III.
Pohjalaisten vuosijuhlassa.
Eräänä iltana noin 6 aikana nähtiin vähäisessä kamarissa Antinkadun varrella Helsingissä kaksi nuorta ylioppilasta. He eivät nyt istuneet kirjainsa ääressä; kirjat olivat siirretyt pöydältä kirjakaappiin. Puuhassa, liikkuvammassa kuin ennen, olivat kumminkin nyt nuorukaiset. Molemmat pukivat yllensä mitä parasta heillä oli.
Tänä iltana olivat nuorukaiset menossa johonkin juhlaan.
»Kummaa, missä Vilhelmi niin kauan viipyy!» — sanoi Ville Rother veljelleen — sillä täällä Helsingissä ylioppilaina nyt tapaamme veljekset. »Kello jo käy seitsemättä, eikä häntä vieläkään kuulu. Olisiko hän onnistunut huonosti tutkinnossa?»
»Sitä en usko» — vastasi Antero, joka solmisi kauniiseen ruusuun uuden juhlahuivinsa.
»Hänen on malja esitettävä tänä iltana, eikä hän ole laisinkaan vielä valmistaunut siihen».
»Eikä hänen sitä tarvitsekaan» — vastasi Antero. »Olisi Vilhelmin puheenlahja, niin ei hätää silloin!»
»Mutta sinä tiedät, ettei hän käytä ainoatakaan Jumalan hänelle antamista lahjoista, ellei hän ensinnä tarkoin mieti, mitä on puheessa sanottavaa, mitä työssä tehtävää».
»Se on kyllä totta; mutta sanansa Vilhelmi pitää, ja maljan hän esittää. Kentiesi menee hän suoraa päätä tutkinnosta juhlaan; täydessä puvussapa hän on?»
»Olisi kumminkin ollut hupaista, jos hän sitä ennen olisi kotona käynyt, että olisimme saaneet häntä onnitella».
»Emme häntä tarvitse odottaa… Saas nähdä, tuleeko isän tännetulosta mitään», lausui Ville, kun oli kynttilä sammutettu ja nuorukaiset valmiit astumaan ulos.
»Hupaista se kyllä olisi. Silloin ehkä tulisi Vilhelmikin vähän iloisemmaksi. Minä en ymmärrä, mikä häneen viime aikoina on mennyt. Ennen oli hän iloinen, nyt on hän kuten vanhus vakava».
»Jos ei hän tänäkään iltana ole iloinen, niin minä en ymmärrä häntä» — vastasi Antero. — »Tutkintohuolet ovat ehkä tähän saakka saaneet hänen miettiväiseksi; mutta nyt ovat hänen tutkintonsa loppuneet. Hupaista olisi, jos isä tulisi tänne siksi, kun Vilhelmi julkisen tutkintonsa suorittaa».
»Ja vielä hupaisempi, jos Anna ja äiti seuraisivat häntä».
»Me saisimme silloin näyttää heille kaikki, mitä täällä merkillistä on, jota he eivät nyt osaa aavistaakaan» — jatkoi Antero innokkaasti.
Näin puhellen Vilhelmistä, jonka viipymistä he kummaksuivat, sekä kodistansa, tulivat veljekset Kaisaniemen puistoon. Juhla, mihin he nyt olivat menossa, oli pohjalaisten vuosijuhla 9 p. Marraskuuta.
Pohjanmaan ylioppilaat, samaten kuin ylioppilaat ylimalkaan, olivat tähän aikaan vähän toisellaisia kuin nykyään. Silloin heille kelpasi tuo vanha Kaisaniemen ravintola, mikä nyt jo useampia vuosia on ollut liiaksi ahdas nuorille. Heitä olikin silloin vähempi luvulta kuin nyt; mutta ahtaus, joka Villen ja Anteron tullessa salissa vallitsi, oli nytkin suuri; mutta tässä toteutui kumminkin vanha sananparsi: Hyvä sopu sijaa antaa.
Ville ja Antero ovat nyt ylioppilaita. He ovat tutkintonsa hyvällä arvolauseella suorittaneet. Se päivä, jona tämä tapahtui, vietettiin suurella ilolla ja riemujuhlalla. Siitä on nyt jo pian kaksi kuukautta kulunut, ja näinä kuukausina ovat veljekset varsin vähän lukeneet. Suuremmat osat päivää olivat he olleet ulkona, tovereinsa luona sekä huvittelemassa teaatterissa ja missä kulloinkin. Vilhelmi ei ole heitä työhön kehoittanut. Ensimäisenä lukukautena yliopistossa tulee varsin vähän tehdyksi. Vilhelmi tiesi ja oli havainnut sen, vaikka hän itse tällä kohdalla oli poikennut tavallisuudesta. Mutta aina illoin, kun veljekset tulivat kotiin, kertoivat he Vilhelmille, missä he olivat olleet ja mitä tehneet, ja nämä hetket käytti Vilhelmi hyvään tarkoitukseen. Nuorten siitä tietämättä istutti hän heihin yleviä aatteita, ja nuorukaisilla oli hyötyä näistä iltapuheista. — Niin oli aika kulunut päivään, jolloin pohjalaisten vuosijuhla — Porthanin päivä — tuli.
Muutamia päiviä sitä ennen oli veljeksille tullut kirje kotoa. Vaikka ukko Rother olikin tottunut elämään rouvansa ja tyttärensä kanssa maalla, poikain ollessa lukiossa, kirjoitti hän nyt, että hän vähin oli aikeissa tulla heitä katsomaan. Ja vanha rouva lisäsi kirjeessä, että tämä tulo melkein oli jo päätetty. Tämä ajatus oli syntynyt ukon omassa päässä, ja vaikka ukko ei juuri ollut matkoihin rakastunut, vaan niitä hän päinvastoin kammosi, niin oli ikävyys nyt voittanut. Ville ja Antero saisivat siis odottaa isäänsä.
Tämä kirje oli miellyttänyt sekä Vilhelmiä että veljeksiä; ja nyt juhlaan mennessä puhuivat veljekset siitä.
Ken on tällaisissa vuosijuhlissa ollut, hän ei niitä ikinä voi unohtaa, varsinkaan eivät ne, jotka olivat yliopistossa silloin ja osallisina niihin, kun niitä Kaisaniemellä vietettiin. Ulkona on jo sumuinen syksy vallannut luonnon; puut ovat kadottaneet lehtensä; yksitoikkoisesti ja surullisesti loiskuvat laineet rannalle; — niin ulkona. Mutta sisällä, salissa ja kamareissa, asuu kevät, asuu ilo, ja ne vanhuksetkin, jotka ijän syksyä muistuttavat, tuntevat nuorten parissa vielä keväimen etelätuulen lämpimyyden rinnassansa. Salin vasemmalla puolella olevaan kamariin ovat he vetäyneet; siellä istuvat he hymyhuulin, eläen muistoissansa uudestaan niitä aikoja, joina he nuorten parissa itse alkoivat ylioppilaselämänsä, tahi kangastaa heille tuo mennyt aika kuluneen elämänsä taivaan rannalta niin elävänä, että ne vielä uskovat olevansa, mitä silloin olivat — nuoria, vasta elämään astuvaisia. Sinne, kamariin, missä nämä kunniavieraat istuvat, sinne vilahtaa usein nuorten silmäys, ja moni nuorukainen näkee heissä esikuvansa, jonka kaltaiseksi päättää pyrkiä.
Salin oikealla puolella on kaksi kamaria; näissä ja salissa lainehtii väkeä — ihan nuorukaisia, joita Helsinkiin on kaukaa heidän kotiseuduiltaan Pohjanmaalta seurannut vanhempain, sisarusten, sukulaisten ja koko maakunnan siunaus. Ei ajattele kukaan heistä, mitä tulevaisuus mukanaan tuo. Se päivä, joka on kulumassa, on heidän maailmansa, sitä etemmäksi ei juokse nyt heidän ajatuksensa. Hymy, joka asuu heidän huulillansa, ei salli aavistaa mitään surua; otsain kirkkaus ja puhtaus ei osoita, että vuosien kuluessa huoli ehkä niihin kaivaa syviä juovia. Täällä Kaisaniemen valoisassa salissa asuu nyt kevät, ja keväimen auringon kirkkaus paistaa. — Pimeään syksyyn, joka ulkona vallitsee, peittyy näitten nuorten tulevaisuus.
Toverit ja tuttavat ovat tervehtineet toisiaan, ja tovereita ja tuttavia ovat he kaikki. Edestakaisin kulkevat he, odottaen juhlan alkamista. Kauan ei heidän tarvitsekaan tätä odottaa.
Eräs juhlan isännistä taputtaa käsiään. Tämä on merkki, jonka kaikki ymmärtävät. Vanhat ja nuoret kokoontuvat saliin. Tuoleja tuodaan sinne sen verran kuin niitä on. Mutta vielä ei kukaan istu. Hiljaisuus vallitsee salissa.
Silloin astuu vanhanpuolinen, jäntevä mies esille. Hän silmäilee ympärilleen ystävällisesti. Hän on omituinen, tämä vanhus, ja jo ennenkuin hän esille astuu, on hän vetänyt puoleensa nuorten huomion. Ville ja Antero olivat molemmat tiedustelleet, kuka hän oli, sillä he näkivät hänen nyt ensikerran. Vastaukseksi kysymykseensä olivat he saaneet nimen, jonka he tuntevat ja joka saa heidät yhä enemmän häntä tarkastelemaan, nimen Fredrik Cygnaeus.
Hän avaa juhlan muutamilla ystävällisillä sanoilla ja kehoittaa sitten läsnäolevia kuuntelemaan sitä esitelmää, jonka ylioppilas ——— nyt on alkava.
Salin vasemmalla puolen olevan kamarin oven lähellä on vähäinen pöytä, jolla palaa kaksi kynttilää. Tämän pöydän luo vetäytyy esitelmänpitäjä. Kuuliat istuvat, kellä tuoli on, ja — nyt alkaa illan vakavampi puoli. Mistä aineesta esitteliä puhelee, emme huoli mainita; sanomme vaan, että esitelmä on hupainen ja viehättävä ja että sitä mielihyvällä kuullaan. Tunnin verran se kestää.
Mutta oli nuorten parissa niitä, joille aine oli outo ja jotka eivät sitä seuranneet. Näiden seassa oli Ville ja Antero. Heillä oli muuta ajattelemista. Kaikki täällä oli heille outoa, mutta samalla erittäin mieluista. Heidän silmänsä kulkivat kunniavieraasta toiseen. He kyselivät hiljaa vanhemmilta tovereiltaan, keitä nämä kunniavieraat olivat. Siinä kuultiin silloin hiljaa nimiä semmoisia kuin Johan Vilhelm Snellman, Sakari Topelius, vuorimestari Tengström, senaattori Bergbom, asessori Chydenius, tohtori Fahlander y.m. Useat nimet olivat veljeksille tutut, ja he pitivät nuoruutensa innossa itseänsä onnellisina, kun nyt saivat katsella näitä miehiä, joista olivat kuulleet kaukana Pohjan erämaassakin puhuttavan. Tieteellisen esitelmän kestäessä saivat veljet tietää, keitä nämä kunniavieraat olivat, ja näiden läsnäolo vaikutti kummallisesti heihin.
Esitelmä loppui. Istujat nousivat. Tuolit kannettiin pois, mutta niiden sijaan tuotiin nyt suuri kaksilaitainen pöytä. Teetä tarjottaessa asettivat ravintolan tarjoojapojat tälle pöydälle kaksi suurta maljaa ynnä tarpeeksi laseja, jotka he kohta täyttivät. — Juhlan toinen osa oli alkanut.
Edeltäkäsin päätetyt maljat juotiin nyt: vainajain muistomalja, kunniavierasten malja, johon eräs näistä viimemainituista kauniilla puheella vastasi. Nyt oli viimeinen varsinainen malja — isänmaan — vielä esitettävä. Sen esittäjäksi oli Vilhelmi määrätty, ja hän oli itse tähän suostunut. Mutta missä oli hän? Ihmetellen olivat veljekset häntä kauan kaivanneet ymmärtämättä syytä hänen viipymiseensä. Nyt, kun häntä haettiin, voivat he sen vaan sanoa, että hän kello 5 oli mennyt tutkintoon, josta itse oli luullut ehtivänsä piankin.
Jo etsittiin poissa olevan sijaan toista esittämään tätä maljaa. »Esitä sinä, ei sinun tarvitse pitkää puhetta pitää» — »Ei, esitä itse» — kuului; eikä ollut kukaan juuri halukas tähän työhön, kun muka heillä ei ollut valmistusaikaa. Vaikea on tietää, eikö kuitenkin tämän maljan esittäjäksi olisi joutunut joku toinen kuin Vilhelmi, ellei tämä juuri silloin, kun riita maljan esittäjästä oli suurin, olisi astunut sisälle.
Häneen kääntyivät nyt kaikki, toiset huutaen: »missä, Herran nimeen, olet viipynyt?» — toiset taasen, jotka tiesivät hänen tutkinnossa olleen, huusivat: »onnea, onnea!» Ja näitten seassa oli Ville ja Antero ensimäisiä.
Vaalea hohde leimusi nuorukaisen poskilla, kun hän saliin astui. Siitä päivästä alkaen, jona hän Katajalahdelta läksi, oli hän ollut surullinen — sen kuulimme veljesten puheesta. Mutta nyt! Nyt luuli Antero ymmärtävänsä, että tämä Vilhelmin synkkämielisyys oli riippunut tutkinnosta, sillä nyt oli Vilhelmin koko muodossa niin rauhallista iloa ja sydämen riemua, että se kohta tarttui kaikkiin, jotka häntä lähestyivät. Yltympäri kuultiinkin kohta syy tähän hänen iloonsa, johon kaikki ottivat osaa, ja samalla selvisi, missä hän niin kauan oli viipynyt. Hän oli viimeisessä tutkinnossa, josta hän nyt tuli, saanut korkeimman arvolauseen. Tätä arvolausetta ei hän ollut osannut toivoakaan. Professori oli viisi tuntia yhteen mittaan tehnyt alituisesti kysymyksiä, ja Vilhelmi oli jo peräti väsynyt sekä suuttunut professoriin, jonka luuli suotta kiusaavan häntä. Mutta vihdoin oli professori noussut, tarjonnut hänelle kätensä ja sanonut ei voivansa antaa vähempää kuin korkeimman arvolauseen. Mitään tällaista ei ollut Vilhelmi, niinkuin jo sanottiin, osannut toivoakaan. Tämä toivotus tässä muodossa oli saanut nuorukaisen sydämen paisumaan; tämä palkitsi kaiken hänen työnsä. Hän oli kovasti puristanut professorin tarjottua kättä, ja nimi Anna, Anna, joka kaikui hänen sydämessään, oli luiskahtaa hänen huultensa yli. Nyt tällaisen tutkinnon jäljestä seisoi hän ystäviensä parissa iloisena ja valmiina ottamaan osaa päivän tahi paremmin illan juhlallisuuteen. Tuon tuostakin nyt nähtiin hänen painavan kättään rintaansa vastaan. Mitä lähinnä hänen rintaansa tallentui, sitä ei osannut kukaan aavistaa. Siitä, mitä siellä hänen rinnassansa oli, mitä vastaan hänen sydämensä tykytti, siitä tuli hänen ilonsa.
Hän oli luvannut esittää maljan isänmaalle. Tämän oli hän kokonaan unohtanut. Vähän hämmästyi hän, kun häntä tästä muistutettiin; mutta hän oli tottunut selvästi ajattelemaan ja ajateltua selvästi lausumaan. Hän mietti pari minuuttia ja esitti sitten kauniilla puheella maljan isänmaalle.
Juhlan vakavampi puoli oli tällä maljalla päättynyt; iloisempi, jos sitä siksi sopii kutsua, alkoi nyt. Totipöytä valmistettiin kunniavieraitten ja taempana olevaan nuorten kamariin. Uusi, suuri punssimalja tuotiin salin pöydälle. Juominki alkoi, ilolaulut alkoivat.
Ville ja Antero olivat onnelliset siitä kunniasta, joka oli tullut heidän serkkunsa osalle; mutta hänellä ei nyt ollut suuresti aikaa heidän kanssansa keskustella. He olivat vielä niin nuoret. Vilhelmin veivät hänen ikäisensä toverit pian totipöydän ääreen takakamariin, missä häneltä ne, joiden oli kohta käyminen sama tutkinto, tiedustelivat, mitä kaikkia professori oli kysynyt. Siinä sai nyt Vilhelmi kertoa. Ville ja Antero seisoivat kuuliain seassa.
Mutta eivät tutkinnot eivätkä muistotkaan semmoisista kuuluneet illan juhlallisuuteen. Vielä Vilhelmin kertoessa kaikui laulu, karkeasointuinen, johon kaikki ottivat osaa, nekin, joilla ei nimeksikään ollut laulunlahjaa. Tällä lailla, laulellen, jutellen, maljaa maistellen, kului aika, kunnes illallinen valmistettiin.
Vanhat kunniavieraat olivat istuneet kamarissansa jutellen ja muistutellen entisiä aikoja. Sinne oli silloin tällöin joku vanhempi toveri vetänyt väliin nuorempiakin — kuuntelemaan. Kun tuo karkeasointuinen laulu alkoi, hymyilivät he, ja kun laulu meni oikein päin seiniä, niin silloinpa eräs vanhemmista nauraen lausui: »Nyt sopisi ukko Paciuksen olla täällä». Väsymys ei näkynyt heitä suuresti haittaavan, vaikka puoliyö jo oli kulunut. Mutta kun viimein ruokapöytä oli valmis, astuivat he mieluisasti sen luo, sillä väsymys venytti kumminkin jo heidän jäseniään jonkun verran.
Miten tämmöinen illallinen syötiin, se oli mukavaa nähdä. Kaikki törmäsivät yhtaikaa saliin, missä kukin koetti saada tilaa pöydän ympärillä ja sitten ruokaa lautaselleen. Ketkä eivät pöydän ympärille mahtuneet, he hiipivät sieltä täältä istujain välistä pöydän luo saadaksensa osansa.
Noin puolen tunnin aikaa kesti syönti. Vihdoin, kun olivat kaikki saaneet kylliksensä ja sillaikaa kun ruokapöytää tyhjennettiin, alkoi kunniavieraista toinen toisensa perästä vetäydä pois. Moni heistä kumminkin jäi vielä muutamaksi ajaksi. Nuorten parissa olivat he itse tulleet nuoriksi, ja vaikea oli heidän erota. Ilma ulkona ehkä muistutti heitä heidän ikänsä syksystä; täällä sisällä nuorten parissa asui kevät, ja se sai heidän unohtamaan vuosien kulut. Mutta viimein tuntui niiden paino, ja kunniavieraat olivat kaikki jäähyväisensä sanoneet nuorille isännilleen.
Kunniavieraiden mentyä näemme Vilhelmin heidän kamarissansa, sillaikaa kun laulut kaikuvat salissa. Hän on asettunut oven suojaan, niin ettei salissa olevain häntä sovi nähdä. Siellä yksinäisyydessä ottaa hän esiin sen taikakalun, joka oli hänen iloiseksi muuttanut. Tämä taikakalu on vähäinen kirje, joka on avattu. Vilhelmi katselee sitä kauan lempeillä silmillä; vihdoin lukee hän sen, ja hänen tunteensa kuvautuvat hänen kasvoissaan. Kaksi kirjettä on hän Annalle kirjoittanut siitä lukien, kun hän Katajalahdelta lähti. Tässä lukee hän nyt Annan vastauksen, Annan ensimäisen kirjeen hänelle. Tämä kirje on karkoittanut surun hänestä ja herättänyt toivon. Vähällä on Vilhelmi tyydytetty. Annan kirje ei sisällä rakkautta, mutta lapsellinen, viaton henki huokuu Vilhelmiä vastaan kirjeestä, ja Annan sanat, ettei sitä päivää mene, jolloin hän ei Vilhelmiä muistaisi, ne — ne sanat saavat Vilhelmin sydämen tykyttämään kahta kovemmasti.
Vilhelmi oli juuri ehtinyt lukea kirjeensä, kun nuorukaisia törmäsi kamariin. He eivät häntä heti nähneet, jotta hänellä oli aikaa kätkeä kirje entiseen talteensa. Tämän oli hän juuri ehtinyt tehdä, kun eräs nuorista huusi:
»Kas Rother! Täällä hän on piilosilla… Tänne punssia! Ja kaikkein uskollisten morsianten malja!»
Jos olisi joku muu esittänyt tämän maljan, olisi Vilhelmi ollut paikalla ja ilolla valmis sitä juomaan. Mutta Löf — tämä oli nuorukaisen nimi — ei ollut Vilhelmin ystäviä. Samaa lukiota olivat he käyneet, mutta Vilhelmi ei ollut koskaan saattanut kärsiä tätä kumppaliaan. Erityistä syytä hän tähän ei tietänyt, ellei syynä siihen ollut Löfin salaviekkaus, joka monessa pienessä seikassa oli tullut ilmi, tahi aavistus, joka tuleviin aikoihin viittasi. Löf oli itsekkäinen, joka kaikissa vaan omaa etuansa etsi. Tästä syystä ei ollut hänellä ainoatakaan todellista ystävää. Mutta Löf oli sukkela poika, jonka pilalauseilla usein sai nauraa; hänellä oli hyvä lauluääni, ja muutenkin oli hän iloinen. Näistä syistä oli hän mieluinen kaikille, vaikkei kukaan hänestä erittäin pitänyt. Vilhelmi oli ainoa, joka usein oli näyttänyt kylmyyttä häntä kohtaan; sillä Vilhelmin suora luonne ei sallinut hänen teeskennellä. Ja Löf, joka tämän kylmyyden oli huomannut, ei säästänyt Vilhelmiä, joka usein sai olla hänen pilkkansa esineenä.
Löfin ääni ja malja, jonka hän nyt esitti, laski kummallisen painon Vilhelmin sydämelle. Se karkoitti silmänräpäyksessä hänestä ne onnellisuuden tunteet, joita Annan kirje oli herättänyt. Hänen muotonsa synkistyi, kun hän kuuli kaikkein ilohuudoilla ottavan osaa esitettyyn maljaan, ja varsinkin kun hän kuuli Löfin lauseen: »Tulevan morsiameni maljat minä juon — juon pohjaan! Ensimäisen hänen kauneudellensa — näin! Ja toisen hänen rikkaudellensa — näin!» Ja kaksi lasia perätysten tyhjensi maljan esittäjä.
Vilhelmi ei sanonut mitään, mutta hänen sisimmäiset tunteensa olivat loukatut. Löf pilkkasi hänen mielestänsä mitä pyhintä maailmassa on. Hän antoi Löfin ja tämän seurueen nauraa, pilkata ja juoda maljojaan sen kuin tahtoivat; hän ajatteli Annaa ja teki mielestänsä väärin siinä, että hän tässä pilkkaajain pilapuheita kuunteli. Anna oli hänelle pyhä. Mitä sanoisi tämä, jos Vilhelmin tässä pilkkaajain seassa näkisi? — Ja hiljaa vetäysi hän pois ovelta, jossa hän oli ollut todistajana kumppaleinsa ilveelle.
»Sinun ilosi on kadonnut, Rother», kuuli hän silloin jonkun vieressänsä sanovan.
»Todellakin, Rönneqvist, minä en voi tällaista ilvettä kärsiä» — vastasi Vilhelmi.
»Sinä ajattelet samaa kuin minäkin. Mutta anna heidän nauraa; kyllä tulee aika, jona nauru lakkaa. Vaan tule ja juttele minulle, mitä nyt aiot. Mille tielle olet päättänyt kääntyä?»
»Sitä en vielä varmaan tiedä. Papiksi on aikomukseni ollut ruveta; mutta nyt, kun papillisia toimia mietin, en ole varma kelpaanko siihen». — Ja hiljalleen vetäysivät nuorukaiset naurajain parista, joihin nyt suurin osa juhlanpitäjistä oli yhdistynyt.
Taempaan kamariin oikealle kädelle vetäysivät Rönneqvist ja Rother. Kamarissa ei ollut ketään, sillä kaikki sieltä olivat lähteneet saliin nähdäkseen syyn tuohon äkilliseen iloon. Täällä istuivat he pöydän ääreen.
»Jos en pety» — sanoi siinä Rönneqvist — »on sinulla joku syvempi syy, joka ei salli sinun ottaa osaa kumppaleimme iloiseen ilveesen. Kentiesi on sinulla joku, jota sinä…»
Vilhelmi loi silmänsä puhujaan. »Entä sinulla» — katkasi hän tämän kysymyksen — »minkätähden sinä et tuota ilvettä voi kärsiä?»
Aksel Rönneqvist ei heti vastannut. »Minä en saata kärsiä Löfiä», vastasi hän. — »Hänessä on jotakin, joka ei ole oikeaa; hänen koko olentonsa on minusta teeskenneltyä, ja hänen puheessaan on aina ikäänkuin jotakin salattua, jotakin viekasta».
»Ei pitäisi toveria tuomita» — vastasi Vilhelmi. — »Mutta tuonlaisiin tunteisin, jotka itse siitä tietämättämme meidät toiseen sitovat, toisesta taasen vieroittavat, emme mitään voi. En saata kieltää, että sinun lauseessasi Löfistä on ajatus, jonka minäkin sydämessäni tunnen».
»Hän on minusta tuollaisia, jotka saattavat tehdä kaikkea, jos vaan huomaavat siitä rahtuakaan hyötyä itselleen. Jo lukiossa ollessaan tiesi hän kätkeä kaiken pahuutensa ja useinkin soimaamalla kumppaleitaan saada opettajat hänestä uskomaan mitä parahinta».
»Mitä lukiossa tapahtui, sen muistan minä hyvin. Mutta silloin oli Löf, niinkuin me muutkin, lapsellinen, ja meissä oli kentiesi vikoja yhtä suuressa määrässä kuin hänessäkin».
»Vaan hänen luonteensa ei ole siitä ajasta muuttunut. Hän ei nyt ole samallainen kuin silloin ollessaan alituisesti parissamme, se on tosi. Hän ei lukiossa voinut salata kaikkia kujeitansa, vaikka hän sitä koetti ja epäilemättä monessa kohden onnistuikin. Nyt tapaamme häntä harvoin, mutta aina, kun hänen näen ja kuulen hänen puhuvan, on hän minulle vastenmielisempi, ja yhä syvemmälle juurtuu minussa se ajatus, että hän olisi valmis myymään meidät kaikki, jos vaan ostajan saisi».
»Minusta ei ole oikein, että tässä istumme ja soimaamme poissa olevaa, jolle emme viaksi voi lukea muuta, kuin että emme ole häneen mieltyneet» — sanoi Vilhelmi.
»En tahdo häntä soimata» — vastasi nopeasti toinen. »Minä sanoin vaan, mitä hänestä ajattelen. Käyköön hän tietänsä, kuten parhaiten voi!»
Vilhelmin äskeinen ilo ja rauha oli tullut loukatuksi. Hänen kätensä, joka, kun hän kamariin astui, oli ollut painettuna hänen rintaansa vastaan, oli hiljalleen vaipunut alas. Soimaamalla poissa olevaa toveria saastutti hän mielestänsä Annansa muistoa, ja nyt koetti hän saada puheen kääntymään toisiin asioihin. Aksel Rönneqvist oli hänen ystävänsä, eikä Vilhelmillä ollut mitään, jota hän olisi ystävältään Akselilta salannut — aina viimeiseen vuoteen saakka, jolloin rakkauden salaisuus oli kaivanut vähäisen pienen juovan ystäväin välille. Aksel oli Vilhelmiä vuotta nuorempi. Samallaiset pyrinnöt yhdistivät heitä. Mutta Aksel oli luonteeltaan löysempi kuin Vilhelmi, mutta oli taasen toiselta puolelta helläsydämisempi kuin tämä. Ystävät olivat näistä syistä usein olleet riidassa; mutta Aksel, joka aina, kun he olivat väitelleet ja hän oli huomannut Vilhelmillä olleen oikein, oli heti rientänyt tätä tunnustamaan, ja ystävällisyys oli tuosta yhä vaan kasvanut nuorukaisten välillä. Aksel oli varakkaampi kuin Vilhelmi, mutta Aksel oli kumminkin aina velassa, jota tekemään Vilhelmi ei ryhtynyt, ellei välttämätön tarvis häntä siihen pakoittanut. Ja tätä tällaista tarvista ei ollut usein ilmaantunut.
Löf, josta nuorukaiset olivat puhuneet ja jolla tässä kertomuksessa on huomattava osansa, oli käsityöläisen poika, joka nuorena oli kerjännyt ja jo silloin oppinut kaikenlaisia keinoja, mitkä sitten, kun hänen palava halunsa loi tilaisuuden päästä kouluun ja sieltä aikaa voittain lukioon ja yliopistoon, olivat muodostuneet aina sen mukaan, miten hänen asemansa kunakin aikana vaati. Hän oli hyväpäinen, teräväjärkinen ja kaikin puolin lahjakas nuorukainen; mutta toiselta puolen pisti usein esiin raakuus ja ylpeys sekä itsekkäisyys, joka sai aikaan sen, että hän aina piti silmällä omaa hyötyään, huolimatta siitä, tuliko muiden etu sillä loukatuksi. Hän oli uuttera ja ahkera työssään, mutta töitänsä ei hän tehnyt rakkaudesta tieteesen. Hänestä oli työ pidettävä yksin ja ainoastaan tikapuina, jotka saivat hänen ylhäiseksi. Ja kun sanomme, että hänen pyrintöjensä tikapuut, joita myöten hän ylöspäin kiipi, ulottuivat pilviin saakka, niin ymmärrämme, mikä rajaton kunnianhimo hänessä eli ja vaikutti.
Vilhelmin ja Akselin välillä oli juuri tulla kiista siitä, mitä toverista saisi puhua tämän poissa-ollessa, mitä ei, kun Ville ja Antero tulivat huoneesen.
»Saas nähdä, eikö isä ole tullut sillaikaa, kun täällä olemme olleet» — sanoi Ville ja keskeytti siten alkavan kiistan Vilhelmin ja Akselin välillä.
Vilhelmi nousi. Hän katsahti kelloa. »Kohta puoli kolme» — sanoi hän.
»Aika on lähteä kotiin».
Silloin kaikui salista yleinen nauru. Kun nuorukaiset kamarista sinne tulivat, seisoi eräs tovereista pöydällä ja piti ympärillä seisoville hullunkurista puhetta, jota kuuliain nauru tuon tuostakin katkaisi. Puhe oli viaton, mutta sisälti sukkeluutta ja huumoria niin paljon, että vakava Vilhelmikin oli pakahtua naurusta.
Kun tämä puhe vihdoin loppui ja laulu taasen alkoi kaikua, vetäysivät
Vilhelmi, Ville ja Antero kenenkään huomaamatta pois.
»Onko teillä ollut hupaista tänä iltana?» — kysyi Vilhelmi tiellä serkuiltaan.
»On» — vastasivat veljekset, ja Antero lisäsi: »Minä sain monta uutta veljeä tänä iltana. Mutta se täytyy myöntää, että Löf on hupaisin ja miellyttävin kaikista».
Oli kuin olisi terävä ase koskenut Vilhelmin sydämeen. Hänen oli mahdoton ymmärtää, miksi Löfin kiitos Annan veljen suusta kuului niin kauhealta. Hän ei voinut hillitä äänensä katkeruutta, kun hän vastasi: »Antero! Älä oleskele Löfin seurassa, hän ei ole hyvä mies».
Anteron olisi suuresti tehnyt mieli kysyä selitystä tähän Vilhelmin lauseesen, mutta samassa kuin hän tätä aikoi, saavutti heidät Aksel Rönneqvist ja pari muuta, jotka myöskin olivat lähteneet juhlasta.
Anteron kysymys jäi sen tähden tällä kertaa sikseen.