XIII.
Mitä kuolonsanoma voi saada matkaan.
Nipp, napp, naputti seinäkello Ollilan pirtissä, jossa maanantaiaamuna Antti istui arkkunsa vieressä, samalla paikalla kuin eilenkin. Viimeiset päivät olivat tehneet hänet vuosia vanhemmaksi. Yksin istui hän lavitsalla; tuvassa ei ollut keitään muita. Syvissä ajatuksissa istui hän. Lautamies oli eilisiltana myöhään tulivihaisena tullut, kumminkin vähän leppyneenä siitä, että hän oli saanut pappilassa nimismiehen kanssa illallista syödä. Hän oli kohta kotiin tultuansa saanut tietää paroonin ja Liisan käynnistä, ja hän nauroi Antin tyhmyydelle ja omalle viisaudelleen, kun hän oli korjannut talteensa kaikki Antin todistuspaperit. Hän oli silloin muuttunut vähän paremmalle tuulelle, ja hän oli sallinut Antin olla talossa yötä. Mutta tänä aamuna, puhuttuaan maisterin kanssa, joka viekoittelematta nyt jutteli kuka hän oikeastaan oli, oli hän taasen julmistunut. Maisteri oli lähtenyt talosta kohta tunnustuksensa jälkeen, ja kaikkein kuullen oli lautamies aamulla kironnut Anttia ja käskenyt hänen kohta mennä hiiteen; »sillä pettureita ei minun talossani pidetä». Miten nämä sanat kävivät Anttiin, ei lautamies ymmärtänyt. Hän luuli Antin äänettömyyden merkiksi sitä, että häntä hävetti, ja toiselta puolen uskoi hän nyt varmaan Anttia petturiksi, sillä näin paljon tiesi hän rehellisyydestä, ja sen sanoi hän Antinkin kuullen: »Jos sinä olisit paroonin poika, niin et sinä todistuksienkaan puutteessa kieltäisi; sillä ihmisen silmät ovat myöskin todistajat». — Antin silmät eivät valehtelijaa osottaneet, mutta lautamies ei ollut mikään silmistälukija. Antin silmät loivat tulisia säteitä, mutta kiukkuaan hillitsi hän. Kun oli lautamies näin mielestänsä puhunut suunsa puhtaaksi ja sanonut kaikki, mitä luuli rehellisenä miehenä velvollisuudekseen sanoa, kutsui hän työhön väkensä, joka kummastellen Antin kohtaloa seurasi isäntäänsä.
Tupa oli tyhjä. Antti istui tirkistellen kelloa seinällä. »Päivä päivältä sinä taputat! Oi, niinikään minun sydämeni», puhui hän kellolle. »Kuinka onneton olisin, jos minun sydämeni kestäisi niinkuin sinä! Ei, kohta on aikani kulunut, ruumiini musertunut, sydämeni tykytys lakannut!» — Hänen mielensä meni viehkeäksi; hän laski sydämelleen kätensä: »tässä, tässä on ollut sota, mutta voitto on ollut minun, se minun kunniani. Luulkoot ihmiset minusta mitä tahansa! Luulkoot, mitä se minuun koskee… Ja kumminkin tarvitsisi minun ainoastaan avata arkkuni, näyttää paroonille kaksi sormusta, puhua kaksi sanaa, ja voitto olisi minun. Minun, ja minä olisin Riemulan herra! Vaan ei, ei! Se ei saa koskaan tapahtua, ei niin kauan kuin parooni Lorentso elää… Jumala häntä varjelkoon; minun tähteni ei hän saa kärsiä. Hän on herra, minä olen oppinut työhön. Minä olen vesipisara merestä; tuuliaispää on nostanut minut taivaalle, pudottanut minut järveen, jossa minä outona olen elänyt, outona kuolen; mutainen maa imee pisareen. — Kaikki, kaikki olen minä menettänyt! — Mitä huolin minä Riemulasta? — Oi, toista olisi, jos olisi lautamies laskenut minun käteeni Hannan käden ja sanonut: tuossa, ota! Mutta hän sanoi: mene talostani, sinä hävytön äpärä!» — Ja tätä muistellessaan ja muistellessaan äitinsä kohtaloa, puristi Antti nyrkkiään.
Oven suussa oli Hanna kauvan seisonut. Antti ei häntä havainnut, kun hän seisoi siinä liikkumatta kuin haamu. Hannalle oli nyt kaikki selvänä. Eilen oli hän levännyt Antin sylissä. Antti oli innokkaasti puristanut häntä rintaansa vastaan, mutta äkkiä noussut ja rientänyt ulos, jossa hän kylmällä lumella oli hieronut palavaa otsaansa. Tuo oli ainoa, mitä ei Hanna ymmärtänyt. Tuo oli ainoa, mitä ei Liisakaan ymmärtänyt; sillä Antin ylevyydestä, hänen päätöksestään eivät he mitään osanneet arvata. — Liisa oli koettanut päästä Antin puheille, mutta hän, joka niin hyvästi Riemulassa onnistui, ei nyt onnistunut. Liisa lähti kumminkin hyvillä mielin pois kuultuaan maisterin lauseen.
»Antti!» kuului valittava ääni ovelta. Se ääni oli Antille tuttu, sen äänen tunsi hänen sydämensä. Hän heräsi ajatuksistaan; hän katsoi ympärillensä, hän näki Hannan; hän nousi, ja nuorukaisen sylissä lepäsi hänen rakastettunsa. Lautamies oli seurannut väkeään työhön. Hän palasi nyt takaisin Ollilaan, ja kun hän tuossa tuli, oli entinen kylmä kovuuden sinetti laskeunut hänen muodolleen. Hän oli mielistynyt itseensä. Tosin mietti hän tuossa, miten olisi käynyt, jos olisi Antti ollut paroonin poika. — Mutta olisiko Antti silloin nainut Ollilan tyttären? Varsin vähäisen tiesi, näette, lautamies Hannan ja Antin salaisuudesta. Lautamies yhä vaan pelkäsi Antissa Eliinan perillistä, ja hän luuli nyt Antin perustaneen tuon satunsa alun parooniin, jotta hän paremmin voittaisi. Aamulla kuuli hän maisterilta, että Antti Hannaa rakasti, mutta hän arveli vaan silloin itsekseen: »kas semmoista lurjusta!» — Hän käveli nyt hyvillä mielin kotiin päin, kun äkkiä kuuli jonkun kiivaasti ajavan takanansa. — Hän vetäytyi tien syrjälle ja tunsi jo kaukaa Riemulan Eliaksen.
»Mihin niin kiire?» kysyi lautamies, kun oli Elias tullut hänen kohdalleen.
»Pappilaan! Minä vien kuolonsanomaa Riemulasta; nuori parooni kuoli eilen». Ja Elias löi ruoskalla hevosta ja katosi.
»Soo — oh! Vai on parooni Lorentso kuollut!» arveli lautamies itsekseen; »kukahan nyt Riemulan perii?» —
Ollilan pirtissä istuivat Antti ja Hanna vieretysten, mutta monta sanaa ei siinä vaihetettu. Antti oli sanonut kohta lähtevänsä muualle, kauas, kauas palveluspaikkaa hakemaan; sinne, missä ei kuusien huminakaan tuuheassa metsässä muistuttaisi häntä entisistä ajoista.
— »Kun sinä rouvana rouvain parissa istut», — sanoi hän surullisella äänellä, »muista joskus Anttia, joka kolmessa viikossa menetti kaikki mitä maan päällä hänellä kalliinta oli — rauhansakin! Muista häntä, joka ei ikinä saata sinua unhottaa».
Vyöliinaansa kätki Hanna kyyneliset kasvonsa, ja katkera oli hänen mielensä, kun hän vastasi: »en ikinä voi sinua unhottaa!»
Käsi kädessä istuivat he vielä vähän aikaa, kunnes Antti äkkiä nousi seisomaan. »Nyt on aika. Älä kysele minua; et saa koskaan minusta mitään tietää!»
— Niin sanoi hän; mutta hänen äänensä puhui paremmin kuin sanat hänen sydämensä tilan. Hän meni arkkunsa luo, nosti sen hiljaa selkäänsä ja oli valmis lähtemään.
Vaaleana seisoi Hanna hänen vieressään. Ei itkenyt Hanna enää.
Tämä hetki olisi kenties ollut viimeinen, jona Antti ja Hanna maailmassa toisensa näkivät, ellei olisi ijankaikkisen neuvo ollut toinen.
»Etkö sinä lurjus vielä ole päässyt lähtemään?» kuului lautamiehen ääni ovelta. »Vai mitä viivyttelet? Pois talostani, kelvoton!» — Antti ei vastannut mitään, hän katsahti vielä kerran Hannaan, joka oli maahan vaipua, huokasi syvään ja lähti. Mutta ovea jälkeensä kiinni pannessaan viivähti hän. Ei liene hän tahtonut itse onnensa ovea taakseen kiinni lyödä!
»Mitä seisot ja kurkistelet tuon jälkeen!» ärjäsi Hannalle lautamies, mutta lisäsi sitten leppeämmästi: »Riemulassa on kuolema käynyt; minä tapasin tiellä Eliaksen. Parooni Lorentso on eilen kuollut».
Tämän sanoman kuuli Antti, se vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen jäsenensä värisivät, hänen kätensä vapisivat, ja pamahtaen putosi arkku lattiaan.
»Lorentsoko kuollut, kuollut!» jupisi hän itsekseen.
Ainahan on luonto hiljaisin, kuollein juuri auringon nousun edellä; mutta tuskin on aamuhohde ruvennut leviämään, ennenkuin tuhansittain, ensin linnut, sitten muut elävät tervehtivät alkavaa päivää. Kevätsää kaivaa jäähän ensin vähäisen railon; railo isonee, kunnes se joen täyttää, kunnes se on sulattanut talvisen puvun. Lautamiehen lause oli tällainen vaalea aamuhohde, tällainen kevätsään alku.
Lautamies kuuli pamauksen, näki Antin seisovan rikkuneen arkkunsa vieressä, näki hänen pistävän vähäisen rasian taskuunsa, jättävän kaikki muut kapineensa eteisen lattialle, kuuli hänen sanovan: »Älä epäile, Hanna!» ja katoovan.
»Hän on hullu!» sanoi lautamies, veti oven kiinni ja meni kamariinsa.
»Lorentso kuollut!» Tätä kertoi Antti itsekseen ehtimiseen. Vainu oli hänen suuhunsa pannut nuo sanat, joiden oli määrä lohduttaa Hannaa, vainu myös sanoi hänelle, mitä hänen nyt oli tehtävä, sanoi ennenkuin hän oikein ymmärsi, miten Lorentson kuolema hänen tilansa muutti.
Vähitellen rupesi hän tuota ymmärtämään, ja silloin lähti lause: »Lorentso oli kumminkin minun veljeni!» hänen sydämestään. — Hän seisahtui; hän koetti koota ajatuksiaan. Hän mietti; hän päätti. Ja kun hän taasen tielle antausi, oli Riemula hänen matkansa päämäärä. »Jumala on kummasti minua kulettanut», ajatteli Antti. »Lorentso eleli lapsuutensa päivät ilossa, minä, hänen veljensä, elin puutteessa; hän lankesi hautaan, jättääksensä minulle osani».