XVI.
Sovitus haudalla.
Tuon vähäisen joen varrella, joka Kälviän pitäjän läpi virtaa, on lähellä kirkkoa Marttilan talo. Talvella on täällä suuri liike, sillä talvitie Savosta Kokkolaan käy juuri tämän talon pihan läpitse. Mutta kesäaikana jää Marttila, niinkuin ylipäänsä Kälviän kirkonkylä, kokonaan valtatiestä syrjälle. Niin kauan kuin on ruoho maassa näkyvissä, ei täällä nähdä muita vieraita kuin niitä, jotka asian aikain tänne tulevat. Tässä Marttilan talossa asui kertomuksemme ajalla armovuoden saarnaaja Joseph Lagerberg.
Hän oli vakava, hiljainen mies, joka muiden onnessa löysi oman onnensa ja joka tuon tähden oli niille rakas, jotka ennättivät siinä vähässä ajassa, jona hän sielunpaimenen virkaa täällä toimitti, tulla hänen tuttavuuteensa. Hän oli vain puolivälissä neljänkymmenen vanha, vaikka hän näytti paljon vanhemmalta. — Väliin saatti hän päiväkaudet istua kamarissansa miettien. Silloin oli hän aina alakuloinen, silloin kuultiin hänen usein sanovan: »onnellinen se, joka kasvaa vanhempain suojassa; minulla ei niitä ollut!» — Väliin taasen — ja tuo tapahtui aina, kun hän oli saanut palkkansa — oli hän iloinen, kulki ympäri pitäjässä opettaen ja neuvoen. Hänen ruokansa oli enimmiten vettä ja leipää, sillä aina palkkansa saatuaan hän kävi Kokkolassa ja pani postiin kaikki, mitä hänellä oli, lähetettäväksi milloin mihinkin.
Nyt oli hänellä tällainen iloinen päivä. Hän oli eilen tullut
Kokkolasta, jossa hän oli koko puolivuotensa palkan pannut menemään
Helsinkiin.
Hän istui tuon vähäisen joen rannalla — saman joen, johon pari virstaa mereen päin Puro laskee. Hän istui nyt onkien. — Kello taisi olla noin 10 aamulla. »Vielä kolme vuotta», sanoi hän, »ja seitsemän vuoden kärsimiset ovat saaneet minut velattomaksi. Oi, kuorma rinnaltani rupeaa kevenemään, ja minä saatan kohta sanoa: minä en ole ketään pettänyt!»
Näin oli maisteri Lagerberg kauan istunut, kun tuli vähäinen poika häiritsemään hänen rauhaansa.
»Noh, pikku Matti, mitä olet sinä kulussa tänään?» kysyi maisteri nähtyään hänet.
»Kirkolla on kaksi herraa, jotka ajavat suurilla vaunuilla; ne pyytävät, että maisteri olisi niin hyvä, jos on teillä aikaa, että tulisitte heille kirkkoa näyttämään».
Maisteri nousi, meni pukemaan päällensä pyhävaatteensa, ja kun tuo oli tehty, seurasi hän avainnippu kädessä pikku Mattia. Kun hän lähestyi kirkkoa, näki hän monta ihmistä seisovan eräällä haudalla melkein aidan vieressä. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän vanhan herran, joka siinä polvillaan oli. Kaikki olivat selin häneen päin, jottei hän kohta voinut heidän kasvojansa eroittaa.
»Ja tässä sinä makaat, tässä sinä lepäät, minun armaani, minun Eliinani! Oi, nuku rauhassa! Kohta tulee minullekin pääsön aika. Taivaassasi, missä sinä olet, tiedän minä, että sinä rakastat niitä, joita minä täällä rakastanut olen, minun Valdemariani, minun Lorentsoani, vieläpä häntäkin, joka sai pitkän elämän läpi kulkea rinnallani, sillä paikalla, johon sinulla oli ensimmäinen ja suurin oikeus. Jumala siunatkoon sinua, sillä sinun anteeksiantamisesi on siunannut minun viimeiset hetkeni!»
»Amen!» sanoi Liisa, joka paroonin takana seisoi.
»Amen!» sanoi pieni kolmivuotinen Liisan sylissä.
»Kuulettehan, isäni, mitä lapsi sanoo», virkkoi Antti liikutettuna ollen polvillaan paroonin vieressä. — »Lapsenkin suusta on hän ottanut kiitoksen!» —
Maisteri oli kuullut kaikki. Hän seisoi kuin paikalle naulattu; hän oli tuntenut ensin Liisan, sitten Antin, ja hän arvasi, kutka nuo toiset olivat. »Amen!» sanoi hänkin.
Kaikki kääntyivät, ja kolme heistä tunsi maisterin. »Maisteri Lager!» huusi Hanna ja vetäysi Anttia lähemmäksi.
»Niin, tässä näette miehen, Hanna», sanoi maisteri hiljaisella äänellä, »miehen, joka turmion tiellä oli joutunut kauvas, mutta jonka silmät teidän ja teidän miehenne rakkaus avasi».
Antti ei sanonut mitään, hän vaan kuiskasi paroonin korvaan jotakin.
Parooni nousi äkkiä: »Jumala, Jumala, olisiko semmoinen armo mahdollinen! Mutta Jumalan armo on ääretön!» Parooni lähestyi horjuvin askelin maisteria, ja ennenkuin tämä tiesi mistään, oli vanhus painanut hänet syliinsä. — »Minun poikani!» kuiskasi hän.
»Teidän poikanne … parooni Edler … minä!»
»Tunnetteko tämän sormuksen? Te annoitte sen kihlasormukseksi Hannalle; sen olen minä kerran antanut teidän äidillenne. Sen sain, kun ensi kerran kävin Herran pyhällä ehtoollisella. Sattumalta tulin minä Hannan sormessa sen näkemään samana päivänä kuin Antin sormus samalle sijalle pantiin; minä tunsin sen, se sanoi minulle kuka te olitte… Minä hain teitä, minä kuulustelin teitä Helsingistä, Turusta, koko Suomen ympäri^ kaikki oli turhaa. Maisteri Lageria ei löytynyt». — —
»Sinä et usko minua?… Minä olin nuori, sinun äitisi nuori, meidän sydämemme syttyivät. Oi, minun puolellani oli viekkaus; minä petin Edlan, minä jätin hänet, ja siitä ajasta en ole häntä nähnyt. Vasta silloin, kun sormuksen näin, muistin minä häntä; sain samalla tietää, mitä en ennen tiennyt, että hän oli synnyttänyt pojan…» —
»Te kuulustelitte maisteri Lageria; te tiedätte miten hän on elänyt?»
»Minä tiedän sen; se oli minun rangaistukseni. Minä luulin hänen kuolleen; se minun suruni. Minä tein mitä voin: minä maksoin hänen velkansa».
»Haa! Nyt ymmärrän, miks'ei minua Helsingissä enää hätyytetty…»
Antti ja Hanna lähestyivät maisteria. He tarjosivat hänelle kättänsä. Maisteri puristi kovasti niitä. — »Ylönpalttinen on Jumalan armo!» sanoi hän. —
»Minä luulin poikani kadotuksen lapseksi ja minä tapaan hänen sielujen paimenena, minä tapaan hänen Eliinani haudalla. Ylönpalttinen on Jumalan armo! Minä saatan niin sanoa suuremmalla syyllä kuin teistä kukaan, sillä minä olen kaikkiin näihin syypää. Eliinan haudalla on sovitus tapahtunut. Hänen haudastansa ympäröipi hänen ylevä henkensä meitä. Hän on suonut minun vaivatulle sydämelleni rauhan, hän on sallinut minun lasteni syleillä toisiaan. Siunattu olkoon hänen muistonsa!»
Kun he haudalta palasivat, oli maisteri Lager eli Lagerberg, niinkuin hänen nimensä nyt oli, ottanut Liisan sylistä pikku Antin; tämä nauroi suloisesti kantajalleen; mutta naurusuin kysyi maisteri: »No, Liisa, vieläkö halveksit minua?»
»Herra Jumala siunatkoon! Kuka olisi voinut uskoa silloin, että te olitte parooni Edlerin poika!» vastasi vanha Liisa.
»Niin, kuka olisi voinut sitä uskoa!» vastasi maisteri.