tulevat?»
Pitkä aika kului; Tummu oli kärsimätön. Kun tuuli viskoi lunta seinää vastaan, kun oven saranat äänsivät, kysyi hän aina: »Eikö rovasti jo tule?»
Vihdoin kuului askeleita pihalta; viimein aukeni ovi, ja rovasti ja Johannes astuivat sisään. Tummu näki rovastin, ja hänen tuskansa enenivät.
Matti oli rovastille tiellä puhunut kaikki. Rovasti kuunteli Matin puhetta, mutta Johannes ei kuullut, ei tuntenut mitään, taikka jos hän jotakin tunsi, niin tunsi hän itsensä onnettomaksi. Hän ei tiennyt, mihin hänen matkansa oli — hän tiesi, että hänen elämänsä unelma oli varsinaiseksi elämäksi muuttunut.
»No, miten on laitanne?» kysyi rovasti, kun oli tullut Tummun vuoteen viereen. »Olette sairas ja olette kutsuttanut minut tykönne».
Sairas makasi kauan kolkosti silmäillen rovastia; sitten sanoi hän hiljaisella äänellä: »Minä, herra rovasti, minä olen kirottu!»
Evankeliumin lupauksilla koetti rovasti näyttää, että Tummullakin oli vapahtaja, vaikka hän oli syntinen; sairaan sydän heltyi rovastin puhuessa; rovastin sanat pehmittivät hänen luontonsa, ja vavisten kysyi hän, saisiko hän rovastille kertoa ne julmat rikokset, jotka hän sanoi tehneensä. »Minä tahdon viattoman pelastaa; hänen verensä ei saa minua syyttää, vaikka minä syvästi tunnen, että Jumala on minut hyljännyt» — niin sanoi sairas surullisella äänellä. Hän kertoi sitten nuoruutensa päivistä, miten se aika oli häneltä synteihin kulunut: hän puhui, miten hän pahalla tiellään yhä etemmäksi oli ennättänyt; hän mainitsi tuttavansa, kehoittajansa pahaan.
Rovasti kuunteli hämmästyneenä hyväksi ihmiseksi luullun eukon kertomusta; Matti siunasi itsekseen, mutta Johannes oli ajatuksissaan Ainan luona.
Kauan oli Tummu puhunut, ilmoittanut monet salaisuudet ja monet rikokset. Vihdoin hiljentyi hänen äänensä, hänen kielensä kävi sitä kankeammasti, mitä terävämmin hän tahtoi puhua — ja paljon olisi hänellä vielä ollut sanomista! »Kuolema tulee!» olivat hänen viimeiset sanansa. — »Saarelan Heikki on viaton — — on viaton! — Nimismies, — — Lassi Juusola, — — Matti — Ala-talo, navettani — — alla — kuopassa — väärää rahaa. — — Jumala! Jumala!» — ja Kirkko-Tummun sanat eivät enää sanoja olleet. Kuolema teki työtänsä, mutta silmänräpäyksen viivähti enkeli viikatteineen, ja Tummu nousi vielä kerta — viimeisen kerran istualleen: »Heikki Saarela on viaton!» Nämä olivat hänen viimeiset sanansa, ja Kirkko-Tummu oli kirkkomaan oma.
Kun Tummu lakkasi puhumasta, vallitsi pitkällinen hiljaisuus mökissä. Matti rukoili itsekseen takalla istuen, rovasti oli syviin ajatuksiin vaipunut, mutta Johannes oli langennut polvilleen pöytää vastaan. Hän ei rukoillut, hän kiitti Jumalaa. Hän oli kuullut, hän oli ymmärtänyt Kirkko-Tummun viimeiset sanat paremmin kuin kukaan muu. Hän kiitti Jumalaa, joka viattomuutta puolusti; hän kiitti Jumalaa, sillä nyt saa hän sanoa Ainalle: »Sinun isäsi on pelastettu, sinä saat hänet takaisin».
Nuorukainen! Ota Johannes esikuvaksesi! Hänen elämänsä oli Aina; mutta Aina oli toisen! Johannes ei ajatellutkaan, että Aina saattaisi rikkoa merimiehelle antamansa lupauksen, vaikka olikin tietämätöntä, elikö hän vai ei. Moni nuorukainen olisi vihaksi muuttanut rakkautensa; harva, ylen harva olisi, niinkuin Johannes, juurtunut rakkaudessaan yhä lujemmaksi. Joka itse on ylevä, hän ei saata muuta kuin rakastaa ja kunnioittaa ylevyyttä, minkä toisessa näkee. Tieto, että Aina oli toisen, kukisti hetkeksi Johanneksen, olisi kokonaan kukistanut hänet, mutta hänen uupuvaiset voimansa, hänen entinen olentonsa heräsi, kun hän kuuli kuolevaisen tunnustuksen. Niistä julmista rikoksista, jotka Tummu ensin tunnusti, ei Johannes sanaakaan kuullut; katkonaisia sanoja, jotka yhtä hyvin saattivat olla hourauksen juttuja, niitä kuuli hän, ja ne herättivät hänet elämään.
»Tummu on kuollut!» huokasi rovasti. »Hän kuoli katuen pahoja töitänsä; Jumala olkoon hänelle armollinen!» Rovasti kääntyi juuri kuin olisi hän tahtonut puhua tätä Kuudennuksen muorille; mutta muori ei enää ollut huoneessa. Kun muori näki rovastin, muisti hän lapsensa; uteliaisuuskaan ei pakoittanut häntä viipymään. Kun Tummu tunnusti rikoksiansa, vetäytyi muori sanaa sanomatta ulos.
Matti sammutti valkean takassa; rovasti luki siunauksen. Johannes painoi kuolleen silmät kiini. »Jumala! Sinun tiesi, sinun työsi ovat tutkimattomat; missä apu näkyy hukassa olevan, siinä valvoo sinun silmäsi, siinä ovat sinun kätesi voimalliset!» Näin puhui hän. Muutama silmänräpäys sen jälkeen ei mökissä elävätä ihmistä löytynyt. Kuollut makasi vuoteellaan; kissa vain hyrisi uunilla.