XV.
Viiden vuoden kuluttua.
Ihana oli kesä. Kauneimmassa pyhäpuvussaan oli luonto. Puron vesi lirisi taasen, ja kukat sen rannalla tuoksuivat niin ihanasti. Mökki seisoi autiona, niinkuin kalastajan maja autiolla saarella odottaen asukkaita. Tosin sekin vanhuutta sairasti, mutta se ei siitä tiennyt. Lahonneeseen kätkyeeseen, jonka jäännökset nurkassa näkyvät, on pieni lintu tehnyt pesänsä, ja kun myrsky ilmaa puhdistaa, kokoo mökin siivekäs asukas tänne tovereitaan läheltä ja kaukaa.
Mansikat ovat kypsät, ja taampana, tuolla vuorella, minkä huippu taivaan rannalta näkyy, kasvaa niitä. Siellä huutavat ja hyppivät lapset iloisina; he poimivat marjoja, mikä kopsaansa, mikä suoraan suuhunsa.
Vanha eukko on heidän kanssansa. Hän elää marjain poimimisella, ja hän kulkee omia aikojansa. Hän on Peitson torpparin vanha Eeva, joka vähäin voimainsa mukaan kokee työtä tehdä, jotta ei joutuisi muiden elätettäväksi.
Hän on nyt väsynyt; hän on vetäytynyt maantielle havaitakseen eikö tulisi joku matkustaja, joka hänet tahtoisi ottaa mukaansa Kokkolaan, jonne hän on aikeissa lähteä marjojaan myymään.
Päivä polttaa kuumasti. — »Ei ole ollut näin kuumaa kesää eläissäni muuta kuin se, jona Eliina kuoli», jupisi hän itsekseen. — »Olisipa hauska tietää, elääkö vielä tuo hänen poikansa».
»Vaunut tulevat, vaunut tulevat!» huusi samassa pienoinen poika, joka mäen harjalla seisoi.
Kaikki lapset juoksivat alas tielle näkemään vaunuja, sillä siihen aikaan ei matkustavaisia niin joka päivä vaunuilla kulkenut kuin nykyään. Kaikki tulivat kopsineen myymään, jos haluttaisi vaunuissa istujain ostaa.
»Jos minä noissa saisin istua», arveli vähäinen poika, »niin kovempaa minä ajaisin; niinpä ne tulevat hiljaa kuin lehmät, vaikka on heillä myötämaata».
Totta puhui poika. Vaunut tulivat hiljaa, sillä se herra, joka selin ajajaa vastaan istuimella istui, viittoi sormellaan milloin oikealle milloin vasemmalle puolelle tietä. »Täällä kohta pitäisi tienhaara oleman» — sanoi tuo herra. — »Mutta miten tahdotte perille päästä, isäni; tie sinne ei ole vaunuilla ajettava; työläs on sinne jalkaisinkin päästä».
»Tietä, jota Eliina niin monesti on käynyt, jaksanen minä toki kerran eläissäni käydä», vastasi vanha herra taka-istuimelta.
Nainen, joka istui vanhan herran vieressä, viittasi sormellaan lapsia, joita hän näki: »Ehkä voivat nuo auttaa Liisaa kantaessa pikku Anttia», sanoi hän.
»Ja isääni», lisäsi nuorempi herra, kääntyen lapsiin päin.
»Marjoja, marjoja!» huusivat lapset yht'aikaa, »kypsiä mansikoita!»
Antin — sillä Antti oli se, joka parooni Edlerin, puolisonsa Hannan, poikansa Antin ja lapsenhoitajan Liisan kanssa vaunuissa istui — Antin mieli meni surulliseksi. »Kaikki teidän marjanne ostetaan», sanoi hän. Hannalle hiljaa kuiskuttaen lisäsi hän: »Näillä main olen minä usein marjoja poiminut, noin kuin nuo, mutta ostajia löytyi harvassa!»
Vaunut pysähtyivät. — »Tuo polku vie Puroon», lausui Antti ja hyppäsi vaunuista maahan. Kaikki muut seurasivat häntä, itse vanha paroonikin, joka kyytipojan ja Antin avulla vaivoin pääsi liikkumaan.
Lapset seisoivat katsellen kummasti tulijoita. Mutta vanha Eeva tuli kiiruusti marjoineen, tarjoten niitä Antille.
»Osaatteko Puroon?» kysyi Antti silmäillen Eevaa.
»Osaanko? Siellähän minä yhteen aikaan kävin joka päivä. Mutta nyt on
Puron mökki autio!»
»Minä en erehtynyt!» huusi Antti. — »Tässä, isäni, on se eukko, jonka sylissä minut kasteelle vietiin; tämä eukko on Eeva».
Parooni kätteli ystävällisesti eukkoa, joka ei tahtonut korviansa uskoa, kun kuuli, että tämä nuori herra oli Antti, Eliina vainajan poika.
* * * * *
»Ja tässä hän eleli muistellen minua viisitoista pitkää ajastaikaa!» huokasi parooni, kun hän vihdoin suurella vaivalla oli saavuttanut Puron mökin. Antti kulki ympäri näyttäen isälleen ja puolisolleen kaikki paikat. Ei ollut sitä paikkaa, mistä hän ei olisi tiennyt jotain puhua. Täällä puron rannalla oli Eliina pessyt hänen vaatteitaan; tuossa oli kätkyt, jota hänen jalkansa niin monesti oli liikuttanut; tuossa oli vielä lastuja laudoista, joista hänelle ruumisarkku laitettiin.
Suuret kyyneleet vierivät pitkin paroonin poskia. Hän kuuntelee Antin puhetta. Hän kuuntelee lintujen lauluja; hän kuulee niissä Eliinansa, sillä olihan Eliina usein istunut kesäpäivin kuunnellen samoja virsiä.
»Nyt minä mielelläni laskisin pääni levolle, jos vaan saisin tavata tuon maisterin, joka oli Ollilassa ja joka ei saata olla muu kuin minun poikani hänkin. Paljon pahaa olen minä saanut matkaan maailmassa; mutta suuri on sovinnon voima, koska se on voinut vuodattaa rauhaa minunkin sydämeeni!» — —
Kauan istui Riemulan herrasväki Puron mökissä. Kauan kulkivat he ympäri luonnon puistossa Puron rannalla. Ilta oli tulossa jo, kun he saavuttivat vaununsa, jotka tiellä olivat odottaneet.
»Vielä kirkkomaalla, hänen haudallansa tahdon käydä», sanoi parooni Eevalle, jolta hän oli saanut kuulla paljon Antin ensimmäisistä vuosista. — »Sitten on ristiretkeni tehty, ja minä menen lepäämään isäini kammioon». —
»Nyt olet nähnyt minun lapsuuteni kodin, armas Hannani! Nyt saatat tosiaan sanoa, että Herra on kummallisesti sinunkin teitäsi ohjannut, kun on minuun sinut sitonut». —
Peitson kestikievarissa olivat matkustavaiset yötä. Mutta suuresti yörauhaa ei Antti saanut. Eeva oli ilosta mielipuolisena jutellut naapureille ja tuttaville, että tämä herra, joka näin suuresti nyt vaunuissa ajoi, oli tuo entinen Antti, joka kulki ympäri vähäisellä työllään ansaiten elatuksensa. Peitson isäntä ei tiennyt mitä piti sanoman. Hän häpesi niin, ettei isoon aikaan kehdannut kasvojansa näyttää. Mutta kun hän vihdoin Antin käskyä totellen tuli esiin, puristi Antti hänen kättänsä. »Te olitte jotenkin paha minulle», puhui hän; »mutta minä en enää tahdo muistaa sitä. Kentiesi oli Jumala niin sallinut, sillä muuten en minä suinkaan olisi lähtenyt näiltä paikoilta, missä äitini ruumis lepää».