Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III

by K. J. Gummerus

TOINEN.

Alhaisessa, matalassa kodissaan elelee kaunis Ellen. Talvi ja kevät ovat ohitse menneet; kesän ensimäiset päivät ovat kulumassa. Aika, joka on kulunut siitä hetkestä, jona viimeksi kauniin neitosen parissa olimme, on häneen kummallisesti vaikuttanut. Hän, tämä lapsellinen olento, on lapsuutensa ihanasta unelmasta herännyt elämän varsinaisuuteen; mutta tämä varsinaisuus, vaikka se ajattelevammaksikin on saanut Ellenin, on kumminkin viime aikoina ollut niin ihana, niin suloisia toiveita täynnä, että Ellen mieluummin luo silmänsä päiviin, mitkä ovat tulemassa, kuin viattomaan, suruttomaan yksitoikkoiseen lapsuuteensa takaisin. Hänen ulkonainen kauneutensa loistaa nyt täydellisenä. Koko hänen olentonsa suloisuus vaikuttaa nyt kaikkiin, jotka hänen näkevät, mutta vaikuttaa toisin kuin ennen. Ei hänessä enää ihailla kaunista lasta, nyt hänessä ihaillaan suloisinta neitoa. Rakkaus, joka vallitsee hänen nuoressa sydämessään, on saanut aikaan tämän äkillisen muutoksen.

Kauan on Ellen talvella saanut odottaa tietoja sulholtaan. Kun ne viipyivät, oli hän alakuloinen; hän itki tähän aikaan usein ikävyydessään ja hänen poskensa vaalistuivat. Mutta tämä aika oli kulunut, kun lempi lemmelle vastasi, ja silloin katosi kyynel ja vaaleus; ja kun ne katosivat, otti neidon muodossa asuntonsa onnellinen suloisuus, semmoinen kuin kukassa havaitsemme, kun se myrskyn ohitse mentyä taasen hymyilee tyynellä, pilvettömällä säällä auringolle.

Kesä on tullut. Ellen on onnellinen. Hän tietää, että Albert häntä rakastaa; Albertin rakkaus on hänen elämänsä. Hän tietää — ja se tieto saa hänen väliin nytkin surulliseksi — tietää syyn, miksi hän niin kauan on saanut olla tietämättömyydessä Albertista. Hän tietää, että tähän on syypäänä ollut vanhan Hirtsin kovuus. Hän tietää, että sama kovuus vieläkin vallitsee vanhan Hirtsin sydämessä, vaikka kirjeet, jotka lempeä lausuvat, salaisesti kulkevat Albertin ja Ellenin välillä. Vanha Hirts ei salli nuorten rakastavaisten tavata toisiaan, ei salli heidän vaihtaa kirjeitäkään. Jää on vasta sulanut, kulku Ruotsista Suomeen on vielä vaivaloinen. Albert ei siis ole vielä toteen näyttänyt, että hänen jäykissä sanoissaan on perää, mutta kirjeet sen sijaan kertovat, mitä hän ajattelee, ja näitä kirjeitä tulemasta ei voi vanha Hirts estää, semmenkin kun hän ei niistä mitään tiedä. — Tähän lisäksi on Albert kirjoittanut Ellenille, että isänsä viime aikoina on häntä kohdellut ystävällisemmästi kuin ennen, että Albert toivoo saavansa isän vapaaehtoisen suostumuksen siihen avioliittoon, josta hänen onnensa riippuu. Albert on kirjoittanut, että vanhassa Hirtsissä on muutos tapahtunut, että hän usein hymyilee ja oudolla viehkeydellä puhuu kuluneista ajoista. Nämä Albertin kirjeet ovat saaneet Ellenin yhä iloisemmaksi, ovat saaneet viimeisenkin suruvarjon hänessä vaalenemaan. Hän toivoo.

Vanha rouva Burg on ulkomuodoltaan samanlainen kuin ennenkin; mutta hänenkin sydämessään on muutos tapahtunut. Hän on sovitettu. Hän ei enää vihaa sukuansa. Ellenin onni on vaikuttanut tämän, vaikka vanhus usein huokaa syvästi, kun kuulee Ellenin puhuvan vanhan Hirtsin kovuudesta.

Näin ovat asiat, kun eräänä päivänä vouti Troberg, joka nyt on orpoperheen paras ja todellinen ystävä, kiireesti astuu matalaan asuntoon. Että hänellä on jotakin tärkeää lausua, sitä ei hänen ulkomuotonsa voi salata. Hän ei uutisiaan salaakaan. Hänen ensimäiset sanansa ovat: »Vanha kauppias Hirts tulee tänne!»

Kovemmasti tykytti Ellenin sydän, kun hän tämän kuuli. Nyt olisi hänen tulevaisuutensa ratkaistava. Hän laski kätensä vanhan rouvan kaulalle ja lausui rukoilevasti: »Me otamme hänen vastaan Albertin isänä, äiti, eikö niin?»

Vanhassa rouvassa näkyi tämä uutinen vaikuttaneen kummallisesti. Hänen vanha ruumiinsa vapisi. Hänen ajatuksensa palausi kuluneisiin aikoihin. Hän muisti vanhaa Hirtsiä nuorena, muisti, miten kylmästi hän oli häntä kohdellut, ja hän vastasi liikutettuna: »niin, Ellen!»

»Ja tämä hänen tulonsa ennustaa, että minä kohta saan sanoa jäähyväiset teille» — puhui vouti. »Minä olen varma siitä, että vanha Hirts jo aikoja sitten on sydämessään suostunut Albertin ja Ellenin rakkauteen, vaikka hän jäykkänä ja itsepintaisena ei ole tahtonut ennen tunnustaa tappiotaan».

Lapsellinen Ellen puristi voudin kättä. Tämä osoitti, kuinka likeisessä ystävyydessä vouti oli ystävänsä morsiamen kanssa.

Voudin viimeinen lause oli totuuden mukainen. Vanha Hirts oli voitettu, oli yksinäisyydessään suostunut hyväksymään nuoruutensa rakastetun tyttärentyttären poikansa morsiameksi. Mutta hän ei ollut voinut tätä Albertille tunnustaa. Kun hän oli kovana olevinansa, hymyili hän itsekseen. »Albert on saava onnensa» — ajatteli hän. Hän ei osannut aavistaa, että Ellen, Albert ja Troberg olivat jo talvesta saakka olleet liittolaisia häntä vastaan. Jos hän sen olisi tiennyt, olisi hän suuttunut. Nyt vaikutti hänen sukkeluutensa — sillä semmoisena piti hän käytöstään — että hänen luonteensa karkeus usein lieventyi, ja tätä muutosta hänessä selitti Albert hyväksensä. Vanha ukko häpesi sanainsa peruuttamista. Hän tahtoi kostaa Albertille, ja tämä kosto oli siinä, että hän antoi ajan kulua antamatta suostumustaan. Ukko oli tässä tekevinänsä oikein. »Jos Albert todella rakastaa neitoa» — ajatteli hän — »kypsyy rakkaus koetuksessa. Jos hänen rakkautensa on löysälle perustukselle rakennettu, niin unhottaa hän sen». Tällaisilla mietteillä puolusti ukko käytöstään; mutta näihin mietteisiin olisi sopinut lisätä: »eikä minun tarvitse myöntyä» — joka ajatus olikin ukon vastustuksen pääasiallinen perustus.

Albert Hirts oli tämän ajan kuluessa alituisessa kirjevaihdossa voudin ja Ellenin kanssa. Albert tiesi, että vouti oli hänen todellinen ystävänsä ja Ellen hänen rakastettava morsiamensa. Kun hän muutoksen isässään havaitsi, iloitsi hän ja luuli hyvällä vihdoin voittavansa, mitä hän vastoin isänsä tahtoa oli uhannut. Tästä syystä pysyi hänkin levollisena, semmenkin kun isä, kuta enemmän aikaa kului, yhä muuttui ystävällisemmäksi. Vanha Hirts piti tarkoin silmällä Albertia, jottei tämä saisi minkäänlaista tietoa Ellenistä. Albert havaitsi tämänkin ja piti yhä paremmin salassa kirjevaihtonsa. Kun jää suli ja laivat rupesivat kulkemaan, oli vanhan Hirtsin mielestä Albert täydellisesti koeteltu. Mutta miten Albert oli tässä koetuksessa kestänyt, sitä ei vanha Hirts osannut sanoa. Kun Albert ei hänen kuultensa Ellenistä sanaakaan puhunut, luuli hän Albertin jo ehkä unhottaneen hänen, ja samalla kun hän tämän luulon sai päähänsä, päätti hän yhdistää Ellenin ja Albertin. Hän oli niin takertunut tähän ajatukseen, että se oli muuttunut hänen hartaammaksi toiveeksensa. Mutta kumminkin, jos Albert nyt olisi ottanut puheeksi rakkautensa Elleniin, olisi ukko kovasti pannut sitä vastaan. Semmoinen oli hän. Ei saisi rahtukaan osoittaa, että ukko oli tappiolle joutunut.

Eräänä päivänä, kesän ensimäisinä, astui ukko Hirts hymyhuulin konttoriin, missä Albert paraikaa oli työssä. Että jotakin oli tapahtunut tahi oli tapahtuva, näki poika isän kasvoista. Hymyssä olivat vanhan Hirtsin huulet, ja virkku valo loisti hänen silmistänsä. Albert katseli häntä pitkään ja uteliaasti.

»Järjestys! kuten ukko Loo sanoo!» huusi hän Albertille. »Poika, etkö ole isääsi ennen nähnyt? Mitä kurkistelet? Vai onko minun otsallani kirjoitettuna, että minä huomenna lähden Suomeen? Häh! Vihdoin on aika, että täytän sanani ja yhdistän sinun ja Lovisan».

»Aivan niin! Vihdoin viimein! Minä en parempaa pyydä ja olen valmis seuraamaan teitä», oli Albertin vastaus.

Isän naama piteni. »Mitä, häh?» huusi hän. »Ei, munsööri, nokkaviisas! Sinä istut täällä; sinun lähdöstäsi ei tule tällä kertaa mitään. Kun asia on kypsä, kolmasti kuulutettu, niin silloin on sinun aikasi lähteä».

Nyt oli Albertin vuoro ällistyä, mutta hän ei ennättänyt mitään sanoa, ennenkuin isä jo oli poissa, ja poika istui siinä ajatuksissansa, jotka sinne tänne hyörivät. »Olisiko isä todellakin vielä samaa mieltä kuin ennenkin… Jos hän todellakin lähtee, joudun parhaaksi kirjoittamaan muutaman rivin Trobergille».

Seuraavana päivänä lähti vanha Hirts, ja samassa laivassa kulki myöskin kirje, jossa isän ja pojan viime keskustelu oli kerrottu. Että Albert tässä kirjeessä uskoi onnensa ystävänsä käsiin, jonka tulisi tehdä tyhjäksi kaikki yritykset, mitä sovinnon tekemiseen kauppaneuvoksen kanssa tulee, emme tarvitse sanoa. — — —

Kirje Trobergilta ystävälleen Albert Hirtsille:

»Vanha ystäväni! Nyt saat kummia kuulla. Neljä päivää takaperin sain kirjeesi, ja samana päivänä sain minä tietää, että isäsi oli tullut kaupunkiin. Älä nyt pahoin hämmästy, kun suoraan sanon, että eilen ehtoolla hänet tapasin ja että hän silloin sanoi sinun katuvan tuhmuuttasi, kun rikoit Loon ja ukon kesken tehdyn välipuheen naimiskaupastasi. Hän itse, ukko vaarisi, lausui siihen lisäksi muutamia viittauksia, joita minä selitin niin, että sinä Ellenistä saat … ei puolisoa, vaan äitipuolen. Ukko on hurjapäisesti rakastunut ja näkee parhaaksi itse korjata keijukaisesi sekä siunata sinun ja Lovisan yhdistystä. Oliko näissä viittauksissa todellista perää, se on minun vaikea sanoa; sen sanon kumminkin varmasti, että siltä näyttää; sen sanon ja tiedän myöskin varmasti, että ukko vaarisi kanssa on järjestys palannut kauppaneuvoksen perheesen, jonka selvään näkee Loo vanhuksen kaikesta käytöksestä. Jotakin, jota en vielä tiedä, on tapahtunut ukkojen välillä kohta sen jälkeen, kun isäsi oli nähnyt Ellenin. — Vasta enemmän.

Ystäväsi Troberg».

Mitä tämä kirje Albertissa vaikutti, saamme vasta nähdä. Käykäämme katsomaan, miten asian todellinen laita on, onko vouti oikein selittänyt vanhan Hirtsin viittauksia.

Vanha Hirts on tullut Suomeen. Hän on tullut aikeissa, jotka jo tiedämme. Hän kävi heti seuraavana päivänä asiaansa käsiksi. Kun hän astui rouva Burgin alhaiseen huoneesen, oli siellä kaunis Ellen yksinään kotona. Vanhan Hirtsin täytyi heti, kun hän näki Ellenin, tunnustaa, että Ellen oli ihanin neito, minkä hän oli nähnyt. Hän muuttui monta kymmentä vuotta nuoremmaksi, kun hän Ellenin silmiin oli katsonut. Hän luuli hänessä näkevänsä nuoruutensa rakastetun elävänä edessään. Vanha Hirts oli ollut utelias; hänen uteliaisuutensa oli tyydytetty nyt. Kun hän Ellenin näki, ei hän enää muistanut, miksi hän oli tullut; hänen ajatuksensa palasivat aikoihin, joina hän oli ollut Albertin ikäinen, joina hän oli rakastanut. Ellen tunsi ja arvasi hänet kohta Albertin isäksi ja otti hänet semmoisena vastaan, ystävällisesti, lempeästi, niinkuin olisi hän ensi hetkellä tahtonut anastaa ukon sydämen. Mitä vanhan Hirtsin sydämessä liikkui, ei Ellen osannut arvata, yhtä vähän kuin hän tiesi, mikä side oli nuorena sitonut vanhan Hirtsin rouva Burgiin. Vanha rouva oli tämän kohdan elämästänsä salannut Elleniltä.

»Ah! Eva! Olenko siirtynyt nuoruuteni aikaan takaisin!» olivat ukon ensimäiset sanat, kun hän Ellenin näki. »Sinäkö se olet, sinä itse, sano! Vai oletko hänen haahmonsa?»

»Minun nimeni on Ellen» — vastasi tyttö ujosti. »Minä arvaan, että te olette isoäitini sukulainen, kauppias Hirts. Olkaa tervetullut meidän alhaiseen kotiimme! Minun isoäitini ei ole kaukana, sallikaa, että käyn häntä käskemässä».

»Ei! Jää tänne, lapsi!» — lausui ukko kiireesti. Sillä samassa kuin hän kuuli isoäidistä puhuttavan, heräsi hän unelmistaan, joihin ensi silmänräpäys oli hänet saanut; mutta hän vaipui niihin heti jälleen. »Tule likemmäksi, anna minun katsella sinua!» sanoi hän ja laski molemmat kätensä Ellenin olkapäille ja katseli lempeästi neidon kauniisiin silmiin. Hän ei huomannut mitään kummaa siinä, että Ellen hänet paikalla oli tuntenut. Hän ei osannut aavistaa, että vanha rouva muutamia minuutteja tätä ennen oli hänestä ja hänen tulostaan puhunut, eikä että hänen tulonsa, samalla kuin hän laivasta maalle astui, oli näitten hänen sukulaistensa tiedossa. Hänen sydämensä oli heltynyt. Kyynele oli nousta hänen silmäänsä.

Ellen, joka vähin kummeksui, miten tuttuna ukko kohteli häntä, seisoi siinä punastuneena hänen edessään. Hän katseli ensin ukon silmiin, mutta pian loi hän silmänsä alas, ja hänen poskensa punastuivat yhä enemmän ujoudesta. Hän ei tiennyt mitä sanoa.

Niin seisoivat he kauan vastatusten. Vanha ukko eleli taasen unelmissaan, joiden varsinaisuus jo oli aikoja sitten kulunut, tunteissa, joiden yli talvet olivat vetäneet paksun, sydämen pohjaan saakka käyvän jään. Nämä tunteet, ennenkuin ne jäätyivät, olivat jättäneet ukon luonteeseen katkeruutta; tämä katkeruus oli nyt kadonnut; jää oli sulanut. Kauan olisi hän voinut tässä näin seisoa, vaipuneena nuoruutensa ihaniin toiveisiin, joista yksikään ei ollut toteutunut — ellei Ellen hiljaa olisi vetäynyt takaisin, ja ukon kädet hervonneina hänen huomaamattaan pudonneet alas. Hän silloin heräsi; nuoruutensa päivistä oli hän taasen siirtynyt vanhuuteen. Hänen sydämensä tunteet, nuoruuden tunteet, jotka vasta lainehtivat, laskeusivat; kylmä viima kävi niiden yli. Ukko huokasi syvään.

Ei ymmärtänyt Ellen tätä huokausta, mutta hän tunsi itsessään jotakin outoa hänkin. Ukon viehkeys oli tarttunut häneen. Hänestä oli kuin olisi hän elämänsä aamusta asti elänyt tämän vanhuksen kanssa. Hän näki, hän tunsi hänet Albertin isäksi, ja tämä ajatus sai hänen hiljaa lausumaan: »Minun Albertini isä!»

Kuten kylmänä, tyynenä, pilvetönnä syysiltana järven pinta, joka vielä päivällä lainehti, mutta nyt on sileä kuin peili, vähitellen hyytyy ja saa hienon jääriitteen päällensä, samaten vaikutti tämä Ellenin lause vanhaan kauppiaasen. Hän nyt muisti, mitä varten hän oli tullut. Hän huomasi, että se lempeys, jolla Ellen oli häntä vastaanottanut, oli tapahtunut Albertin tähden, että hän itse oli Ellenille vento vieras. Tämä huomio koski kipeästi vanhukseen. Hän tunsi itsensä syrjälle lykätyksi, — niinkuin aina ennenkin. Hän muisti, miten eräs Ellenin muotoinen oli hänet hänen nuoruudessaan hylännyt, ja tämä ajatus sai hänen kasvonsa synkistymään, sai hänen mielensä katkeraksi. Ellen huomasi tämän muutoksen, johon hän ei syytä tiennyt. Hän katseli kummastellen kauppiasta.

Mutta tänä päivänä oli kauppiaan sallittu tuntea tunteita, joita hän ei olisi uskonut enää itsessänsä löytyvän, oli sallittu elää elävissä muistoissa elämänsä nuoruus uudelleen. Tuskin olivat Ellenin sanat: »Minun Albertini isä», saaneet hänen viehkeät ajatuksensa kylmenemään, ennenkuin vanha rouva astui huoneesen ja pelasti Ellenin siitä pulasta, johon hän syyttä oli joutunut. Vanha rouva ei tiennyt kauppiaan täällä olevan; hän ei ollut valmistunut häntä kohtaamaan. Kauppiaskaan ei nyt ollut semmoisella tuulella, jotta sovitettuna entisten aikojen kanssa olisi voinut niitä muistaa katkeruudetta.

Mutta tällaisissa äkkinäisissä, odottamattomissa tapauksissa on tavallisesti aina nainen se, joka ensin käsittää ja ymmärtää aseman. Niin tässä Ellenin sanat vaikuttivat vielä kauppiaassa, kun hän vasta tulleen kuuli nimeänsä mainitsevan: »Aksel!»

Oli kuin olisi kylmä käsi laskeunut kauppiaan äskeisille viehkeille tunteille, kun hän tämän äänen kuuli ja vanhan leskirouvan tunsi nuoruutensa rakastetuksi. »Eva!» vastasi hän äänellä, joka ilmaisi suurinta kummastusta. Viimeksi oli hän nähnyt tämän naisen nuorena, kauniina ja semmoisena aina sitten muistanut häntä. Nyt seisoi hänen edessänsä vanha, ijäkäs rouva, jonka kauneuden viimeisetkin jäännökset aika oli korjannut. »Eva!» huusi hän toistamiseen. »Herra siunatkoon, mimmoinen sinusta on tullut!»

»Me olemme molemmat vanhenneet» — vastasi rouva vakavasti.

Tämä lause sai kauppiaan muistamaan omaa itseänsä. Hän huokasi taasen, kun hän vastasi: »Niin se on!» Mutta hänen ajatuksensa sai tämä kohtaus selkenemään ja pani tarpeelliseen tasapainoon hänen jo kyllin ajellehtuneen mielensä.

Vanha rouva oli nuorena hyvin tuntenut kauppiaan. Hän osasi tämän tuntemisensa nyt käyttää hyväkseen, samalla kuin hän itse käytti itseänsä ihan toisella tavalla kuin silloin. Tämä vaikutti kummallisesti vanhassa Hirtsissä. Ei aikaakaan, ennenkuin vanhukset olivat vaipuneet niihin yhteisiin muistoihin, joita heillä nuoruutensa päivistä oli. Tosin koski tämä usein kipeästi vanhaan rouvaan; mutta kumminkin oli näissä kuluneiden aikojen muistelmissa hänelle jotakin viehättävää. Kauppiaan kunniaksi taasen voimme sanoa, että hän nyt, kun hän nuoruutensa rakastetun kanssa puheli, ei ensinkään muistanut sitä kostoa, joka häntä oli vähän aikaa sitten ilahuttanut. Hän oli sovitettu, ja kun hän kuuli, mitkä kärsimykset vanha rouva oli kestänyt, nousi kyynele hänen silmiinsä, ja hän huusi: »Miksi et, Jumalan nimessä, kääntynyt minun puoleeni?» Tässä tuli nyt puheeksi tuo kauan kateissa ollut kirje, ja vanha rouva iloitsi, kun hän kuuli, minkä murheen sen kateissa oleminen oli tuottanut Hirtsille.

Kauan oli Ellen ollut läsnä vanhusten puhuessa. Vihdoin, kun hän huomasi, että vanhukset eivät häntä havainneet, vetäysi hän pienempään kamariin. Kun vanha rouva hänen menneeksi huomasi, rupesi hän tyttärensätyttären tulevaisuudesta puhumaan.

»Minä arvaan, että nuorten, sinun poikasi ja minun tyttärentyttären tulevaisuus on pääsyy sinun oloosi täällä», sanoi hän.

»Niin! Se hulivili, se junkkari on sitoutunut omia aikojansa sinun tyttäresityttäreen, silloin kun hänen olisi tullut viettää häitä kauppaneuvos Loon tyttären kanssa», sanoi vanha Hirts. »Mutta Albert poikani ei niin pian sinun Elleniäsi saa, kuin hän itse luulee… Mitä sanoisit, Eva, jos minä itse rupeisin hänen kilpakosiaksensa?»

Vanha rouva hymyili vastaamatta mitään. Tämä vähän närkästytti ukkoa. »Mitä luulet? Totta kyllä on, että poikani on minua nuorempi, mutta mitäpä siitä; etkö luule minunkin sydämeni vielä voivan rakastaa; vai luuletko sen palaneen poroksi erään itsepintaisen naisen tähden vuosikymmeniä takaperin?»

Vanha rouva hymyili vielä ja lausui: »Heitä leikkipuheet! Me seisomme haudan partaalla; nuoret astuvat meidän sijaamme».

Jo tunnemme vanhan Hirtsin. Tämä rouvan lause suututti häntä.

»Vanhat olemme!» huusi hän. »Mutta, Jumalan kiitos, vielä olen reipas ja terve ja voisin tehdä nuorenkin naisen onnelliseksi. Poikani on suuri hulivili, ja luulenpa todella, että Ellenisi onni olisi paremmassa tallessa minun huostassani».

»Heitä jo nämä hullutukset!» — kertoi edelleen vanha rouva.

»Hullutukset!» huusi vanha Hirts ja hypähti ylös kiikkutuolista, jossa hän oli istunut. »Hullutukset! Jumal' avita, olenpa puhunut viisaammasti kuin itse osasin aavistaakaan».

Vanha rouva, joka tunsi Hirtsin nuorena, ei tiennyt, että hänessä siitä ajasta suuri muutos oli tapahtunut, että hänen kipeä luonteensa ei sallinut vastaansanomista. Hän siis nyt katseli pitkään lapsuutensa toveria, ymmärtämättä todeksi, mitä hän kuuli, ja samalla voimatta leikkipuheena pitää kauppiaan lausetta.

»Jaa, jaa! Katsele sinä vaan!» sanoi vanha kauppias. »Asia on kumminkin niinkuin sanon. Sen lisäksi voin sanoa, että Albert tietää pitää arvossa isäänsä ja tottelee häntä».

Vanha rouva ei voinut pysyä vakavana, kun hän huomasi ukon innon. Tämä yhä enemmän suututti ukkoa.

»Sinä naurat!» huusi hän. »Minä voin sinulle ilmoittaa, että Albert suostuu neiti Lovisa Loohon, ja että hän sen tekee vapaaehtoisesti».

Hymy katosi rouvan huulilta. Hän ei ensinkään ymmärtänyt kauppiasta.
Koko tämä tapaus oli hänelle arvoitus.

»Jumalan nimessä!» … huusi hän…

Vanha Hirts ei antanut hänen jatkaa. Vanha kauppias oli joutunut vimmaan. »Niin se on! Niin se on!» huusi hän. »Ja sen saat itse todeksi todistaa». Ja tapansa mukaan, kun hän oli itsensä vimmaan ärsyttänyt, otti hän kiireesti lakkinsa ja läksi pois jäähyväisiäkään sanomatta.

»Onko tuo mies tullut riivatuksi?» oli ainoa, mitä vanha rouva osasi sanoa. Sitten sai hän työkseen lohduttaa Elleniä, joka pienessä kamarissa oli kaikki kuullut ja nyt itkussa silmin astui isoäidin luo.

Kauppias Hirts oli itsensä ärsyttänyt vihaan. Vihapäissään lähti hän, vihan vimmassa meni hän suoraa tietä kauppaneuvos Loon luokse.

Katselkaamme, miten tämä kunnon perhe jaksaa.

Miten voi vanha kauppaneuvos? — Ei huonosti, ei hyvästi, noin keskinkertaisesti. Aina viime joulusta saakka on hän ollut kiirastulessa, ja kaikki hänen uhrinsa, hänen rukouksensa eivät ole vaikuttaneet mitään hänen poispääsemiseksensä. Hän on onneton. Rouvaltaan ja tyttäreltään, joka viimeksi mainittu yhä vielä kulkee kihlasormuksetta, on hän joka päivä saanut kuulla pistäviä sanoja, väliin koviakin. Totta on, että ukko Loo parka on tehnyt mitä ihminen voi saadaksensa sekaisin sotkeutuneet avioliitto-hommat Albertin ja Lovisan välillä selville jälleen, mutta kaikki hänen aikeensa ovat menneet tyhjään. Lovisan pakoitus oli ollut vähällä saada ukon matkalle Ruotsiin; mutta kun tämä matkustus tuli puheeksi, huusi ukko: »Järjestys!» — niin kovasti, että Lovisa ei sitten enää ottanut tätä matkaa puheeksi, semmenkin kun ukko sitä mainitsi sulhasen kerjäämiseksi. Ukko parka oli tämän ajan kuluessa, jona hänen rauhansa oli ihan kateissa, saanut järjestykseensä uuden sananparren — »Lovisa kulta» … »kulta» ja aina »kulta» kuului, kun hän rouvallensa ja tyttärellensä puhui, ja vieläpä väliin »järjestyskultakin».

Hän oli samana päivänä, jona vanha Hirts kävi rouva Burgin luona, ollut kovassa kiistassa rouvansa ja tyttärensä kanssa. Tuon alituisen laulun: »Sinua tulee meidän kiittää lapsemme onnettomuudesta», oli rouva taasen laulanut, ja Lovisan silmistä oli juossut vettä entistä enemmän. Ukko parka oli rukoillut: »Rouva kultani, Lovisa kultani! Minä olen tehnyt pahasti … mutta, järjestys, asia ei enää parane; te saatte minun hautaan, uh!»

»Mutta sinun tulee parantaa asia! Kuka sanoo, ett'ei se vielä voi parantua?» intti rouva.

»Kaikki hylkivät minua nyt, ei uskalla kukaan kosia ilmaantua, kun te sen arvoisimman, mikä minulla on ollut, niin ilman kaikkia järjestystä ajoitte ulos», löpisi Lovisa.

»Lovisa kultani…! Sen arvoisimman, mikä sinulla on ollut … kuinka monta niitä sinulla on ollutkaan?» kysyi hiljaa kauppaneuvos.

»Siinä se nähdään, siinä se nähdään!» huusi rouva. »Hän häpäisee omaa lastansa, hän häpäisee puolisoaan! Oi, minä vaivainen, mitä olen saanut kuulla! Sinun tähtesi, sanon minä, sinun tähtesi, luonnoton isä, ei tyttäresi avut pääse näkyviin; sinä niitä kadehdit, sanon minä. Sinulla on tytär, jonka kättä et ole ansiollinen suutelemaan. Taivaan Jumala! Pelasta minut elämästä tämmöisen luonnottoman miehen orjana! Meitä hän sortaa, tallaa jalkainsa alla, syöksee pois tyttäremme onnen, juuri kuin mädänneen niinimaton. Lovisa, tuo minulle hajuvettä, minä näännyn!»

Kauppaneuvos hikoili ja oli juuri aikeissa pistää sormet korviinsa ja juosta konttoriin, joka oli hänen ainoa pelastuskeinonsa, kun ovi aukeni ja kauppias Hirts astui sisään. Jos olisi taivas auvennut, ei olisi se ollut suotuisampi kauppaneuvokselle kuin tämä arvaamaton tapaus.

»Veli Hirts, veli Hirts!» huusi kauppaneuvos ja riensi iloisena häntä vastaan. »Veli Hirts täällä!» Kun rouva ja Lovisa tämän nimen kuulivat, ällistyivät he. Hajuvettä ei rouvalle nyt tarvittu. Lovisa pyyhki salaa vuotavat silmänsä.

»Niin, veli Loo, minä olen täällä!» vastasi ukko Hirts… »Arvattavasti sinun rouvasi ja tyttäresi», lisäsi hän kääntyen naisiin. Itsekseen lisäsi hän: »Hyi pyöveli! Rumat kuin lemmot!»

Rouva Loo oli, kuten sanottiin, vähän hämmästynyt, kun kauppias Hirts niin äkkiarvaamatta astui sisään. Mutta pitkiä aikoja hän ei tarvinnut, ennenkuin tointui. Ja kun hän tointui, oli hän ihan entisellään taasen. Hän lörpötti ja löpisi, niin että jo alussa ukko Hirts, joka ei ollut juuri hyvällä tuulella ennestäänkään, yhä enemmän tuskautui ja olisi mielellänsä sanonut: suu kiinni, ämmä! — tahi: pönkitse sanatulvasi, sido leukasi! Vaan hänen ei sopinut. Hän vaan ihmetteli, miten ukko Loo voi sietää, että rouva aina vastasi antamatta kauppaneuvoksen sanoa mitään. Hän ei tiennyt, Hirts vanhus, että rouva Loo täten tahtoi parantaa, mitä hänen miehensä oli rikkonut. Vihdoin kyllästyi kauppias ja sanoi jotenkin kiivaasti: »Minulla on jotakin sinun kanssasi puhumista, veli Loo». — Ja tämän sanottuaan vetäysi hän kauppaneuvoksen kanssa kamariin, missä Albert viime jouluaattona oli saanut asuntonsa.

»Hän on raaka ihminen» — mumisi rouva tyttärelleen, kun hän tämän kanssa kahden kesken jäi. Tytär ei kauppiaan raakuudesta tiennyt mainita mitään. Hän vaan ajatteli ja lausui vihdoin ajatuksensa: »Hei, mitähän kauppias Hirts täällä tekee? Mitä on hänellä isälleni sanomista?»

»Luultavasti tahtoo hän lainata rahoja», vastasi rouva Loo. »Ken tietää, eikö isä sittenkin ollut oikeassa ja että sinä olisit joutunut kerjäläisen vaimoksi».

»Mitäpä siitä!» vastasi hiljaa neiti Lovisa.

»Siinä se nähdään … siinä se nähdään! Sinä saatat kiittämättömyydelläsi vanhat vanhempasi hautaan. Voi minua, mimmoinen tytär minulla pitää oleman!» Ja rouvan sanatulva oli taasen päässyt juoksemaan; mutta nyt oli Lovisa parka esine, jota kohti tulva ryntäsi.

Vaan Lovisa tunsi äitinsä eikä ollut millänsäkään tämän lörpötyksistä. Hän oli niin utelias kuin ikään nainen saattaa olla. Hän kulki edes takaisin aina yhä lähestyen likemmäksi ja likemmäksi kamarin ovea, saadaksensa kuulla sieltä jotakin, ja rouvan lörpötellessä kuulikin hän sanoja, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään. Hän kuuli nimen Lovisa, nimen Albert.

»Oi, minä vaivainen!» — jatkoi rouva. »Hän, minun tyttäreni, halveksii minua — hän ei viitsi kuulla edes mitä minä puhun. Hän…»

»Äiti, äiti!» lausui nyt Lovisa, tullen kiireesti äitinsä luo, jonka puheen hän täten katkaisi. »Ne puhuvat minusta ja Albert Hirtsistä».

»Mitä, voiko kuulla, mitä ne puhuvat!» huusi rouva ja nousi äkisti, vaikka vaivaloisesti keinutuolistaan. Kaikki entiset hän oli unhottanut. Uteliaisuus oli hänen vallannut, ja lihavuuttansa puhaltaen lähestyi hän kamarin ovea. Siellä kamarin oven edessä seisoivat he kauan korvat oveen painettuina; mutta jos he jotakin tahtoivat kuulla, niin pettyivätpä melkein. Joitakuita sanoja kuulivat he, ja nämä saivat heidän uteliaisuutensa yhä korkeammalle. Mutta mitään järjellistä lausetta eivät he kuulleet.

Rouva oli tästä vihoissansa ja purki hiljaisella äänellä petettyä toivoaan, kun yhtäkkiä kauppaneuvos avasi oven. Ovi oli aukaistava saliin päin. Kauppaneuvos ei tiennyt rouvaansa varoa; tämä sai siis aika tärähdyksen vasten naamaansa, jotta kaatua kolahti takaperin. Kauppaneuvos, joka oli kaatua hänkin, jäi seisomaan. »Jär … järj…!» huusi hän hämmästyksissään. Me ymmärrämme, että hän oli aikeissa huutaa: »Järjestys!»

Kaikeksi onneksi ei rouvan käynyt pahoin, vaikka hän kaatui, ja kun kauppaneuvos näki, ettei sanottavaa vahinkoa tapahtunut, tointui hän ja vetäysi kiireesti kamariinsa takaisin. Hän tunsi rouvansa, ukko parka, ja tiesi, että jos hän saliin olisi jäänyt, olisi hän saanut kuulla enemmän kuin hänen mielensä teki. Seuratkaamme häntä, sillä varmaankaan ei lukia huoli jäädä kuulemaan, miten Lovisa raukka saa syyn rouvan onnettomuudesta, nyt kun ei ukko itse ole saapuvilla, ja miten rouva häpeissänsä ja vihoissansa vuodattaa kyyneleitä.

Ukko Hirts oli tullut kauppaneuvoksen luo närkästyksensä innossa. Mitä hänellä oikeastaan oli asiana, sitä ei hän itse tiennyt, ja kun hän kauppaneuvoksen kanssa kahden kamariin tuli, alkoi hän puhua tietämättä, mitä lopuksi sanoa. Poikansa tähden oli hän tullut; pojastansa rupesi hän nyt puhumaan, ja ukko Loo kuunteli häntä uteliaasti, arvaten kauppias Hirtsin häpeevän suoraan sanoa, että hän tahtoi rikottua liittoa uudistaa. Kauppaneuvos oli tästä mielissänsä, mutta, kuten viisas ainakin, ei hän sanonut mitään, odottaen yhä, että Hirts ukko lopettaisi puheensa pyytämällä Lovisaa pojallensa. Ukko Hirts lopettikin puheensa, mutta odotettua pyyntöä ei kuulunut. Tämä kummastutti kauppaneuvosta, joka ei oikein tiennyt mitä ajatella. Päästäksensä tästä pulasta, huudahti hän: »Järjestys! Täällä puhumme suunavaustakaan saamatta!» Ja hän kiiruhti saliin, saaden siten aikaan onnettomuuden, jonka jo tunnemme.

Kun hän tuli kamariin takaisin, oli hän häpeissänsä. Hän oli kumminkin ennättänyt antaa käskynsä Lovisalle, ja vähän ajan kuluttua olisi hän unohtanut koko äskeisen onnettomuuden, ellei vanha Hirts tuon tuostakin olisi purskahtanut nauruun, jota hän ei voinut salata.

Tämä kauppaneuvoksen rouvan tapaturma oli saanut Hirtsin unhottamaan riidan, joka hänen ja rouva Burgin välillä oli ollut, ja ihan hyvälle tuulelle saanut hänen. Lovisasta ja Albertista ei nyt enää puhuttu. Kauppa-asioihin olivat ukot takertuneet, niin ettei kauppaneuvoskaan enää muistanut odottaa, mitä äsken oli kaivannut. Vasta silloin, kun ukko Hirts lähti, juohtui tuo äskeinen keskeytynyt puhe kauppaneuvoksen mieleen, ja nyt sai hän puheen kääntymään nuoriin takaisin.

Ukko Hirts tuskin muisti, mistä oli ollut kysymys, eikä hän siis nyt sen kovemmin pitänyt siitä lukua: mutta kun ukko Loo, jonka mieleen nyt pisti, mitä hänen vaimonsa ja Lovisa sanoisivat, jos hänellä ei olisi mitään heille ilmoittamista, yhä jatkoi puhettaan Lovisasta ja Albertista ja vihdoin kaikessa järjestyksessä sai sydämensä ajatuksen ilmi, ymmärsi ukko Hirts, mikä tarkoitus hänen käynnilleen oli annettu. Hän muisti nyt myös syyn, miksi hän oli kauppaneuvoksen luo tullut, ja vastasi: »Niin, niin, veli Loo; se on minun toivoni, se, että saadaan asia entiselleen, mutta puhellaan toiste enemmän tästä».

Ukko Loo oli tällä tyydytetty. Hänellä oli nyt tyydyttäväisiä uutisia antaa rouvallensa ja tyttärelleen.

Kauppias Hirts palasi hyvällä tuulella kauppaneuvoksen tyköä. Hän oli nyt entistä varmemmin päättänyt saada Ellenistä miniän; mutta hän oli samalla takertunut asiaan, josta hän ei ymmärtänyt, miten päästä kunniaansa loukkaamatta — asiaan rouva Burgin kanssa. Mitä hänen lupaukseensa kauppaneuvokselle tuli, ei hän siitä pitänyt mitään. »Sen asian kyllä Albert ajaa», ajatteli hän. Ja kun hän muisti Lovisaa, puhui hän itsekseen: »En ihmettele! Sillä Albert on minun poikani, ja hän on minulta perinyt muutamia avuja, niiden seassa senkin, ettei hän semmoiseen viiriin voi rakastua».

Illalla myöhemmin ajatteli hän asemaansa ja miten voisi yhdistää Albertin ja Ellenin, näyttämättä että tämä oli hänen hartain toivonsa — peräytyväisyyttä hän ei tahtonut näyttää. Kuta enemmän hän tätä ajatteli, sitä enemmän vastuksia hän näki. Miten onkaan mahdollista toivoa jotakin tapahtuvaksi, toivoa niin hartaasti kuin ukko Hirts, ja kumminkin olla olevinaan asiaa vastaan. Tätä mietti ukko kauan, ja tämä miete aivoissansa nukkui hän.

Varhain seuraavana aamuna hän heräsi. Hän oli nähnyt kauniin unen. Ellenin ja itsensä oli hän nähnyt morsiusparina. Ukko tälle unelle hymyili, sillä mitään tähän vastaavaa todellista ajatusta ei hänen sydämessään ollut. Mutta jos olisi joku toinen tälle unelmalle nauranut, olisi ukko suuttunut ja sanonut siinä ei olevan mitään naurettavaa. Mutta, joko sitten tästä unelmasta tahi aamun raittiudesta, joka aina sielun voimat saa terveimmiksi — ukon aivoihin lensi ajatus. »Niin, niin minä teen!» huusi hän. »Unelmat ovat hyvät, sanottakoon niistä mitä tahansa».

Tämä ukon keksintö oli melkein kummallinen. Ukko ei itse huomannut, että jos kaikki olisikin käynyt niinkuin hän itsekseen asiain menestyksen kuvaili, olisi hän ollut juuri samassa asemassa kuin ennenkin, ja hänen myöntyväisyytensä olisi tullut kumminkin ilmi. Tätä ei ukko ajatellut, eikä myöskään, että niiden vehkeiden onnistumiseen, joihin hän nyt aikoi antautua, tarvittiin erään toisenkin suostumus. Hän näki vaan keksintönsä lopun, Ellenin ja Albertin onnen, ja koska nämä eivät muuta kuin onneansa pyytäneet, piti ukko onnistumisensa varmana. Että hän käyttäisi petollisuutta niissä toimissa, joilla hän aikoi asiaansa ajaa, se ei johtunut ukon mieleenkään.

Näissä ajatuksissa kului häneltä tämä päivä. Hän ei sen kuluessa käynyt rouva Burgin eikä myöskään kauppaneuvoksen luona. »Odottakoot!» nauroi hän itsekseen. Hän tervehti useita tuttuja kauppamiehiä ja oli varsin hyvällä tuulella. Iltapäivällä tapasi hän vouti Trobergin, ja tälle, jonka hän Albertin ystäväksi tiesi, puhui hän Albertista ja Ellenistä. Mitä vouti tästä puheesta ymmärsi, sen olemme nähneet hänen kirjeestään Albertille. Kun vanha Hirts myöhemmin erkani voudista, oli hän iloa täynnä; hän oli keksinyt entiseen keksintöönsä toisen sukkeluuden; hän oli saanut voudin uskomaan ja nyt varmaankin Albertille kirjoittamaan, että ukko Hirts pyysi omakseen poikansa morsianta.

Seuraavana päivänä meni hän hännystakkiin puettuna, valkoinen huivi kaulassa, ranskalaiset hansikkaat käsissä rouva Burgin luo. Hän ei tällä matkallaan saattanut olla itsekseen nauramatta. »Vai sinä, vanha narri!» mumisi hän hymyillen itsekseen. Hän tunsi itsensä niin iloiseksi, hän oli kuten nuori poika mielestänsä. Hän kulki kiireesti — ja astui jo vanhan rouvan alhaiseen huoneesen.

Sattui olemaan pyhäpäivä. Vanha rouva, Ellen ja Maurits istuivat isommassa huoneessa, jossa rouva luki päivän saarnaa. Kaikki olivat pyhävaatteisiin puetut, kaikki niin vakavat, ja Ellenin suurissa, kauniissa silmissä välkkyi kyyneleitä. Hän tiesi ja hän uskoi todeksi, mitä kauppias eilen oli puhunut itsepäisyydessään. Siitä hänen surunsa, jota rouva turhaan oli koettanut poistaa. Nyt, kun kauppias astui sisään, säpsähti nuori tyttö. Hän ei nyt kauppiasta katsellut Albertinsa isänä; hän katseli häntä onnensa surmaajana.

Kauppias ei huomannut sitä surua, joka kuvastui Ellenin kasvoissa. Hän, kuten vanha itsekäs ainakin, eleli vaan omissa mietteissään. Hän astui häveliäästi vanhan rouvan luo, suuteli häveliäästi kuten ennenkin vanhan rouvan kättä. Sitten lähestyi hän Elleniä, puristi hellästi hänenkin kättään ja sanoi: »Sallikaa minun puhua muutamia sanoja kahden kesken teidän kanssanne!»

Ellen luuli tietävänsä, mitä ukolla oli sanomista. »Minulle voitte äidin läsnä ollen sanoa kaikki, — minulla ei ole salaisuuksia» — vastasi hän.

»Tule, tule toiseen huoneeseen; et osaa arvatakaan, mitä minulla on sanomista!» — puhui ukko.

»Jos serkulla on sanomista jotakin samaan suuntaan kuin viimeksi minulle, niin on kaikki puhe turhaa» — lausui vanha rouva vakavasti.

»Mutta jos minulla on jotakin muuta sanomista!» virkkoi kauppias vähän kiivaasti. Hän oli vähällä suuttua, kun vanha rouva tunkeusi hänen ja hänen mietteittensä väliin.

Ellenin silmistä loisti toivon valo. »Mitä saattaisi hänellä olla puhumista, ellei hän Albertista puhuisi?» ajatteli tyttö ja loi pyytävät silmänluontinsa rouvaan. Vanhan rouvankin ajatuksiin oli sama kysymys välähtänyt. Hän ei siis nyt kieltänyt sitä kahdenkeskeisyyttä. jota ukko pyysi. Ja pieneen kamariin vetäysivät vanha Hirts ja nuori Ellen.

Hiljaa puhuivat he siellä kauan. Vanha rouva istui keinutuolissaan odottaen heidän tulemistaan. Se viipyi. Hän sitä kummasteli. Hän luuli ukon tahtovan, kahden kesken Ellenin kanssa ollen, tiedustella Ellenin todellisia tunteita. Vihdoin aukeni ovi, ja kauppias astui vihaisena, suuttuneena, mutta Ellen vaaleana ja kyynelsilmin ulos.

Samana päivänä iltapuolella, jona kauppaneuvos Loo odotti häntä luoksensa ja Lovisan sydän taasenkin sykki toivosta, lähti kauppias Ruotsiin. Laivaan astuessaan oli hänen kuultu kiroilevan kaikkea naisväkeä, nuoria ja vanhoja.

Mitä oli tapahtunut kauppiaan ja Ellenin välillä? Me saamme tietää sen Ellenin kertomuksesta isoäidilleen. Kauppias oli ensin sanonut hyväksyvänsä sen lemmen, joka sitoi Ellenin ja Albertin. Kun Ellen tämän kuuli, oli hän iloissansa syleillyt kauppiasta. Mutta tämä oli lisännyt: »Yhdellä ainoalla, mutta järkähtämättömällä ehdolla, sillä, että tämä suostumukseni pidetään salassa minun ja sinun välilläsi siihen saakka, kun minä totuuden ilmoitan». Tähän ehtoon oli Ellen iloisesti suostunut; mutta kauppias oli vielä lisännyt: »Sen minä kyllä uskon; mutta nyt vasta tulee ehto: se, että sinä tunnustat olevasi minun morsiameni siihen saakka, kun minä panen kätesi Albertin käteen, ja ettet tästä ehdostani puhu sanaakaan, et isoäidillesikään. Albert on suuri junkkari; minä tahdon hänelle kostaa, ja samalla saat nähdä, rakastaako hän sinua todellisesti».

Kun Ellen ehdon kuuli, hämmästyi hän. Hän rakasti isoäitiänsä, hän rakasti Albertia. Nyt tulisi hänen laskea leikkiä heidän kanssaan, suostua pilaan, jonka esineenä olivat hänen rakkaimpansa. Ellen oli viaton lapsi. Hän ei tahtonut pilankaan tähden murehduttaa niitä, jotka olivat hänelle kalliimmat maailmassa. Tämä mieli Ellenissä antoi ukolle kieltävän vastauksen. Ei auttanut, että ukko parastansa pani, ei että hän vihastui ja vihdoin vihansa vimmassa sanoi ijäksi kieltävänsä Albertin ja Ellenin yhtymisen. »Parempi sekin kuin hetkeksikään herättää murhetta isoäidissäni», vastasi hiljaa ja kainosti Ellen, jonka lapsellinen tunne ei sallinut hänen ryhtyä kujeisiin vanhaa rouvaa vastaan. Tämä Ellenin kielto, joka sai tyhjäksi kaikki kauppiaan tuumat, suututti niin häntä, että hän vasta merellä laivassa, matkalla Ruotsiin, siitä tointui ja silloin kirosi omaa pikapäisyyttään.

Siitä päivästä, jona kauppias Hirts lähti — ja tämä hänen lähtönsä tuli pian rouvan ja Ellenin tietoon, — siitä päivästä oli Ellen parka taasen levoton. Vouti Troberg, joka pian sai tietää, mitä oli tapahtunut ja miten hän itse oli petetty, nuhteli samaten kuin vanha rouvakin Elleniä siitä, ettei hän suostunut ukon ehtoihin. Ellenillä ei ollut juuri millä puolustaa itseään, muuta kuin kyyneleensä ja lapsellinen rakkautensa, joka ilmausi sanoissa: »Minun olisi pitänyt salata asian oikea laita, te olisitte minua siitä nuhdelleet, ja ken tietää, kuinka kauan vanha kauppias olisi pilaansa pitkittänyt».

»Oi, sinä viaton lapsi!» oli vanhan rouvan vastaus; sillä tässä Ellenin käytöksessä ilmausi hänen hellä rakkautensa vanhaan rouvaan.

Kolmantena päivänä vanhan kauppiaan lähdöstä oli Ellen Mauritsin kanssa kahden kesken suuremmassa huoneessa. Ellen ompeli; neula kulki kiireesti, ikäänkuin olisi Ellen tahtonut työllänsä tukehduttaa ne tuskalliset tunteet, jotka lainehtivat hänen sydämessänsä. Maurits seisoi sisarensa vieressä ja silitteli hänen hienoja hiuksiaan, koettaen siten lohduttaa häntä, jonka huolellista surua hän ei voinut ymmärtää. Hän itse, Maurits, oli näitten joutavain seikkojen kestäessä huomannut toivonsa päästä kauppias Hirtsin luo turhaksi. Kun tästä oli ollut kysymys isän ja pojan välillä Ruotsissa, oli isä suoraan sanonut: »Meillä on kyllin konttorikirjureita vetämättä poikanulikoita Suomesta saakka». Vanhan kauppiaan ollessa rouva Burgin luona ei sattunut Maurits olemaan kotona, ja rouvalla oli muuta mielessä, jotta ei muistanut Mauritsista puhua nyt, kun vanha Hirts tiesi, että poikanulikka Suomesta oli hänen omaa sukuansa.

»Älä sure, sisar kulta!» lohdutti Maurits. »Saat nähdä, että kaikki vielä päättyy paremmin kuin osaat arvatakaan».

Ellen ei vastannut mitään, hän vaan huokasi syvään. »Puhu hiljemmin, ettei äiti herää» — lausui hän sitten. Vanha rouva lepäsi pienemmässä kamarissa.

Silloin aukeni ovi hiljaa, ja kadulta astui huoneesen vieras. Hiljaa oli ovi avattu. Maurits kuuli sen kumminkin, ja ensi silmäys oveen päin ilmaisi hänelle, että tullut ei ollut mikään vieras. »Albert!» huusi hän.

Ellen oli tuskin kuullut nimen, tuskin ennättänyt kääntyä, ennenkuin hän oli Albertinsa sylissä. Hetkeksi oli kaikki unohdettu. Valo, kirkas, semmoinen kuin auringon päivänä, jona lumiselta taivaalta pilvet ovat kadonneet, loisti hänen silmistänsä, rakkautta, iloa täynnä! Vanhan rouvan uni oli nyt mennyt. Ellenin ilo, joka huutoon »Albert!» oli puhjennut, oli herättänyt hänen.

Ensimäisen yhteensattumisen ilo antoi vähitellen järjellekin sijaa. Albert tiesi, että hänen isänsä oli lähtenyt, mutta missä mielessä, sitä hän ei tiennyt. Hän oli samana päivänä, jona hän sai Trobergin kirjeen, lähtenyt Suomeen. Hänen sydämensä oli pakahtua silloin. Isänsä oli hänen mielestänsä viime aikoina ollut niin kummallinen. Hän ei uskonut todeksi, mitä hän Trobergin kirjeestä luki, ja kumminkin täytyi hänen luottaa tähän ystäväänsä. Hän ei huolinut isänsä kiellosta; hänen täytyi tavata Elleniään, voittamaton tuli paloi hänessä. Merellä olivat laivat, missä toisessa isä, toisessa poika matkustivat, tulleet toinen toistansa vastaan; mutta isä ja poika eivät ensinkään aavistaneet, että he niin likellä olivat toisiaan.

Albert sai pian tietää, millä ehdolla ukko olisi ollut suostuvainen hänen ja Ellenin yhtymiseen. Tämä herätti hänessä kummallisia tunteita, sillä hän ei ensinkään osannut aavistaa, mitkä syyt isällänsä oli ollut tähän ehtoon. Hän laski kätensä Ellenin kaulan ympärille ja lausui ei ikänänsä enää hänestä luopuvansa.

Nuorten rakastavaisten ilo ja onni, vanhan rouvan järjelliset mietteet, Mauritsin toivo, että hän vihdoin viimeinkin pääsisi Ruotsiin — jättäkäämme siihen kaikki. Jokaisessa asui vakaa toivo, että vanha kauppias vihdoinkin ehdoitta peräytyisi, ja tämä elähytti etenkin nuoria. Vielä samana päivänä kirjoitti Albert isällensä pitkän kirjeen, missä hän todellisesti kertoi romaaninsa alusta loppuun saakka, ja tämän kirjeen päätti hän sillä, ettei hän sanonut tulevansa takaisin, ennenkuin isä suostuisi siihen, että Ellen seuraisi häntä hänen vaimonansa.

Viikon päivät kuluivat siitä, kun Albert oli tämän kirjeensä lähettänyt. Hän oli asuvinansa voudin luona, mutta suurimmat osat päivästä vietti hän … missä, sen arvaamme. Hän oli nyt onnellinen, sillä hän luuli isänsä juonet nyt varmaankin loppuneiksi. Silloin hänen onnensa paratiisin keskelle ilmausi vanhan kauppiaan vastaus. Tässä vastauksessa hylkäsi isä poikansa.

Olivatpa nyt hyvät neuvot kalliit. Albert suri, vaikka hän koetti suruansa salata. Ellen suri, sillä hänen armaansa onnettomuus oli hänen omansa; vanha rouva suri, sillä sovinnon ja hänen välillensä kohosi korkeana muurina vanhan Hirtsin itsepintainen viha; nuori Maurits suri, sillä hänen toiveensa raukesivat nyt tyhjään, ja voutikin suri, sillä hänen ystävyytensä oli todellinen. Vanhan Hirtsin sanat, joilla hän hylkäsi Albertin, kuuluivat: »Ellet kymmenen päivän kuluessa ole täällä takaisin, olet ijäksi hyljätty».

»Käyköön miten käy, minä en enää palaa!» oli Albertin päätös, ja tämän päätöksensä kirjoitti hän isällensä, saamatta siihen minkäänlaista vastausta. »Isänkin vallalla on rajansa» — sanoi hän tässä kirjeessään, »semmenkin kun tämän vallan vaikutin on suora itsekkäisyys ja itsepintaisuus. Minä olen saanut paikan, missä aluksi voin elättää itseni» — lopetti hän kirjeensä — »minä olen tästä päivästä alkaen kirjuri ystäväni Trobergin konttorissa».

Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat sitten, eikä mitään erinomaista tapahtunut. Mutta että nuorten iloon ja onneen koiruohon nestettä oli vuotanut, se näkyi ja sen tunsivat nuoret. Usein rukoili Ellen kyynelsilmin, että Albert lähtisi Ruotsiin isänsä luo, että hän siellä rukoilisi anteeksi hänen tottelemattomuuttaan. »Ehkä on isäsi sydän pehmennyt», puhui hän.

»Ei, ei!» vastasi Albert. »Isäni itsekkäisyys iloitsisi voitostaan, ja ainoa ehto, jolla hän minun jälleen pojaksensa tunnustaisi, olisi nyt, että minä sinusta luopuisin. Ja pitäisikö minun siihen suostuman?»

Kun Ellen tämän kuuli, painoi hän päänsä Albertin rintaa vastaan ja itki.

Syksy oli tullut. Marraskuu oli loppumaisillaan. Albert oli havainnut, että hänen työnsä, jolla hän tahtoi rakentaa majan itsellensä ja Ellenille, ei käynytkään niinkuin hän oli ajatellut. Köyhään kotiin, missä puutos irvistäisi joka seinänraosta, ei hän tahtonut viedä Elleniä, ja hän huomasi nyt surulla, että kuluisi paljon pitempi aika, ennenkuin hän voisi tarjota jommoisenkaan kodin Ellenille, paljon pitempi aika, kuin hän oli aavistanutkaan. Tämä huomio sai hänen alakuloiseksi, mutta se ei kukistanut hänen päätöstään. Kun Ellen sulhasensa huolellisen muodon havaitsi, kehoitteli hän nyt useimmin kuin ennen häntä palaamaan armoa pyytäväisenä isänsä luo. Vanha rouva ei pitänyt kummankaan puolta. »Molemmat ovat oikeassa» — sanoi hän Trobergille.

Mutta kun ei Albert ensinkään ajatellut muuta kuin kulkea alotettua rataa: työllä ansaita, mitä isän itsekkäisyys ei antanut hänelle — kun vähinkin toivo isän mielen muutoksesta oli sammunut, silloin tuli eräänä päivänä vouti hänen luoksensa iloisena. »Kirje Ruotsista, kirje isältäsi!» huusi hän.

»Missä! Anna tänne!» huusi Albert, joka tässä kirjeessä luuli tuomionsa näkevänsä.

»Se ei ole sinulle, se on minulle» — vastasi vouti. »Vielä voit päästä onnen satamaan neiti Lovisa Loon aviomiehenä».

»Sinullapa on sydän, joka vielä voi minua pilkata!» sanoi Albert nuhdellen. Tästä hänen lauseestaan näemme, että toinen on nyt se Albert, joka voudin kirjurina työskentelee, toinen se, jonka parissa olimme tämän kertomuksen alussa. — »Jollei sinulla ole muuta sanomista» — pitkitti Albert — »niin pidä kirjeesi; se on jo saanut matkaan vahingon; sinä olet sekoittanut minun laskussani».

»Mutta se koskee sinua ja Elleniä» — vastasi vouti. »Tuossa on kirje; lue itse!»

Albert luki kirjeen pikaisesti. »Viktoria!» huusi hän, ja ilonsa ensimmäisessä innossa syleili hän ystävätään. »Nyt pian kaupunkiin!»

»Mutta ehto… Hiljaa, hiljaa, hyvä herra!»

»Ehdoista minä vähät! Kaikkiin, kaikkiin suostun», huusi nuorukainen.

»Sekö sitten oli koko este!» puhui vakavasti vouti. »Ja tuon mitättömän asian tähden, vanhan ukon mielihuvituksen tähden on kaksi sydäntä saanut häälyä toivon ja toivottomuuden välillä koko pitkän vuoden. Albert! Sinun isäsi on itsepintainen kuin vanha kanto, joka tulessa ratisee eikä tahdo palaa».

»Ken tietää, eikö tämä koetusvuosi ole tehnyt minulle ja Ellenille enemmän hyvää kuin ymmärtää osaamme?» —

»Se nyt oli viisain lause, minkä olen suustasi kuullut», — sanoi vouti.

»Ja nyt Ellenin luo!»

»Mene, sinä onnellinen!» — puhui Troberg, kun näki ystävänsä kartanolla. »Sinä todellakin olet Ellenisi tähden työskennellyt, niinkuin muinoin Jaakoppi Raakelinsa tähden».

Mitä sisälsi vanhan kauppiaan kirje?

Se sisälsi suostumuksen, että Albert saisi Ellenin, jos tämä taipuisi siihen ehtoon, jonka ukko oli Ellenille pannut. Vanhan Hirtsin morsiamena pitäisi, tämän ehdon mukaan, Ellenin kohta tuleman Ruotsiin. Vanha rouva, Albert ja Maurits seuraisivat häntä. Albertin tulisi koko matkalla kohdella Elleniä äitipuolenaan.

Albert ei ollut niin hellätuntoinen kuin Ellen oli ollut. Hän siis piti koko ehtoa mitättömänä, semmoisena kuin se todellakin oli pidettävä. Vanha rouva ja vouti päättivät, että ukko oli vanhuuttaan lapseksi muuttumaisillaan tahi jo muuttunutkin. Niin narrimainen oli heistä tämä ehto.

Mutta ennenkuin seuraamme Elleniä ja Albertia, joka onnellisuudessaan todellakin seuraa isänsä narrimaista ehtoa niin tarkoin, että hän punastunutta Elleniä äidikseen nimittää — ennenkuin heitä Ruotsiin seuraamme, ottakaamme ensiksi jäähyväiset asianomaisilta Suomessa.

Edellisenä päivänä kuin siirtolaisjoukko lähti vaivaloiselle merimatkalle, sai kauppaneuvos Loo konttorissaan vähäisen kirjeen, jossa ilmoitettiin, että kauppias Aksel Hirts ja neiti Ellen Burg olivat kihloissa. Kun ukko tämän tiedon sai, jäi hän istumaan suu auki; sitten löi hän hämmästyksissään nyrkkinsä pöytään, niin että kajahti. »Järjestys, lempo vie, järjestys!» huusi hän. — Hänestäkin näkyi tämä hänen ystävänsä kihlaus niin järjettömältä, että hän sitten purskahti nauruun ja kiirehti ylikertaan kertomaan uutisen omillensa.

Vanha kauppaneuvos ei enää ollut varsin niin pahassa pulassa kuin hänet viimeksi tavatessamme. Lovisa on saanut toisen kosian, ja kaikki ennustaa, että tämän kosiminen päättyy paremmin kuin entisen. Eräs kauppaneuvoksen kirjureista, joka tiesi, mitä viime vuoden kuluessa oli kauppaneuvoksen perheessä tapahtunut, on uskaltanut nostaa silmänsä isäntänsä tyttäreen. Kauppaneuvos ei tosin ole tähän suostuvainen, mutta hän on nytkin joutunut vastatuuleen, ja arvattavaa on, että hänen täytyy järjestyksen ja etenkin rauhan tähden myöntyä. Kosia on hyvä poika, ahkera ja toimellinen, mutta hän on — ja se on suuri vika kauppaneuvoksen mielestä — hän on köyhä.

Kauppaneuvos kiiruhti Lovisan ja rouvansa luo. Mutta hän tuli liian myöhään uutistansa kertomaan; uutinen oli jo tunnettu. Lovisa itki vihasta, eikä hän voinut sanaakaan sanoa. Vaikka hänelläkin oli kosia, pisti häneen kipeästi, että Albert oli saattanut valita köyhän ompeluneidon ja hylätä rikkaan kauppaneuvoksen tyttären. Tosin oli Lovisalle kerrottu, että isä — ei poika — oli kihloissa neiti Ellenin kanssa — mutta järjen nimessä päätti hän tämän erehdykseksi ja päätteli sulhasen Albertiksi. Kuinka julmasti hän suuttui viattomalle Ellenille ja uhkasi kostaa — jääköön sanomatta. Kun kauppaneuvos tuli huoneesen, ei hän ennättänyt sanaakaan sanoa, ennenkuin rouvan sanantulva jo oli täydessä vauhdissa. Kaikki ukon väitökset, että sulhanen oli isä Hirts eikä poika eivät auttaneet. »Sinä olet väärässä, ystäväni!» huusi rouva. »Sinä et ymmärrä näitä asioita, ja kehtaatko seisoa tässä ja valehdella! Minä vaivainen ihminen, jolla pitää oleman semmoinen mies!»

Vihdoin sai Lovisakin suunvuoron. »Että sulhanen on minun Albertini, se on varma» — sanoi hän. »Mutta isä, minä tahdon kostaa … kostaa! En sillä, että minä mitään Albertista välitän, en. Hän olkoon ja jääköön hylätyksi ja pysyköön voudin konttoripoikana. Mutta minä tahdon hänelle näyttää, että minua odottaa loistavampi, onnellisempi tulevaisuus kuin häntä. Minä tahdon lähettää hänelle kirjeen, jossa minun kihlaukseni Bartolomeus Mullin kanssa julaistaan».

»Järjestys! Pyhäin nimessä…» huusi onneton kauppaneuvos.

Hän ei saanut jatkaa, sillä nyt oli rouvan vuoro. »Aivan oikein! Oi, Loo! Etkö huomaa, kuinka paljon neroa tyttärelläsi on! Kuka olisi voinut keksiä jotakin niin sukkelaa! Sen minä sanon, Loo, että sinä et kelpaa hänelle isäksi; sinä olet yhtä tuhma kuin hän viisas. Oi Jumala! Tekisipä mieleni nähdä, mitä tuo Albert sanoo, kuinka hän vihastuu, kun saa tietää Lovisan kihlauksen. Miks'et tuota ennen keksinyt, Lovisa…?»

»Mutta, mutta…» intti kauppaneuvos.

»Mutta sinä menet heti kirjapainoon ja tilaat ilmoituskortit, etkä palaa ennenkuin semmoisia sinulla on».

»Mutta rakas…!»

»Ja huomenna on sunnuntai, ja huomenna kuulutetaan ensi kerta», päätti
Lovisa.

Kauppaneuvos ei enää voinut viipyä omiensa kanssa. Hän pisti sormet korviinsa ja juoksi ylös. »Järjestys! Järjestys!» huusi hän. »Perhana vie! Niissä on ihmisiä laittamaan häitä talooni jo maanantaiksi!»

Kun kauppaneuvos oli mennyt, kutsuttiin konttoristi Bartolomeus Mulli ylikertaan kuulemaan onneansa.

* * * * *

Jouluaaton ilta oli tullut. Suuressa salissa kauppias Hirtsin talossa paloi kynttilät kristallikruunuissa. Sali oli juhlapuvussa, mutta vieraita ei salissa nähty monta. Täällä vallitsi kummallinen hiljaisuus.

Joitakuita täällä kumminkin tapaamme, joita emme ennen ole kauppias
Hirtsin huoneissa nähneet. Vanha rouva Burg, neiti Ellen ja nuorukainen
Maurits ovat täällä. Voudin myöskin siellä näemme.

Keskellä salin lattiaa on vihkimätuoli; pienissä polvityynyissä olevat kolot näyttävät, että jotkut ovat polvillansa vihkimätuolin edessä olleet; papista, joka kirjansa laskee mahonkipöydälle, päättelemme, että vihkiminen on vasta tapahtunut.

Ja niin onkin. Albertin ja Ellenin liitto on nyt siunattu.

Vanha rouva Burg astui hiljaa, vakavasti nuorten luo ja syleili heitä hellästi. Kyyneleet valuivat vanhuksen silmistä. Hän oli syvästi liikutettu. — Tässä samassa huoneessa oli hän nuorena iloinnut, täällä oli hän ensi kerran rakastunut — täällä tavannut Burgin, sen oikean, saman jonka kanssa hänen elämänsä onnellisimmat päivät kuluivat. Nyt oli rouva vanha, elämän myrskyissä oli hän paljon kokenut. Niissä oli hän paljon oppinut. Opin aikana oli hän vihannut ihmiskuntaa, omaa sukuansakin. Nyt, nyt vihdoin oli hän sovitettu. Ja tämä näkyi selvästi siitä hellyydestä, syleilystä, jolla hän sulki syliinsä nuoren avioparin.

Lähellä tuon vihkimätuolin paikkaa, joka nyt salista korjataan pois, seisoo nojatuoli. Siinä istuu vanha kauppias Hirts. Hän ei jaksa käydä nuorten luo; nuoret tulevat hänen tykönsä. Hän hymyilee tyytyväisenä. Hän on saanut tahtonsa täytetyksi; hän ei ole peräytynyt.

»Vanhuus haittaa» — oli ukko Hirts sanonut kaikille, jotka nyt kysyivät, mitenkä hän jaksoi. »Vanhuus haittaa» — siinä oli hän oikeassa. Mutta asian oikeampi laita on kumminkin vähän toisin kuin ukko uskottaa ihmisiä.

Kun hän tuli takaisin matkaltansa Suomesta ja sai tietää poikansa lähdön, suuttui hän ankarasti ja päätti ei kuuna päivänä suostua Albertin ja Ellenin liittoon. Hän vannoi ja kirosi. Mutta kun Albertin kirje tuli, luuli hän siinä lukevansa Albertin katumuksen, vaikka poika jäykästikin siinä väitti järkähtämättömyyttään. Vaan kun hän sittemmin huomasi, että Albertin päätös todellakin oli järkähtämätön, että Albert kymmenen päivän kuluessa ei palannutkaan hänen luoksensa, silloin itki ukko vihasta, johon etukynnessä oli syynä se, että Albert oli ruvennut voudin konttorikirjuriksi. »Olisihan poika raiska minulta saanut, mitä olisi tarvinnut, jos olisi pyytänyt» — mumisi ukko, joka kumminkin, jos poika olisi pyytänyt, olisi — siten myöntymättömyyttään ilmoittaen — vastannut: »Palaa takaisin, luovu Ellenistä, niin saat mitä pyydät».

Kun sitten aikaa kului eikä Albert kumminkaan, niinkuin ukko salaisesti toivoi, palannut, murti viha, suru ja kaipaus hänet kokonaan. »Vanhuus haittaa!» — sanoi hän; mutta haittana oli se, ettei Albertista mitään kuulunut. Ukon selkä koukistui, hänen mielensä kukistui; hän muuttui vapisevaksi vanhukseksi. Hänen jäsenensä kangistuivat, hänen terävät silmänsä kadottivat teränsä; hän muuttui muuttumistaan lapseksi jälleen. Hän huusi väliin Albertia, ja kun hän muisti, että Albert oli kaukana poissa, vaipui hän välinpitämättömyyteen, josta ei mikään voinut herättää häntä. Ainoa keino hänen parantamisekseen on Albertin palaaminen — sanoivat lääkärit; mutta kun tahdottiin saada ukkoa tätä pojallensa kirjoittamaan, ei hän ottanut sitä korviinsakaan. »Minäkö peräytyisin, söisin sanani! En!» huusi hän. Mutta kun aikaa kului, nousi ukon halu tavata Albertia, saada hän luoksensa, yhä suuremmaksi. Lääkärit olivat nyt hänen omasta suustaan kuulleet, minkä tähden hän oli poikansa hylännyt, ja nähneet siihen syyksi ainoastaan ukon itsekkäisyyden. He keksivät keinon, johon ukko tarttui. Vanhan Hirtsin ei tarvitsisi peräytyä. Ellen olisi varmaankin tuleva Ruotsiin vanhan Hirtsin morsiamena, jos ukko vielä kirjoittaisi joko Albertille tahi voudille. Tähän suostui ukko heti, ja iloisesti, ja jo ennenkuin lääkäri oli saanut ehdotuksen sanotuksi, huusi ukko paperia ja kynää. Hän kirjoitti, mutta hänen kirjeesensä liitti lääkäri lausunnon ukon tilasta. Ja että kirje teki tehtävänsä, sen olemme jo nähneet.

Ukko odotti sitten siirtolaisjoukon tulemista, kuten lapsi jouluaattoa odottaa. Ne, joita hän kaipasi, ne tulivat, ja tuskin oli ukko nähnyt Albertin ja Ellenin, ennenkuin hän yhdisti näiden kädet ja suuteli neitoa poikansa morsiamena. Mutta »vanhuus haittaa». — Ukon voimakas aika oli ijäksi kulunut. Hänen voimansa olivat murtuneet. Kuten lapsi iloitsi hän siitä, ettei hänen sittenkään tarvinnut peräytyä. Ja nuoret, kun tämän ukon viattoman mielihyvän havaitsivat, eivät sitä tyhjäksi tehneet. Se varsinkin oli ukolle mieleen, että voudin toimesta oli lähetetty tieto kauppaneuvokselle Ellenin ja hänen kihlauksestaan. Sitä nauroi hän ja taputti käsiänsä.

Mielihyvissänsä siunasi ukko nuorta paria, jonka tuttavuus juuri tänä päivänä vuosi takaperin niin kummallisesti oli alkanut. Ukko olisi tahtonut pitää oikein komeat häät; mutta vouti, joka tiesi, etteivät nuoret eikä etenkään vanha rouva semmoisia tahtoneet, osasi niin muuttaa ukon mielen, että hänen tahdostansa häät vietettiin kaikessa hiljaisuudessa juuri samana päivänä, jona Albert ensi kerran oli nähnyt Ellenin.

Lapsellisessa mielessään iloitsi vanha Hirts. Vanha rouva Burg ei puhunut sanottavasti mitään tänä iltana. Muistot kuluneista ajoista elivät hänessä. Nuori Maurits, joka nyt oli astunut uuteen maailmaan, oli niin onnellinen kuin ihminen hänen ijässänsä voi olla. Hän oli jo useita viikkoja työskennellyt kauppahuone Hirtsin konttorissa.

»Järjestys! Muistakaa, että maailmassa löytyy toisiakin ihmisiä kuin te kaksi» — sanoi vouti nuorelle parikunnalle, joka onnellisuudessaan ei häntä suuresti huomannut.

Mutta vanha rouva lausui nuorille: »Te astutte tielle; minä olen kohta tien päähän ehtinyt. Sallikoon Luoja, että päähän päästessänne sydämenne olisi niin rauhaa täynnä kuin minun nyt on!»

»Minä en peräytynyt! Saattaako kukaan sitä sanoa, että minä peräydyin?» — lörpötteli vanha Hirts.

»Ei, sitä ei voi kukaan sanoa» — vastasi Albert. Ja vanha ukko hymyili.