XII.
Illan tullessa.
Hämärä on valunut alas taivaalta. Hämärää on sen miehen sydämessä, joka nyt lautamiehen kamarissa istuu. Hän nojaa leukaansa kättä vastaan ja tirkistelee takkaan, jossa vireä valkea palaa. Hän miettii.
Kova, tosin kova pitää sen miehen sydän olla, joka, nähdessään kaksi rakastavaista, mitkä viimeisen kerran tapaavat toisiansa, tietäen etteivät saa toinen toistansa varten elää, ei tuntisi syvästi heidän onnettomuuttaan. Maisteri Lager oli kauvas joutunut kadotuksen tiellä, mutta kipinä hänen paremmasta entisestä itsestään kyti vielä hänen sydämessään, ja tuo kipinä se on, joka nyt vaivaa häntä. Sillä maisteri se on, joka lautamiehen kamarissa istuu.
Maisteri rakasti Hannaa. Hän ei ennen ole tiennyt, että hänen tullessansa Ollilaan Hannan sydän oli vapaa, mutta että siihen vapaanakaan ei hänen kuvansa mahtunut, saatikka sitten silloin, kun siihen oli Antin kuva väkisin tunkeutunut. Nyt tietää hän tuon, ja hän miettii, mitä hänen on nyt tehtävä. Lautamies oli kädellä ja suulla luvannut hänelle Hannan, oli vannonut, että tulevana pyhänä heidät kuulutetaan. Maisteri ei epäile Hannan saamista; mutta toinen tunne, kummallinen tunne on tunkeunut häneen. Nuo tunteet sotivat nyt, ja ne ovat painaneet alas maisterin pään.
Lautamies ei ole kotona. Hän on lähtenyt pappilaan kuulustelemaan syytä, miksi ei kuulutuksesta tullut mitään. Hannan on hän salvannut kamariin, jonka oven hän ulkoa on lukinnut. Antin on hän ajanut palveluksesta. — Sanalla sanoen: parhaan taitonsa mukaan on hän kokenut toimittaa kaikki.
Lautamiehen ensi työ nimismiehen mentyä oli ajaa pirtistä ulos kaikki, jotka eivät taloon kuuluneet. Tuon tehtyään olisi hän käsin ryhtynyt Anttiin, mutta Antin katse oli niin kummallinen, ettei hän sitä uskaltanut. Hän vannoi kostoa, hän tunsi maineensa olevan lentoon lähdössä maailmalle, jos utelias väki saisi totuudesta vähänkään vihiä, ja tätä pelkäsi lautamies.
Mutta lautamiehen lähdettyä kokoontui taasen väkeä Ollilan pirttiin. »Mitä Jumalan nimessä tämä on?» kysyi itse Sakarikin, ja piiat jupisivat: »Jumala siunatkoon! Mitä tämä on?» Lautamies ei ollut kenellekään ilmoittanut, mihin hänen matkansa oli.
Antti istui pirtissä. Hän olisi tahtonut olla yksinänsä, mutta hän oli juuri se, jota kaikki tahtoivat nähdä; hän ei siis saanut silmänräpäystäkään olla rauhassa. Ylenkatseella oli hän silmäillyt lautamiestä kuultuaan häneltä tuomionsa. Hän oli tehnyt yliluonnollisen lujan päätöksen, päätöksen, joka lepäsi kuin tulinen hiili hänen sydämellään, mutta hän kärsi sitä yliluonnollisella voimalla. Tämä hänen onnettomuutensa puhkesi lautamiehen mentyä kamalaksi nauruksi. Se kajahti sen kertansa ja sitten hiljeni se. — Kädet ristissä istui hän vuoteen laidalla.
Kummastellen silmäili väki pirtissä häntä, niinkuin vankia käräjätuvassa kaikki silmäilevät. Moni oli kysynyt häneltä itseltään, mitä kummaa hänen ja lautamiehen välillä oli; mutta Antti istui kuin ei olisi hän kuullut sanaakaan heidän kysymyksestään.
Kun jo ilta oli pimennyt ja valkea takassa paloi, kuului joku tulevan ajaen pihalle. Kaikkein silmät kääntyivät akkunaan; he luulivat lautamiehen tulleen. Mutta yhä suuremmaksi nousi heidän uteliaisuutensa, kun Sakari tuli ulkoa ja hämmästyneille kuulioillensa sanoi: »parooni Edlerin koijut ovat pihalla!» —
Mutta meidän on kääntyminen niihin seikkoihin, jotka Riemulassa ovat saaneet parooni Edlerin jättämään kuolleen rakastetun poikansa ja jotka ovat saaneet hänet vuoteesta jalkeille ja sielun ja ruumiin puolesta runnellun miehen matkalle Ollilaan. Sillä koijuissa, mitkä Ollilan pihalla nyt seisovat, ei istu kukaan muu kuin parooni itse.
Me jätimme paroonin omantuntonsa vaivoihin nääntyneenä, pyörtyneenä lepäämään. Jos tuntia myöhemmin olisimme tulleet Riemulaan, olisimme tavanneet paroonin vuoteessansa jäähaude päänsä ympärillä. — Hän makasi toimetonna, hänen puolisonsa istui hänen vuoteensa vieressä ja paroonin kylmä käsi lepäsi nyt hänen kädessänsä. Oi, itse oli rouva nääntyä! Hän luuli Herran käden tempaavan pois kaikki, mitä hänellä maailmassa oli. Väsymättömästi muutti hän jäitä paroonin päälaelle ja näki, kun jo olivat loppua hänen viimeiset voimansa, vihdoin ilokseen paroonin avaavan silmiänsä.
Silloin kun tämä Riemulassa tapahtui ja nimismies Ollilassa odotti lautamiestä, lähti pappilasta vanha vaimoihminen. Hän kulki kiireesti, jotta moni kirkkomies kummastellen silmäili häntä. Hän oli pyhävaatteisiin pukeunut, mutta kirkkoon ei hän mennyt — vaikka kirkkoon tosin meni hän, mutta palasi vähän ajan kuluttua sieltä. — Hänen mielensä oli iloinen, ja usein mumisi hän itseksensä: »Sanokoon Antti mitä tahtoo, minä teen niin, kuin omatuntoni käskee!»
Tämä vaimoihminen on Liisa, Ollilan entinen emännöitsiä. Hän oli jo seitsemännellä kymmenellä, mutta hänen ruumiinsa oli kuin raudasta rakettu. Ikä ei häneen näkynyt pystyneen.
Hän kulki, ja Riemula oli hänen matkansa päämäärä. Hän ymmärsi, että syystalven päivä on lyhyt. Lautamiehen tapasi hän tiellä, mutta hän käänsi poispäin kasvonsa, jottei lautamies, joka samaten kiireesti, kulki, häntä tuntenut. Päivä oli jo paljon enemmän kuin puolessa, kun Liisa vihdoin tuli matkansa perille.
»Minä olen onnistunut saamaan kuulutuksen jätetyksi tulevaan pyhään; nyt täytyy minun onnistua suuremmassa toimessani», jupisi hän. —
Liisan pyytäessä saada tavata paroonia kohtasi häntä sama vastaus kuin aamulla lautamiestä. Liisa kuuli, mitä lautamies ei vielä tiennyt, että nuori parooni oli ruumiina. Mutta Liisa ei heittänyt asiaansa niin vähällä kuin lautamies. Hän koetti kaikki keinot päästäksensä paroonin puheille. Sillä jos parooni on sairas, on hänen omatuntonsa arempi, ja jos hänen poikansa on kuollut, pelkää hän itse kuolemaa, ajatteli Liisa.
Kauan rukoili hän pääsöä turhaan. Niin kauan kuin parooni oli tajutonna, ei ollut tuota toivomistakaan; mutta kun parooni avasi silmänsä ja Liisa sanoi itsellänsä olevan sanomia, jotka voisivat saada paroonin terveeksi, myöntyi vihdoin neiti, joka rouvan apuna oli, ja ilmoitti Liisan puheet rouvalle. — Muutama minuutti sen jälkeen seisoi Liisa paroonin vuoteen vieressä.
Kahden kesken kertoi Liisa paroonille, mitä hän itse tiesi Antin elämästä, ja tämä kertomus vaikutti paroonissa kummia. Jo Liisan mainitessa Eliinan nimeä hypähti hän ylös vuoteeltaan. »Sinä tunsit Eliinan nuorena?» huusi hän.
»Tunsinko minä?» vastasi Liisa surullisesti hymyillen. »Minä tunsin hänen paremmin kuin koskaan tulen itseäni tuntemaan. Eliinan vertaista olentoa ei maailmassa toista löydy, sen tiedän minä vakuuttaa. Minä olen nähnyt teidätkin nuorena, vaan ette te muista minua. Siihen aikaan, kun Eliina teitä seurasi, olin minä hänen isänsä torpparin vaimo, mutta sitä ennen olin minä käynyt saman koulun läpi kuin hän sittemmin. Minun luonani oleskeli Eliina toista viikkoa, kun hänen kova veljensä ajoi hänet pois. Kun sittemmin mieheni ja samaan aikaan Ollilan emäntä kuolivat, tulin minä emännöitsiäksi Ollilaan, jossa olen ollut viime keskiviikkoon saakka».
»Jumala! Jumala!» huusi parooni kuullessaan Liisan mainitsevan kaikki, mitä Eliina oli kärsinyt. »Jumala, suuri Jumala!» huusi hän kuullessaan, että Eliina jo kauan oli ollut kuollunna. Mutta kun Liisa mainitsi, missä tilassa Antti nyt oli, silloin hypähti parooni seisaalle, ja ilosta loistavin silmin huusi hän niinkuin muinen patriarkka Jaakob: »minulla on siinä kyllä, että minun poikani elää; minä tahdon lähteä hänen luoksensa!»
Rouva, neiti ja itse Liisa-muorikin koettelivat estän häntä tuosta. Liisa pyysi ainoastaan paperitilkkua paroonilta Ollilalle, niin toisi hän Antin paroonin luo. »Ei. ei!» huusi vanhus; »haudan partaalle saakka olen minä ennättänyt, nyt ei ole enää silmänräpäystäkään hukata; nyt on otollinen aika parantaa, mitä pitkä elinaika on rikkonut».
Rouva näki kummeksuen mikä muutos paroonissa oli tapahtunut; mutta syytä tuohon ei hän tiennyt. Hän vastusti siis kauan ennenkuin myöntyi. Vihdoin ei hän enää voinut vastaan sanoa. Hän tahtoi vaan itse seurata mukana; mutta sen kielsi parooni jäykästi. »Liisa on ainoa, joka saa seurata minua», sanoi hän. »Mutta jos tämä matkamme onnistuu, olkoon tämä päivä sovinnolle pyhitetty, ja illalla, kun tulen, tahdon minä sinulle kertoa, mitä sinulta nyt salassa on».
Harvoin, tuskin koskaan oli paroonia nähty talonpojissa. Hän oli viimeisinä vuosina elänyt käymättä missään ja ottamatta ketään vastaan Riemulassa. Ei siis kumma, että väki Ollilan pirtissä katsoi paroonin tuloa yhä enemmän kummalliseksi. Kun hän horjuen astui tupaan, ottivat miehet lakit päästään ja kumarsivat nöyrästi. Mutta kun Liisa nähtiin paroonin seurassa, eivät piiat voineet uskoa silmiänsä.
Parooni silmäili ympärillensä. »Missä?» kysyi hän hiljaisella äänellä
Liisalta.
Liisa viittasi Anttiin, joka nyt oli noussut seisomaan ja samaten kuin muutkin miehet ottanut lakin päästään. Antti vapisi nähdessään tämän vanhuksen, joka hänen äidillensä oli niin rakas ollut. Hän näki, miten suru oli sinettinsä painanut paroonin otsalle, ja se viha, joka hänessä paroonia kohtaan oli syttynyt, sammui kuin kulo rankkasateessa. Hän ei voinut kääntää silmiänsä paroonista. Lapsen mieli oli Antissa herännyt.
Kului muutama silmänräpäys, joina ei kukaan sanonut mitään, ja syvin äänettömyys vallitsi tuvassa. Vihdoin, unhottaen sen ihmisjoukon, joka kummastellen odotti mitä tulla piti, levitti parooni käsiänsä, ja astuen muutaman askeleen Anttia likemmäksi sanoi hän hiljaisella, liikutuksesta vapisevalla äänellä: »Anders, minun poikani!»
Ne kummalliset tunteet, mitkä paroonin tulo oli Antissa herättänyt, tunkeusivat hänen sydänpohjaansa saakka, kun hän kuuli nämä paroonin sanat. Hän oli heittäytyä paroonin avattuun syliin. Mutta väliin tapahtuu ihmisessä, että juuri onnen päästessä vallalle se kysähtää: onko tämä onni todellakin minun osalleni tullut? Ja samalla muistaa seikkoja, missä ennen on päättänyt tehdä niin ja niin, jos asema muuttuisi. Niin tapahtui nyt Antille. Hän ymmärsi paroonin ylevyyden, ja ylevyys Antin rinnassa nousi samassa suureksi. Hän ei heittäytynyt paroonin syliin, hän päin vastoin jäi seisomaan, ikäänkuin olisi paroonin lause ollut muille sanottu.
Jos olisi parooni ymmärtänyt, mitä Antin sydämessä liikkui nyt, niin olisi hän syleillyt ja suudellut Anttia; mutta parooni ei ollut muu kuin ihminen hänkään. Kun siis Antti ei kiiruhtanut hänen avattuun syliinsä, niinkuin parooni toivoi, vaan silmäili alas lattiaan, lankesivat paroonin nostetut kädet alas, ja syvä huokaus puhkesi hänen rinnastaan. Hiljaisella äänellä sanoi hän: »Anders! Sinä olet minun esikoiseni; minun Liinani lapsi olet sinä!»
Kun hukkuva aavalla merellä laineitten keskellä näkee puupalasen, pyrkii hän kaikin voimin tämän luo, ja päästyään perille tarttuu hän voimallisesti tuohon ja sanoo: »se on puuta, se kannattaa minua, minä olen autettu!» Hukkuva sanoo niin, eikä hän huomaa, että puu on pieni ja kelvoton auttamaan häntä; hän sanoo niin, sillä hän toivoo. Samoin ikään oli paroonin laita. Hänen omatuntonsa vaivasi häntä ja soimasi häntä. Toivo oli hänelle se puupalanen, johon hän vaikeuden laineilla pyörivänä tarttui. Parooni odotti nyt Antin vastausta, ja hän sai sen.
»Herra parooni!» vastasi Antti äänellä, joka koki tekeytyä kummastelevaksi; »nyt vallan pahoin erehdytte. Minun äitini nimi oli kyllä Eliina, mutta te ette ole minun isäni. Ratin torpassa Pohjanmaalla olen minä syntynyt, siitä on minulla nimeni. Minä olen vuosikausia, lapsuudestani saakka, palvellut missä milloinkin. Pahoin erehdytte, herra parooni, jos minua poikananne pidätte».
Hiki nousi paroonin otsalle, ja hän vaipui lavitsalle istumaan. Hän
etsi silmillänsä Liisaa, mutta Liisa ei ollut huoneessa. »Oi Jumala!
Jumala!» huusi hän. »Pettynyt! Pettynyt! Minun Lorentsoni! Minun
Andreakseni! Kaikki poissa, haudassa!»
Jos olisi Antti kuullut nämä paroonin sanat, olisi ehkä paljon kohta muuttunut; mutta Antti ei niitä kuullut. Hänen viimeinen lauseensa oli vienyt hänen sielunsa viimeisetkin voimat. Hän sanoi äänellä, joka tuli ikäänkuin haudasta: »Herra parooni! Minä en tunne teitä».
Parooni ei tuohon vastannut mitään, vaan hänen päänsä vaipui alas hänen polviansa vastaan, kun hän käsillään kasvojansa kätki. Mutta äkkiä, ikäänkuin huomaten tilansa, nousi hän ja silmäili kolkosti Anttia. »Pettynyt, pettynyt!» sanoi hän ja säntäsi ovelle.
Kohta sen jälkeen katosivat koijut pihalta, ja Antti vaipui taasen istumaan.
* * * * *
Hyvä lukiani! Sinä ehkä kyllästyt tapauksiin, jotka toinen toistansa kiireesti ajavat. Vaan mikä on elämä muu kuin tapaus? Tapaus, täynnä vähäisiä tapauksia, on kulkumme kapalosta hautaan. Missä on paikka, jossa täällä lepäisimme, jossa aika ei kulkisi yhä edelleen? Ei löydy semmoista. Väliin kokoontuvat tapaukset; toinen ajaa toista, ja niinkun ukkosen leimausta aina seuraa jyrinä, mutta leimaus ei synny ennenkuin on ilma sähköä täynnä, niin kokoaa aika vuosia pitkin aineita, joita sitten päivässä laukaisee, ja silloin voi päivässä tapahtua paljon.
Kamarissansa istuu Hanna. Hän on rukoillut, hän on lukenut ja hän tuntee sydämensä kummallisesti vahvistetuksi. Mitä hänen ympärillänsä tapahtuu, se on hänelle yks'kaikki. Hän tietää, että mitä Herra tekee, on hyvin tehty, ja Herran haltuun on hän antanut itsensä. Silloin kuulee hän äkkiä oveansa avattavan; hän luulee isänsä tulevan, vaan hän näkee Liisan. Kaapin avain aukaisee Hannan kamarinkin.
Kun Hanna näki Liisan, ihastui hän. Hän luuli Liisassa nyt näkevänsä hyvän enkelinsä, ja hän syleili hellästi lapsuutensa hoitajaa.
»Kiitä Jumalaa, lapseni!» sanoi Liisa ja puristi kyynelsilmin Hannan kättä. »Kaikki, kaikki on muuttunut! Väliseinä on lohennut, avoin on sinulle Antin, avoin paroonin sydän».
Ja Hanna sai nyt tietää, mitä hän ei vielä tiennyt, sai tietää mitä Liisa oli hänen tähtensä ja Antin tähden tehnyt. Hän syleili puolustajaansa saamatta sanaa sanotuksi.
Näin olivat he kauan istuneet, kuu kulkusen ääni äkkiä kuului. »Tule, tule!» sanoi Liisa. »Vielä tänä ehtoona tahdon liittää yhteen teidän kätenne».
He menivät pirttiin. Mutta toisellainen oli tila täällä nyt kuin Liisa oli luullut. Paroonia ei täällä enää ollut, ja vielä entistä alakuloisempana istui Antti paikallansa. Mutta jos tämä jo Liisaa kummastutti ja hämmästytti, tapahtui nyt seikka, joka yhä kummemmalta näkyi.
Maisteri oli kuullut kamarissansa huudon: »parooni tulee!» Hän nousi; hän oli valmis menemään paroonia vastaan, mutta kuitenkin hän jäi kamariinsa. Hän avasi raolle oven ja hän kuuli kaikki, mitä pirtissä juteltiin. Hän kuuli paroonin tunnustavan Antin pojakseen ja hän kuuli Antin vastauksen. Hän tosin ei tuota vastausta ymmärtänyt, mutta joku salainen tunne hänessä sanoi, että ylevyys oli Antin mieleen johdattanut tämän miehuullisen, vaikka luonnottoman kiellon, ja kuta enemmän hän tuossa vahvistui, sitä enemmän rupesi hän miettimään. Hän luuli kumminkin Antin peruuttavan kieltonsa. Mutta kun tuo ei tapahtunut, kun parooni lähti ja kun maisteri oven raosta näki Antin kasvot, silloin ei hän kauan enää miettinyt. Hän kulki kahdesti kamarinsa lattian poikki; sitten astui hän miehuullisesti pirttiin.
Vaan hän seisahtui äkkiä. Hän näki Liisan ja Hannan samalla tulevan porstuan ovesta; hän näki heidän samaten seisahtuvan. Hän kuuli Liisan sanovan: »missä on parooni?» Mutta tuon kysymyksen kuultuansa ei hän enää seisonut. Vaalea oli hän ja hänen jalkansa vapisivat, mutta kiireesti kulki hän. Hannan tykö kävi hänen askeleensa. Hannan käteen tarttui hän. — »Tule», kuiskasi ääni, joka tuli hänen sydämestään, »tule!»
Vastustaa ei Hanna ennättänyt. Hanna parka ei ymmärtänyt, mitä tapahtunut oli; hän seurasi. Mutta Antin luo vei maisteri häntä.
»Minä luovun hänestä», sanoi maisteri. »Sinä olet talonpoika, mutta ylevä; sinä rakastat häntä enemmän kuin minä», — ja Antin syliin jätti maisteri morsiamensa ja tulevaisuutensa onnen. — Tuon tehtyään vetäysi hän kiireesti takaisin kamariinsa.