I.

Poika, joka puhuu rakkaudesta, ja tyttö, joka puhuu kuolemasta.

V-järven rannalla Pohjanmaalla on Katajalahden kartano. Matkustavainen, joka sinne on matkalla, huomaa jo kaukaa, että hän herrastaloa lähestyy. Virstan levyinen metsä, jonka läpi tie käy, ennenkuin kartano Katajavuoren törmältä näkyy, on puhdistettu — on täydellinen metsäpuisto. Katajavuoren törmältä näkyy kartano. Korkea, kaksikertainen on asuinhuone järven rannalla. Ihana koivikko sitä ympäröi. Taempana koivikon takana ovat muut kartanoon kuuluvat rakennukset.

Kartanon ja järven välillä käy koivujen varjostamia käytäviä. Siellä täällä on istuimia, puusohvia tahi turpeista tehtyjä.

On kesä-ilta. Kaukaa kuuluu laulua. Työmiehet kartanon suurella ruisvainiolla ovat päivätyönsä päättäneet. Leikattu on pelto, ja leikattu vilja on kuhilaille korjattu. Työmiehet ovat paluumatkalla pellolta. Heidän on se laulu, joka kartanoon kuuluu.

Sama laulu kuuluu myöskin käytävälle, kartanon ja järven välillä.

Siellä, eräällä vähäisellä sohvalla, istuu kaksi nuorta, nuori poika ja nuori tyttö. He ovat jo siellä vähän aikaa istuneet, mutta harvasanainen on heidän puheensa ollut. Nyt, kun laulua kaukaa kuuluu, luo poika ylös silmänsä, jotka tähän saakka ovat maahan tirkistelleet.

»Kuuletko?» kysyi hän.

»Kuulen» — vastasi tyttö. — »Väki palaa pellolta kotiin».

Ja heidän mielensä on rauhallinen, on iloinen, on tyyni kuten iltakin…

»Anna! Huomenna en ole enää täällä; milloin tänne jälleen palaan, sitä en tiedä. Tämä hetki on ainakin pitkäksi ajaksi viimeinen, jona kahden kesken saan sinun kanssasi puhua». Näin puhui nuorukainen.

Tytön silmäykset tapasivat pojan. Pojan silmät paloivat kirkkaasti, ruusut nousivat hänen poskilleen. Itse siitä tietämättä tarttui hän tytön käteen, hänen suunsa lähestyi tytön poskea, ja tyttö ynnä hiljainen lännen tuuli kuuli kuiskauksen:

»Anna! Minä rakastan sinua!»

Sana oli sanottu; salaisuus, joka oli asunut pojan sydämen syvimmässä pohjassa, oli ilmaistu. Ja samassa kuin pojan salaisuus pääsi ilmi, tunsi tyttö, kuinka pojan käsi kummallisesti vapisi.

Punainen hohde nousi Annankin poskille, hän loi alas silmänsä; hän ei vastannut mitään. Mutta kättänsä ei hän pojan kädestä vetänyt pois.

»Niin, Anna! Minä rakastan sinua» — jatkoi poika. »Sana on nyt sanottu; sinä tiedät nyt salaisuuden, joka pitkät ajat on minun ollut. Sinä tiedät sen nyt; se ei ole enää minun omani, se on nyt myöskin sinun».

»Vilhelmi!» sanoi tyttö ujosti ja hiljaisella äänellä.

»Anna! Sano, vastaa…» Ja kummallisen väristyksen tunsi tyttö pojan kädessä. Poika — hän tunsi, että tytön vastauksesta riippui hänen onnensa tai onnettomuutensa.

»Vilhelmi! Minä olen vielä niin nuori… Minä en tiedä, mitä minun pitää vastaaman» — oli tytön vastaus.

»Sinä siis et voi tunteisiini vastata!» — lausui poika hiljaa. »Minun unelmani on siis ollut turha; aamunkoitto, jonka valossa minä tulevaisuuttani olen katsellut, on siis ollut valhetta…»

Hiljainen, mutta surullinen, sanomattoman surullinen oli pojan ääni, kun hän tämän sanoi.

Tyttö loi häneen silmänsä. »Vilhelmi!» — sanoi hän — »Minä en ole mitään vastannut; sinun tunnustuksesi tuli niin äkkiarvaamatta, minä en tiennyt sitä odottaa, en edes aavistaakaan. Minä en tiedä, mitä rakkaus on. Minä olen vielä niin nuori».

»Voisiko siis tulla päivä, jona sinä minua rakastaisit?» kysyi Vilhelmi, ja toivon säde leimahti hänen silmistänsä.

»En tiedä…» vastasi tyttö tuskin kuultavasti.

»Oi, vastaa minulle, Anna! Millä tunteilla katselet minua? — — Pitkään aikaan en saa sinua tavata. Nyt, nyt … sano … onko minulla mitään toivomista!»

»En tiedä, Vilhelmi! Anna vuosien kulua! Ken tietää, eikö niiden kuluessa selkene, mitä nyt minulle on hämärää ja pimeää».

Vilhelmi istui kauan siinä ääneti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on mahdotonta sanoa. Vihdoin loi hän silmänsä tyttöön ja puristi tämän kättä kovasti.

»Olkoon niin! Kulukoot vuodet», sanoi hän nousten. »Sinä tiedät salaisuuteni; pidä se salassa! Lupaa minulle vaan se, että saan sinulle kirjoittaa ja että kirjeisiini vastaat».

»Sinun kirjeesi ovat minulle mieluiset; mutta älä pahaksi pane, jos en aina vastaisikaan. Mitä on minulla sinulle kirjoittamista täältä? Täällä kuluvat kaikki päivät yhtäläisesti».

»En vaadi lupausta, en tahdo pakoittaa. Mutta jos itse tahdot kirjoittaa, niin tiedät, että kirjeesi ovat minulle kalleimpia kalleimmat».

»Olenko tehnyt pahasti?» kysyi tyttö. »Sinun äänesi on niin kummallinen. Olisiko minun pitänyt sanoman toista kuin minkä tiedän totta olevan?» Ja tyttö katseli vakavasti pojan silmiin.

»Ei, ei, Jumalan tähden» — vastasi poika. »Sinä et ymmärrä minua. Mutta tullee päivä, jona ymmärrät, mitä nyt minun sydämessäni liikkuu; sillä et sinä ole toisellainen tässä asiassa kuin muutkaan naiset. Silloin, kun sen ymmärrät, lienee aika uudestaan puhua tästä. Siihen saakka tahdon olla vaiti. Suo minulle anteeksi, jos olen sinussa herättänyt ajatuksia, mitkä tähän asti ovat nukkuneet».

»Tule!» — jatkoi poika. »Käykäämme vielä kerta järven rantoja pitkin. Soutakaamme saarelle, jossa ennen leikkiä löimme; minä tahtoisin vielä nähdä ne paikat, missä ikäni onnellisimmat, huolettomimmat päivät ovat kuluneet. En tiedä, miksi mieleni nyt on niin kummallinen. Minussa on jotakin, joka sanoo, että kun toiste näitä paikkoja näen, kaikki on toisin kuin nyt».

»Kun ei meitä vaan kaivattaisi», vastasi tyttö.

»Tule, se on pian tehty!»

Nyt ei tyttö enää vastustanut. Pojan rinnalla kulki hän käytävää alas järven rannalle. Rantaa myöten kulkivat he paikkaan, missä kartanon veneet olivat. Yhteen niistä he astuivat.

Vähän matkaa rannalta oli pieni saari. Sinne he soutivat. Siellä astuivat he maalle.

»Tässä pelastit sinä henkeni» — sanoi tyttö — »kun ensi kerran meille tulit».

»Sinä olit silloin 12 vuotinen. Neljä vuotta on siitä kulunut. Mutta aina, kun täällä olen käynyt, on mieleeni muistunut, miten sinä taintuneena, vaaleana makasit minun sylissäni, kun sinun maalle kannoin».

»Ja jos olisit vähän myöhemmin tullut, makaisin minä nyt maan povessa. Tuossa on kivi, johon veneen laita koski, ennenkuin se kaatui. Oi, minä muistan vielä Elsan surullisen huudon, kun hän upposi. Sitten en muista mitään, kunnes minun silmäni tapasivat sinun».

»Se oli surun päivä, se, jona ensikerran sinun näin. Elsaa, sinun sisartasi, en voinut pelastaa».

»Jumala tiennee, eikö olisi ollut parempi, että olisi Elsa tullut pelastetuksi ja minä hänen sijassansa kuollut!» — puhui hiljaa tyttö.

»Älä puhu niin!» lausui äkkiä poika.

»Se ajatus juontuu usein minun mieleeni» — sanoi tyttö. »Minä olin syypää nuoren sisareni kuolemaan. Minä kehoitin häntä astumaan veneesen; en huolinut hänen pyynnöstään, kun hän esitti, että otettaisiin Ville tahi Antero soutajaksi. Minä soudin kivelle. Vene kaatui; hän upposi».

Ja kirkas kyynele nousi tytön silmään.

»Oi Anna! Älä viritä muistoosi sitä päivää! Jumala oli sen niin sallinut. Sanoakseni jäähyväiseni tälle paikalle tahdoin minä täällä käydä, en herättääkseni sinussa muistoja, tuollaisia muistoja».

»Hänen kuolemansa oli kumminkin helppo» — jatkoi tyttö. »Sen päätän minä siitä, mitä itse tunsin ollessani aaltojen vallassa. Ja se tieto lohduttaa minua, jos mikään voi minua lohduttaa, Luuletko sinä, että hän taivaassa tietää, miten minä häntä suren?»

»Hän on onnellinen, eikä varmaankaan onnellinen katso muulla kuin lemmen silmällä sitä, joka häntä rakastaa. Mutta lähdetään pois täältä!»

»Sinä olet oikeassa! Kun tänne tulen, unohdan kaikki. Luultavasti kaipaavat meitä jo äiti ja veljet».

Nuoret astuivat veneesen jälleen. Mitään ei puhuttu, ennenkuin maalle ehdittiin. Kumpikin heistä oli ajatuksissaan; mutta ihan päinvastaiset olivat nämä ajatukset. Toinen ajatteli elämää, toinen kuolemaa.

Kun he maalle olivat astuneet ja käytävää pitkin kartanoon päin kulkivat, sanoi poika:

»Anna, muistatko äskeistä puhettamme?»

»Saarellako, Elsasta?» kysyi tyttö, jonka ajatuksessa vielä sisarensa kuolema eli.

Poika ei vastannut; mutta hänen poskensa vetäysivät vaaleiksi. Hän tarttui tytön käteen ja puristi sitä.

»Kun olen poissa, muista minua!» — sanoi hän vihdoin.

Puna nousi Annan poskelle. Hän oli niin takertunut entisiin muistoihin, että hän oli kokonaan unohtanut sen tunnustuksen, minkä Vilhelmi vast'ikään oli tehnyt. Tämä unohdus oli saanut pojan vaalenemaan, sillä se todisti, että tytön sydän oli ihan vapaa siitä tunteesta, joka raivosi ja paloi hänen omassa sydämessään. Mutta nyt muisti Anna, minkä tunnustuksen Vilhelmi oli tehnyt. Tämä sai vainajan muodon poistumaan hänen mielestänsä, sai hänen nykyisyyteen takaisin.

»Voisinko sinua unohtaa!» vastasi hän.

Se vastaus sai toivon säteen taasen loistamaan Vilhelmin silmistä.

»Ja kun minua muistat, muista myös, mitä äsken sinulle ilmaisin: muista, että minä elän sinun tähtesi!»

»Senkin minä lupaan. Mutta muuta älä nyt pyydä!»

Nuoret olivat tulleet käytävän päähän. Ennenkuin he astuivat kartanolle, ojensi poika tytölle kätensä. »Suo minulle vakuutus, että sinä sen teet».

»Minkä?»

»Laske kätesi minun käteeni!»

Tyttö teki, mitä poika pyysi, vaikka ujosti. Annan käsi oli nyt
Vilhelmin kädessä. Vilhelmi sitä puristi hellästi.

»Tämän omistaminen on minun elämäni onnen päämaali» — sanoi hän.