XIV.
Isä ja poika.
Ja taasen istui parooni Edler vaimonsa kanssa kuolleen poikansa vuoteen vieressä Riemulassa. Valkoiset akkunaliinat riippuivat akkunain edessä merkiten silloin, niinkuin nytkin, että kuolema oli talossa käynyt. Mutta kamarissa, missä Lorentso makasi, olivat nuo akkunaliinat vähän vedetyt syrjälle, jotta vaalea talviaamu pääsi valaisemaan vainajan vielä vaaleampia kasvoja.
Viime yö oli paroonille ollut varsin levoton. Koko sen ajan, minkä hänen rouvansa levotonta unta nukkui, oli parooni salinsa lattialla kulkenut edestakaisin. Toivo oli hänessä eilen herännyt, mutta taasen sammunut, ja kun se sammui, oli se paljon paroonissa vaikuttanut. Hiljainen yölamppu oli salissa palanut. Vanhat esi-isäin kuvat riippuivat pitkin salin seiniä; ne silmäilivät surullisesti viimeistä Edleriä. Monet kerrat oli parooni kulkenut niiden ohitse; vihdoin oli hän seisahtunut kantaisänsä kuvan alle. »Sinä olit ensimmäinen Edler», oli hän sanonut: »sinä herätit Edlerin suvun eloon, sinä perustit sen kunnian. Kolmatta sataa ajastaikaa on Edlerin suku kukoistanut; nyt on syksy tullut, viimeinen lehti on pudonnut, vanha lahonnut varsi on enää yksin jälellä; kun talvi senkin kaataa, niin ollut ja mennyt on Edlerin suku». —
Aamupuoleen yötä olivat paroonin tuskat helpommiksi muuttuneet. Hänen ruumiinsa ei niitä enää kestänyt, hänen sielunsa voimat murtuivat. Vaalea huntu oli laskeunut paroonin järjen ympäri; hän ei enää voinut tilaansa oikein käsittää.
Viime yö oli ollut paroonille tämmöinen muutoksen yö. Kun hän nyt istuu kuolleen poikansa vieressä, tuntee hän, että hän on jotakin kadottanut, mutta hän ei oikein ymmärrä mitä. Niinkuin akkunaliinat salissa kätkevät päivän, estää tylsynyt järki paroonin tuntemasta miten on hänen oman sydämensä laita. —
Aamua on paljon kulunut. Parooni istuu kuin patsas paikallaan. Hänen silmänsä tirkistelevät kuollutta; hän ymmärtää, että hän tuota vainajaa joskus on rakastanut, mutta siitä on paroonin mielestä jo niin kauan, niin kauan aikaa kulunut.
Toisin on hänen rouvansa laita. Mitä helläsydäminen äiti ajattelee ja tuntee nähdessään ruumiina sen, mihin hän on kaikki toivonsa pannut, samaa ajatteli ja tunsi rouva. Hän itki katkerasti. Hän ymmärsi, että hänellä oli poika ollut, mutta ettei hänellä semmoista enää ole.
Parooni nousi. Hänen sydämeensä tunkeusi hetkeksi vanha tuska, vanha muisto. Hän meni saliin. Hän ei kuullut, että neiti hänelle ilmoitti miehen, joka pyysi päästä paroonin puheille; hän ei nähnyt, että tämä mies jo oven suussa seisoi. Hän kulki kiireesti salissa edes takaisin. »Herra Jumala!» huokasi hän. »Vähennä minun kuormaani! Isäni on minua kironnut, ja kirouksen voiman on käytökseni Eliinaa kohtaan enentänyt. Hänelle vannoin ikuista rakkautta; vaan minä unhotin valani. Oi Jumala! Millä voin kirouksesta päästä, millä valastani kirvota?» Ja hämärässä huoneessa päätänsä käsiin nojaten itki parooni kuin lapsi.
Antti oli tullut Riemulaan; hän oli se mies, josta neiti oli paroonille ilmoittanut. Oven suussa seisoi hän. Hän oli kuullut paroonin valituksen; hänen sydämeensä koski nähdessään vanhuksen vaivaa. Hän oli sovitettu. Hän näki paroonin isäksensä.
Vähän aikaa oli syvä äänettömyys salissa; vihdoin kuului askeleita, jotka lähestyivät hiljaa paroonia. — Ilman säveleet, joita tuuli puistossa kesäiltana synnyttää, eivät alkavalle aamulle kuiskaa hiljaisemmin tervehdystänsä kuin nyt Antti seisoen paroonin vieressä. »Onneton isäni!»
Paroonin pää, joka hänen rintaansa vastaan oli vaipunut, nousi vähitellen; hän silmäili Anttia kummastellen, mutta paikaltaan ei hän liikkunut. — »Sinä se olet, sinä, kaivattu, kadonnut poikani!» sanoi hän vihdoin. »Mistä sinä tulet, poikani? Missä, on äitisi? Missä on Eliina?» — Näin hän kyllä puhui, mutta se oli paremmin uneksivan kuin ajattelevan puhetta.
Joka tietää, mimmoinen lapsellinen rakkaus on, hän ymmärtänee, mitkä tunteet liikkuivat Antissa. Ei ennen hänen eläessään ollut sana isä tullut hänen huuliltaan. Sillä sanalla puhkesi nyt pitkien vuosien murhe ja suru kätköstänsä. Mutta siinä sanassa oli myöskin iloa ja riemua. Vaan tämä ilo loppui pian. Anttia kammotti. Isänsä oli hän tavannut, vaan mimmoisessa tilassa? Eilen aamulla oli parooni vielä ollut terve ja täysijärkinen; nyt oli hän houraileva sairas.
»Ettekö tunne Andreasta, teidän ja Eliinan poikaa?» kysyi hän epäilevän äänellä. Hän pani paroonin eteen Eliinan vihkimäsormuksen, ja tuon nähdessään leimahti valo paroonin silmistä, vaan tuo valo sammui kohta. Hän tirkisteli vaan sitä.
»Andreas! Niin, missä sinä olet ollut; minä en ole moneen aikaan nähnyt sinua», houraili parooni.
Antti havaitsi nyt, että valvominen ja murhe olivat saaneet paroonin sairaaksi, ja hänen aikomuksensa oli viedä hänet vuoteelle. Neidin avulla, joka kummasteli eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella, otti nuorukainen ukon syliinsä ja lähestyi ovea.
»Älä sinne! Ei sinne! Vie, Andreas, vie minut tuonne!» — parooni osotti sormellaan toista ovea, jonka Antti jalallaan aukasi. Huoneeseen tultuaan sanoi parooni: »vie minut vuoteelle!»
Antti seisoi kuin paikalle naulattu. Hän oli tullut veljensä kamariin; hän näki kuolleen Lorentsin.
»Katso, siinä hän makaa! Vie minut hänen viereensä», ruikutti parooni. »Siinä hän makaa, minun Lorentsini, niinkuin ennen Valdemar. Niin! Siinä makaa nyt viimeinen Edler kuolleena. Minä ummistin hänen silmänsä, mutta Jumala avasi ne taasen… Hän katselee minua. Vie minut hänen viereensä!»
Rouva oli nukahtanut pöytää vastaan Lorentsin kamarissa. Hän heräsi nyt. Hän kuuli paroonin viimeiset sanat ja näki hänen valottomat silmäyksensä. Käsiänsä puristi hän rintaansa vastaan. Sanaa ei hän sanonut.
Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Kovasti oli isänsä houraus ja kuolleen näkeminen häneen käyneet. Hän tointui tuosta kuitenkin kohta, ja niinkuin vähäisen lapsen otti hän paroonin käsivarsilleen ja kantoi hänet ulos.
»Mihin sinä viet minua?… Anders, minä olen väsynyt; vie minut maata!»
Vaivoihin nääntynyt nukkuu. Antin sylissä parooni ummisti silmänsä; hän vaipui uneen poikansa helmassa kuin lapsi äitinsä helmassa. —
Mutta kuolleen Lorentsin vuoteen vieressä kertoi Antti rouvalle kuka hän oli. Hän kertoi varovasti paroonin salaisuudet ja rouva kuunteli häntä. — Kun Antti oli lopettanut, istui rouva kauan silmäillen kuollutta. Vihdoin nousi hän, nousi ja sulki Antin syliinsä. Silloin oli kuin olisivat kuolleen huulet vetäytyneet hymyilyyn.
* * * * *
Paroonilla kesti unta kauan; mutta viimein, kun jo päivä oli kulkunsa lopettaa, hän heräsi. Hän avasi silmänsä; houraus oli mennyt ohitse, ymmärrys oli hänelle palannut takaisin. Antti ja rouva istuivat silloin hänen vuoteensa vieressä. Kummastellen katseli parooni ympärillensä, ja nähtyään Antin jäi hän kauan kiinteästi katsomaan häntä. Silloin otti Antti taskustaan äitinsä sormuksen ja laski sen paroonin käteen.
»Oi, Jumalan kiitos, se ei ole mikään uni! Se on päivän selvä totuus! Mikä kadonnut oli, on löytynyt!… Rakas puolisoni, sinä et ymmärrä minua; kertokoon Antti tässä sinulle, mitä minä sinulta salannut olen. Hän osaa paremmin kuin minä näyttää, kuinka petollinen minä sinuakin kohtaan olen ollut».
»Minä sen jo kaiken tiedän. Antti on sen minulle ilmoittanut…»
»Ja sinä annat minulle anteeksi?»
Rouva syleili kyynel silmässä Eliinan lasta.
»Kiitetty olkoon taivaan Herra! Hän kurittaa, mutta Hän armahtaa myös! Mutta, Anttini! Minäkin tahtoisin tietää — — tietää, mitä sinua on kohdannut. Puhu minulle, puhu Eliinasta! Hänkin antoi minulle anteeksi?» — —
Ja Antti puhui. Kun hän kertomuksensa lopetti, puristi parooni hänen kättänsä. »Minä ymmärrän sinua, minä tunnen sinussa Eliinan sydämen, ylevä poika!» — sanoi hän hiljaa.