VII.
Vilhelmin syntymäpäivä.
»Aika kuluu arvellessa, päivä päätä käännellessä», sanoo sananlasku.
Kolme vuotta on kulunut niistä päivistä, joina näimme Helsingissä patroni Rotherin perheineen. — Kolmessa vuodessa ennättää ihminen paljon ajatella ja useita kertoja päätänsä kääntää, jos sitä ainoana työnään pitää. Mutta ennättääpä kolmessa vuodessa paljon tehdäkin, jos vasituiseen työhön ryhtyy. Kolmessa vuodessa muuttuu paljon; mutta kuluupa väliin ihmis-elämästä tämän verran vuosia niinkin, ettei niiden kuluessa mitään sanottavaa tapahdu; päivä toista seuraa, tuomatta mitään sanottavaa uutta mukanansa. Mutta josko vuosia väliin näin kuluukin, tuomatta mitään uutta muassansa, niin kypsyypä kumminkin niiden kuluessa jotakin uutta, joka sitten salaman nopeudella saa aikaan muutoksia.
Paljon oli Vilhelmi näiden kolmen vuoden kuluessa ajatellut; mutta hän oli myöskin tehnyt paljon. Me tiedämme, mikä toivo hänessä eli ja mikä häntä elähytti. Ajatuksissa oli hänellä aina Anna, ja Annan tähden teki hän työtä. Näin oli aika kulunut. Vilhelmin työ on hänelle palkan antanut. Vilhelmi on syntymäpäivänään suorittanut jumaluusopin kandidaattitutkinnon. Mutta toivo, joka Vilhelmiä on elähyttänyt, ei ole toivoa etemmäksi päässyt; sillä Annan ja Vilhelmin väli on vielä samalla kannalla kuin se oli kolme vuotta takaperin.
Usein on Vilhelmi näiden vuosien kuluessa Annalle kirjoittanut, ja Anna on aina väliin vastannut. Mutta semmoista mieltä, semmoista henkeä, joka huokuu rakastavan naisen kirjeissä, semmoista ei ole huokunut niistä kirjeistä, joita Vilhelmi Annalta on saanut. Kaikkiin, mitä Vilhelmi rakkaudestaan on kirjoittanut, on Anna vastannut joko vaitiolemalla tahi kiertämällä niitä kysymyksiä, joita Vilhelmi on tehnyt. Mutta joka toivossa elää, se ei tahdo toivostaan luopua, niinkauan kuin rahtukaan löytyy, johon toivovainen voi nojata, semmenkin jos toivon toteentumisesta riippuu niin paljon, kuin Vilhelmin; sillä tästä hänen toivostaan riippui koko hänen tulevaisuutensa onni. Vilhelmi ei tahtonut tästä toivostaan luopua, vaikka hänellä Annan kirjeistä oli varsin vähän eläkettä toivolleen. Hän sai tyytyä siihen, että Anna oli vapaa, että kenties se aika tulisi, jolloin Annan kylmyys sulaisi rakkaudeksi. — Kirjeet, jotka tätä tällaista sisältivät, eivät tehneet Vilhelmiä onnelliseksi, sen ymmärrämme. Mutta ne myöskään eivät sammuttaneet hänen toiveitaan. Todellinen rakkaus aina voittaa, oli Vilhelmillä tapana ajatella yksinäisyydessään. Miksi ei minun voittaisi? Vetäneehän rakkauteni väsymättömyys vihdoin Annan sydämen minun puoleeni, sillä nainenhan Annakin on. Mutta toinen tunne Vilhelmissä nousi usein sotaan näitä tällaisia ajatuksia vastaan. Minä olen kerjäläinen, sanoi tämä tunne. Minä kerjään rakkautta. Jo ennenkuin Anna osasi aavistaakaan rakkautta, olin minä hänelle tuttu; nyt on hän siinä ijässä, jolloin naisen sydän on avoinna vastaanottamaan rakkauden tunteita, mutta Annan sydän on ollut suljettu, on ollut kylmä minua kohtaan. Hän voi vihdoin ruveta säälimään minua ja säälistä liittäytyä minuun. Se oli tämä ajatus, joka nousi sotaan Vilhelmin rakkautta vastaan, ja se oli vähitellen saanut hänessä syntymään päätöksen, jonka hän pani toimeen, vaikka koko hänen olentonsa vapisi toivon ja pelon välillä.
Hän kirjoitti Annalle. Hän pyysi viimeistä vastausta. Hän avasi Annalle sydämensä; hän ei salannut mitään. Ja sitten kirjoitti hän: »Minä olen väsynyt odottamaan. Minä tahdon varmuutta. Jos sinä vielä kieltäen vastaat, niin se on tuomioni; minä sen semmoisena pidän. Siis ole suora sanoissasi! Suostutko liittymään minuun? Kahdesta lauseesta voit valita toisen: Suostun — tai en suostu! Niissä on minun tulevaisuuteni onni tahi onnettomuus. Mutta ennenkuin näistä toisen valitset, vastaa itseksesi kysymykseen: Rakastanko minä Vilhelmiä? Ja sen mukaan, miten sydämesi tähän kysymykseen vastaa, sen mukainen olkoon vastauksesi minulle! Nyt painukoon vaaka toiselle tahi toiselle puolelle! Ratkaisun aika on tullut».
Näin oli Vilhelmi kirjoittanut pari viikkoa ennen syntymäpäiväänsä. Nyt odotti hän tähän kirjeesensä vastausta, ja hän oli lujasti päättänyt kuolettaa rakkautensa sen mukaan kuin se hänelle oli mahdollista, jos — — — Hän vaaleni, kun hän itsekseen ajatteli tämän alkulauseen loppua.
Kun Vilhelmi oli filosofian kandidaattitutkintonsa suorittanut, oli hän kauan miettinyt miksi ruveta. Kaikki virkatiet olivat hänelle avoinna. Ja kuten näimme, on hän valinnut papillisen ammatin. Mutta tavallinen pappi on Annan mielestä halpa. Tämän ajatuksen oli Anna Vilhelmille lausunut, ja tämä lause oli vaikuttanut, että Vilhelmi oppineeksi papiksi pyrki.
Joitakuita kertoja oli Vilhelmi näiden vuosien kuluessa tavannut Annan. Joitakuita kertoja oli hän käynyt Katajalahdella. Aina, kun hän sinne lähti, oli hän toivonut vihdoin viimeinkin Annan ylkänä palaavansa; mutta aina oli hän palannut alakuloisena, sillä samaa kuuli hän Annan suusta Katajalahdella, minkä hän hänen kirjeistään sai lukea Helsingissä. Helsingissä oli hän enimmät ajat oleskellut, sillä siellä oli hänellä vähäinen apulaisvirka hoidettavana. Ville ja Antero olivat hänellä yhä vielä asuinkumppalina. Ville oli aikeissa ruveta lakimieheksi, Antero luki filosofian kandidaattitutkintoa varten.
Näin oli Vilhelmin asiat, kun hän 26 vuotisena suoritti jumaluusopin kandidaattitutkintonsa. Kirjettä Annalta, Annan päättävää vastausta odotti hän nyt. Pelon ja toivon välillä oli Vilhelmi syntymäpäivänään käynyt yliopistoon, pelon ja toivon välillä oli hän tutkinnon suoritettuaan sieltä palannut. Mitään tutkintopitoja, semmoisia, joita ukko Rother oli hänelle pitänyt, kun hän filosofian kandidaattitutkintonsa oli käynyt, ei hänellä nyt ollut aikeitakaan pitää. Kaikki hänen vanhat kumppalinsa olivat hänestä vieraantuneet, ja enin osa niistä oli jo yliopistosta eronnut. Aksel Rönneqvist oli pian ainoa, joka silloin tällöin kävi hänen luonansa.
Syntymäpäivänsä ehtoopuolella istui Vilhelmi tapansa mukaan kotona. Ville ja Antero olivat molemmat poissa. Ville kulki keräjillä, ja Antero oleskeli kotonansa Katajalahdella. Vilhelmi oli niin muodoin ihan yksin. Synkät ajatukset asuivat Vilhelmissä. Tämä synkkämielisyys, joka jo kauan oli hänessä vallinnut, oli saanut hänen ihmisvihaajan kaltaiseksi, sillä se ei antanut hänelle hupaisuutta semmoisissakaan tilaisuuksissa, missä iloisia oli koossa. Kun Vilhelmi tuossa istui, ajatteli hän Annaa ja minkä vastauksen tämä oli hänelle antava. Jo olisi vastauksen pitänyt ehtiä. Kun Vilhelmi oli tutkintopuuhissaan ollut, ei hän ollut huomannut, miten nopeasti päivät kuluivat; nyt muisti hän, että jo pian kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun hän kirjeen Annalle lähetti. Näissä ajatuksissa istui hän, kun hänen ystävänsä Rönneqvist astui hänen huoneesensa. Tämä oli ainoa Vilhelmin lukiokumppaleista, joka vielä oleskeli Helsingissä. Rönneqvist oli heittänyt lukemisen ja käynyt käytännöllisiin toimiin, ollen nyt alhainen virkamies pankissa. Ystävällisesti toivotti Rönneqvist onnea Vilhelmille. joka hymyillen hänelle vastasi: »Niin on; askele on otettu, ja niin pian kuin täältä joudun, lähden Turkuun, papiksi vihkimistä varten».
»Minä siis jään ihan yksin. Sinä olet viimeinen koulu- ja lukiokumppaleistani, joka täältä nyt lähtee. Kaikista meistä, jotka yhdessä nuoruudessamme olimme, on tullut miehiä».
»Et ole vielä nähnyt kaikkien loppua, ja sitä ennen ei ole takaamista» — vastasi Vilhelmi.
»Aina sinä olet synkkämielinen» — vastasi ystävä. »Totta on, että moni meistä ei ole toteuttanut niitä toiveita, joita meistä lukiossa ollessamme oli, mutta heittiöksi ei ole kukaan joutunut. Löfistäkään ei tullut muuta kuin tavallinen henkikirjoittaja. — Kuules, oletko mitään kuullut hänestä. Eikö hän asu lähellä setäsi asuntoa, lähellä Katajalahtea?»
»En ole hänestä mitään kuullut, sitten kun hän Katajalahden likitienoihin muutti. Kolme kuukautta on nyt siitä. Tiedän vaan, että hän pari kertaa on käynyt setäni luona, joka häneen on ihastunut, kuten Antero viimeksi kirjoitti».
»Että setäsi on häneen ihastunut, se ei minua kummastuta. Löf on niitä, jotka voivat lumota ihmisiä, tarkkasilmäisempiäkin kuin setäsi on».
»Ja kumminkin on hänessä jotakin ihan tyhjää. Hänen puheensa jonkun ajan miellyttää, mutta se jättää jälkeensä kuuliaan tyhjyyttä. Sinä tiedät, Akseli, etten koskaan ole voinut ystävän tunteilla kohdata Löfiä; saattaa siis olla, että minä puolueellisilla silmillä olen häntä katsellut».
»Minä en ole kuullut Löfillä olleen ainoatakaan todellista ystävää» — vastasi Rönneqvist. »Mutta siinä oli Löf omituinen, että hän itse osasi seuransa valita. Jos hän olisi tahtonut, olisi hän itseensä voinut sitoa kenen tahansa; mutta aina, kun hän oli jotakuta miellyttänyt, työnsi hän jollakulla puheella tahi käytöksellä tyköään tämän. Sinä muistat, kuinka ihastunut Antero Rother alussa oli häneen».
»Ja olisi ehkä vielä, ellet sinä olisi häneen vaikuttanut».
»Minäkö! En ensinkään! Siihen, että ystävyys Anteron ja Löfin välillä loppui, siihen olet sinä syypää, Vilhelmi! Tätä en sano soimatakseni sinua; päin vastoin. Sillä monessa nuoressa on Löf pahaa vaikuttanut».
Vilhelmi nousi. »Olkoon miten tahansa!» — sanoi hän. »Löf on ainoa, jota en voi kärsiä. Syytä siihen en ymmärrä, sillä mitään pahaa Löf ei ole minulle tehnyt. Mutta aina on hän ilmestynyt tielleni silloin, kun en ensinkään olisi häntä sinne halunnut. Ja jos olen joskus iloinen, niin kun häntä muistan, katoo iloni, ja kummallista tyhjyyttä tuntuu sydämessäni. Syytä tuohon en ymmärrä, ja se minua sekä kummastuttaa että huolestuttaa».
»Älkäämme hänestä puhuko… Ah, sinä, joka näin yksinäisyydessä elät, et tiedä, että Björk parka on kaupungissa. Hän oli suuri hulivili, mutta nyt saa hän siitä kärsiä».
»Mitä! Onko hänelle tapahtunut mikään onnettomuus?»
»Onnettomuus tahi onni, miksi sitä luettanee. Hän on saanut rukkaset. Sinä tiedät, että hän oli isänsä rautatehtaan hoitaja. Siellä lienee hän elänyt liiaksi isäntänä, ja seurauksena siitä on, että hänen morsiamensa peruutti kauppansa».
»Minä jo luulin hänen viettäneen häänsä».
»Hän ei niitä vietä entisen morsiamensa kanssa, se on varmaa. Nyt on hän aikeissa lähteä ulkomaille. Rukkaset eivät näytä häntä painavan».
Näin juttelivat ystävät entisistä tovereistaan. Rönneqvist koetti päivän vähäisillä uutisilla poistaa surumielen Vilhelmistä, ja hän onnistuikin sen verran, että Vilhelmin ajatukset hetkeksi kääntyivät hänestä itsestään.
Ilta oli osaksi kulunut. Rönneqvist oli valmis lähtemään, mutta sitä ennen sanoi hän:
»Mitä, jos menisimme johonkin ravintolaan syömään? Ruoan eteen tässä maailmassa kumminkin aina työtä tehdään».
Usein ennen oli Rönneqvist koettanut houkutella Vilhelmiä ulos, mutta Vilhelmi oli enimmiten aina vastannut kieltäen. Nyt odotti Rönneqvist samallaista kieltävää vastausta; mutta sen sijaan vastasi nyt Vilhelmi:
»Niin, mennään! Minä en täällä voi tarjota sinulle lasiakaan, niinkuin velvollisuuteni olisi ollut syntymä- ja tutkintopäivänäni».
»Ah, suo anteeksi, etten tiennyt tänään syntymäpäiväsi olevan! No onnea! Olkoon sinulla tulevana syntymäpäivänäsi oma koto, oma leipä ja ennen kaikkea oma … rouva».
Rönneqvist oli juuri saanut tämän sanotuksi, kun Vilhelmin vanha matammi astui sisään vähäinen kirje kädessä. Vilhelmi, jolle hän kirjeen antoi, silmäsi sitä hätäisesti. Käsi, jolla hän kirjettä piti, vapisi, ja hänen vaaleilla poskillansa leimusi vaalea ja punaruskoinen hohde. Kirje, joka hänellä oli kädessä, oli Annalta. Annan käsialan tunsi hän. Hän hengitti syvään, kun hän sen pisti taskuunsa.
»Sen ennätän sitten lukea» — sanoi hän. »Jos se mitään onnellista sisältää, niin on onni tallella; jos mitään surullista, niin aina se ehdittävänsä ehtii».
Aina ennen, kun Vilhelmi oli saanut kirjeen Annalta, oli hän kiireesti rientänyt yksinäisyyteen, saadaksensa kenenkään häiritsemättä sen lukea. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nytkin kiirehtiä toiseen kamariin kirjettä lukemaan; mutta nyt muisti hän, että se vähäinen paperi, jota hän kädessänsä piti, sisälti hänen hartaamman toiveensa toteentumisen tahi sen lopun. Hän oli tätä kirjettä odottanut; nyt, kun se oli hänellä, ei hän sitä uskaltanut avata.
»Lähtekäämme!» — sanoi hän.
Tiellä ravintolaan oli Vilhelmi hajamielinen, niin että hän usein vastasi päin seiniä ystävänsä kysymyksiin. Rönneqvist hyvin huomasi sen ja arvasi siitä, että kirje sisälsi jotakin tärkeää. Kun he ravintolaan tulivat, löi hän Vilhelmiä olalle ja sanoi:
»Ennenkuin maljaasi maistan, tulee sinun lukea tuo kirjeesi, muuten en saa sinulta kunnon vastausta. Että se jotakin tärkeää mahtaa sisältää, sen kyllä näen».
Vilhelmi loi silmänsä ystävään. »Olkoon niin!» — sanoi hän hiljaa — »Ollos sinä todistaja iloon tahi suruun». — Ja Vilhelmi taittoi sinetin, avasi kirjeen ja luki ne muutamat rivit, jotka kirje sisälsi.
Sitte huusi hän tarjoiliaa: »Pullo punssia ja kaksi lasia!» — käski hän.
Mutta ennenkuin kuulemme, mitä Vilhelmi ystävällensä puhuu, käykäämme
Katajalahdella katsomassa, mitä siellä samaan aikaan on tapahtunut.
Siitä ajasta, jona viimeksi Rotherin herrasväen näimme, ei ole heissä mitään erinomaista muutosta tapahtunut. Vanhennut on tosin ukko: Annasta on tullut 19 vuotinen neito ja Anterosta 24 vuotinen nuorukainen. Rouva, Anteron ja Annan äiti, on melkein entisellään; hän on siinä ijässä, jolloin nuoruus taistelee vanhuutta vastaan — se on: ihmisen parhaassa ijässä. Hän on yhtä toimelias, ehkäpä toimeliaampikin kuin ennen, ja tämä hänen toimeliaisuutensa näkyy enenevän samassa määrässä kuin ukon laiskuus.
Mutta vähäinen muutos on kumminkin tapahtunut, vaikkei sitä ensi silmäyksellä huomaa. Se muutos alkoi herrasväen Helsingin matkalla, mutta mistä se oikeastaan riippuu, sitä ei osaa yksikään Katajalahden herrasväestä sanoa. He vaan tuntevat, että kaikki ei ole niinkuin ennen oli. Rouva on ainoa, joka osaksi näkee syyn tähän muutokseen, mikä tuon tuostakin on häirinnyt ja aina väliin häiritsee sitä rauhallista kotielämää, mitä ennen Katajalahdella vietettiin. Rouva näkee, että Anna on tähän syypää; mutta hellempää äitiä ei löydy kuin Katajalahden emäntä on, ja hän antaa yhä vielä tyttärellensä täyden vallan olla ja tehdä, miten tytär paraaksi näkee.
Helsingin matka ei ole vaikuttanut Annassa hyvää. Annan herätti tämä matkustus lapsuuden viattomasta unesta, ja se hemmottelu, jolla Annaa oli kasvatettu, alkoi kantaa hedelmiä. Eläminen Helsingissä miellytti Annaa, ja samalla alkoi hänestä oleminen ja asuminen Katajalahdella tuntua ikäväksi. Mikä häntä ennen ilahutti, se ei nyt enää häntä ilahuttanut. Ennen juoksi hän laulaen ja riemuiten käytäviä; nyt, kun hän niitä kulkee, huokaa hän usein syvään. Pari kuukautta on hän joka vuosi oleskellut lähimmässä kaupungissa — se oli ensimäinen seuraus Helsingin matkasta. — Anna ikävystyy aikojaan Katajalahdella, ja siitä tuo vähäinen muutos.
Näin oli pian kolme vuotta kulunut, kun eräänä päivänä Katajalahdelle tuli vieras. Tämä ei ollut varsin tavallista, sillä sen, joka Katajalahdella kävi, piti tuleman asian alkain, ja monta tuttavaa, joka sellaista vaivaa olisi nähnyt, ei Rotherin herrasväellä ollut. Kun siis kääsit seisahtuivat pihalle, luultiin ensinnä Anteron, joka oli lähtenyt kaupunkiin, palanneeksi; mutta pianpa huomattiin, että ihan outo oli se vieras, joka nyt Katajalahdelle tuli.
Ukko Rother ei tuntenut vierasta, ei myöskään rouva, joka kumminkin muisteli jossakin ennen nähneensä hänet. Mutta Anna! Hän tiesi kuiskua äitinsä korvaan: »Se on herra Löf, uusi henkikirjoittaja».
Ja Löf se olikin, joka kihlakunnan henkikirjoittajana nyt ensikerran kävi Katajalahdella. Hän oli saman näköinen kuin silloin, jolloin Anna ja Vilhelmi hänen tapasivat Kaisaniemen puistossa; mutta se pilkkahymy, joka siihen aikaan oli asunut hänen huulillaan, se oli poissa nyt tahi osasi hän sitä kätkeä. Sama rohkeus kuin ennenkin oli hänellä vielä, ja tämän avulla tunsi hän pian olevansa ikäänkuin kotonansa Katajalahdella, jossa hän otettiin vastaan Pohjanmaan tunnetulla vieraanvaraisuudella. Hän voitti pian ukon suosion, ja voimme kohta sanoa sen: hän voitti Annankin jo ensi käynnillään, vaikka hän Annaa kohtaan osoitti kylmyyttä. Rouvan suosiota hän ei voittanut. Rouvalla oli jotakin häntä vastaan, johon hän ei itse syytä tiennyt, ihan samaten kuin olemme nähneet Vilhelmin tunnustavan. Mutta rouva ei puhunut mitään, ei silloinkaan, kun Anna Löfiä kiitti.
Samaan pitäjään, missä Katajalahti oli, ja lähelle tätä asettui Löf asumaan, ja pian oli hän jokapäiväinen vieras Rotherin talossa. Yhä suuremmassa mitassa osasi hän näillä käynneillään voittaa ukon ystävyyttä, joka niin kasvoi, että ukko oli pahoillaan, jos Löf jonakuna päivänä ei käynyt häntä tervehtimässä. He pelasivat lautapeliä, ja kun he siihen kyllästyivät, osasi Löf kertoa kertomuksia ja juttuja, joille patroni sai nauraa täydestä sydämestään. Kun ukko lepäsi tahi nukkui, joka nyt tapahtui kahdesti päivän kuluessa — vähän ennen puolista sekä puolisen jälkeen — oleskeli Löf Annan ja Anteron kanssa.
Omituinen oli Löfin käytös Annaa kohtaan. Oli kuin olisi hän varsin vähän huolinut Annasta, ja usein kuultiin heidän olevan riidassa. Jos Anna jotakin tahtoi, vastusti häntä usein Löf, ja väliin meni tämä vastustaminen niin pitkälle, että Anna oli pian itkemäisillään. Siitäkään ei ollut Löf olevinaan millänsäkään, ja aina tiesi hän laittaa niin, että hän voitolle tuli. Tällaisen käytöksen olisi luullut rikkovan Annan ja Löfin keskinäisen välin, mutta niin ei asia koskaan päättynyt. Päin vastoin tunsi Anna, kun Löf oli poissa, häntä kaipaavansa. Hänen oli muka hupaista taistella nuoren henkikirjoittajan kanssa.
Omituista oli myöskin Löfin käytös poissaolevaa Vilhelmiä kohtaan, kun hänestä, niinkuin usein tapahtui, tuli puhetta. Löf kiitti Vilhelmiä ja ylisti häntä sekä näkyi mielellään puhuvan hänestä. Varsinkin kun hän Annan kanssa puistossa kulki järven rannalla tai souteli Katajasaaren likisyydessä, rupesi Löf usein kenenkään muistuttamatta puhumaan Vilhelmistä, ja usein kuultiin hänen lausuvan: »Lienee toki neiti Anna ystävyyden lujimmilla siteillä sidottu Vilhelmiin; eikä se kummakaan. Onhan Vilhelmi henkenne pelastaja. Minä en luule erehtyväni, kun sanon, että Vilhelmi odottaa tästä työstään jotakin kallisarvoista palkintoa. Sehän on luonnollista». — Anna usein punastui, kun hän näitä tällaisia viittauksia kuuli. Tästäkin asiasta oli riita usein nousta Löfin ja Annan välillä. Kun Löf ylisti Vilhelmiä, herätti tämä soimauksen hengen Annassa nyt niinkuin aina ennenkin, mutta harvoin se sentään hänessä niin valloille pääsi, että hän sitä sanoissa olisi näyttänyt.
Jotakin omituista tunsi Anna sydämessään, kun hän nyt Löfin ollessa jokapäiväisenä vieraana sai kirjeitä Vilhelmiltä. Näistä kirjeistä henki häntä vastaan syvä rakkaus. Vilhelmin sanat ja lauseet olivat ihan toisenlaisia kuin Löfin. Itse siitä tietämättään vertaili Anna näitä molempia nuorukaisia toisiinsa, ja päättyipä aina vertailu niin, että Vilhelmi jäi takapajulle. Vilhelmin alituiset lauseet rakkaudesta väsyttivät Annaa; hän ei niitä ymmärtänyt. Annan sydämessä ei löytynyt niille vastinetta; mutta samalla miellyttivät ne häntä. Löfin väittelyissä oli jotakin kiihoittavaa, joka neitoa lumosi. Ja itsekin huomasi hän, kun hän Vilhelmille vastasi, että hänen kirjeensä nyt olivat toisellaiset kuin ennen, että näissä ilmaantui samallainen vastustushenki, joka hänessä nousi, kun hän Löfin kanssa puheli, ja etteivät sanat enää vuotaneet hänen sydämestään. Tämä sai aikaan sen, että Anna tästä alkaen vastahakoisesti kirjoitti Vilhelmille, ja että hän usein vasta pitkän ajan kuluttua vastasi.
Näin oli asiain laita, kun eräänä kauniina Toukokuun päivänä Anna sai kirjeen Vilhelmiltä. Kun posti tuli, istui Anna puistossa. Patroni ja Löf olivat lautapelin ääressä salissa. Patroni nousi vastahakoisesti laukkua avaamaan. — »Ei muuta kuin kirje Vilhelmiltä Annalle» — sanoi hän.
Löf hypähti ylös. Hän oli kuullut jotakin. Hän ei tiennyt, että Vilhelmi ja Anna olivat kirjevaihdossa. Anna ei ollut siitä hänelle puhunut mitään.
»No, istu alas; eihän tuo ole mitään outoa!» sanoi patroni, kun Löf kiireesti oli kulkenut kirjeen luo.
Löf teki niinkuin ukko käski; mutta nyt ei enää peli käynyt Löfiltä.
Hän pelasi väärin, ja varsinkin sen jälkeen, kun ukko oli antanut
Vilhelmin kirjeen erään piian vietäväksi Annalle. Ukko voitti ja oli
siitä hyvillään.
Tällaikaa oli Anna lukenut puistossa Vilhelmin kirjeen.
Kirjeen sisällön me jo tunnemme. Mitä vaikutti se Annassa?
Sanat kirjeessä olivat niin lempeitä, niin Vilhelmin sydämestä vuotaneet, että Annan mieli heltyi. Anna muisti lapsuuttansa, muisti miten hellästi Vilhelmi oli häntä kohdellut hamasta siitä päivästä, jona hän hänen kuolemasta pelasti. Mutta samassa herätti Vilhelmin vaatimus, että hän lopullisen vastauksen antaisi, hänessä taasen tuon vanhan riitahalun. Hän luki kirjeen vielä kerran, ja hellyyden henki, joka Annassa oli ollut heräämäisillään, pakeni yhä enemmän syrjälle. »Kuka on Vilhelmille antanut luvan näin kirjoittaa? Osaanko minä näin paikalla vastata: mikä oikeus on hänellä sitä vaatia?» — kysyi hän itseltään.
Peli salissa oli loppunut. Patroni oli mennyt levähtämään. Löf kiiruhti Annan luo puistoon. Hän koetti levottomuuttaan salata, koetti painaa alas ajatusta, joka yhä vaan nousi, ajatusta: »Kentiesi olen erehtynyt, kentiesi en olekaan käyttäynyt viisaasti. Kentiesi Anna vaan on pilkannut minua».
Lukia! Sinä olet jo arvannut, mitä varten Löf kulkee Katajalahdella ja minkä hyödyn hän vierailuistaan toivoo voittavansa. Onko siis kummaa, että Löf on levoton saatuansa tietää, että sillaikaa, kun hän on luullut ymmärtävänsä, miten Annan sydän paraiten voitetaan, ja luullut jo avanneensa Annan sydämen, — niin ihan sillä aikaa on Anna ollut salaisessa kirjevaihdossa toisen nuoren miehen kanssa.
Kiireesti tuli hän Annan luo. Hänen ulkomuotonsa ei näyttänyt, mitä hänessä liikkui. Kun hän Annan näki, päätti hän jatkaa entistä käytöstään, kävi sitten miten kävi. Hän tiesi, millä kannalla hän oli Annan kanssa, mutta ei mille kannalle hänen asiansa kallistuisi, jos hän äkkiä muuttaisi käytöstään.
»Saako toivottaa onnea?» — kysyi hän, ja tuo entinen pilkkahymy oli taasen laskeunut hänen huulilleen.
»Ja mihin, jos on lupa kysyä?» — sanoi Anna, vastaukseksi päätään nyykäyttäen nuoren miehen tervehdykseen.
»Minä olen varma siitä, että tuo kirje, jonka vasta saitte…»
Anna punastui. »Oli Vilhelmiltä! Aivan oikein, herra henkikirjoittaja.
Jos siitä olette varma, niin ette pety».
»Minä siis saan toivottaa onnea!» — jatkoi Löf äänellä, jossa asui ivaa ja pilkkaa.
»Jos niin olisi, niin olisitte te viimeinen, jolle se kunnia tulisi».
»Mutta nyt satunnaisesti olen minä ensimäinen».
»Ensimäinen tahi viimeinen, se on minulle yhden tekevä».
»Nyt olette, neiti Anna, paha; nyt puhutte toista kuin ajattelette».
»Ja tekö olette hyvä? Kuka on antanut teille luvan tunkeutua minun salaisuuksiini?»
»Kuka on sitä kieltänyt? Ei kukaan. Älkää pahastuko, jos uskallan käydä vielä pitemmälle, Anna! Te ette rakasta Vilhelmiä; te ette koskaan tule hänen omakseen. Teillä on toinen rakkaus sydämessä».
»Ja kuka se toinen on, jota rakastaisin?»
»Minä!» — vastasi Löf hiljaa, ja hänen silmäyksensä olivat läpitunkevat. Hän hämmästyi itse rohkeuttaan.
»Te! Ette koskaan! Minäkö rakastaisin teitä, joka yhä vaan minua kiusaatte».
»Juuri sentähden. Jos Vilhelmi teitä rakastaa, jota en tiedä, niin rakastaa hän teitä kuten mieto rakastaa, joka yhä kyyneleet silmissä rakastettuansa lähestyy; —mutta jos minä teitä rakastaisin, niin rakastaisin miehen rakkaudella. Teidän sydämenne tuntee eroituksen: sillä juuri sen tähden, etten minä rakkautta kerjää, vaan sitä vaadin, rakastatte te minua».
Anna koetti nauraa. Nauru kuului teeskennellyltä. »Minäkö rakastaisin
teitä?» — vastasi hän. — »Kas sitä itserakkautta, joka on ääretön!
Minä olen suvainnut teitä, sillä te olette hullunkurinen tyhjänpuhuja.
— Siinä koko asia».
Kun Anna tämän sanoi, oli hän suuttunut. Ennen olivat he kiistelleet jokapäiväisistä asioista; nyt vedettiin kiistanalaisiksi asioita, jotka sydämiä koskivat. Ja Löf, joka nämä asiat esiin veti, puhui niistä, kuten olisi hän puhunut jokapäiväisistä seikoista — ja se suututti Annaa.
»Tottako puhutte vai leikkiä?» kysyi nuori henkikirjoittaja ja katsoi kauan Annaa.
»Tottako? Niin totta se on kuin että te tässä narrina seisotte. Minulla ei ole tapana valehdella».
»Eikä minullakaan» — vastasi Löf hiljaisella, murtuneella äänellä. »Minulla ei ole tämän vakuutuksenne perästä syytä sanoa teitä valehteliaksi. Minä uskon, että niin on, kuin sanotte, ja siinä tapauksessa tiedän minä, mitä minun tulee tehdä».
»Ja mitä?» kysyi Anna, joka itsekseen riemuitsi, kun hän nyt mielestänsä oli kiistassa täyden voiton voittanut.
»Sanoa teille jäähyväiseni ja toivottaa teille onnea Vilhelmin morsiamena; sillä minä näen nyt, että te olette laskenut leikkiä minun kanssani — tekin niinkuin… Jääkää hyvästi!»
Ja yhtä kiireesti, kuin hän oli tullut, erosi hän Annasta. Viimeisen lauseensa oli hän koettanut sanoa semmoisella äänellä, joka olisi samalla ilmoittanut, miten suuresti hän oli pettynyt, ja samalla, miten miehuullisesti hän vastoinkäymisensä kärsi.
Taaksensa katsomatta meni hän kiireesti huoneesen. Vähän ajan takaa näki Anna hänen tulevan sieltä ja puistoon päin katsahtamatta menevän maantielle päin.
Henkikirjoittaja oli menossa kotiin.
Kun Anna näki hänen menevän, ei hän häntä menemästä kieltänyt. Hän riemuitsi yhä vielä voitostaan. Mutta kun Löf ei palannut ja kun Anna näki hänen kiiruhtavan pois Katajalahdelta, katosi vähitellen voitonriemu. Hän istui siinä kauan ja, miten olikaan, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä — — ensiksi vihan, sitten … sitten jonkun toisen tunteen. Hän otti esiin Vilhelmin kirjeen, ja sille valuivat hänen kyyneleensä. Hän puristi Vilhelmin kirjeen ruttuun ja heitti sen kauas ruohikolle. Hän käyttäytyi kuten huonosti kasvatettu lapsi, joka jollakin tavalla on tullut loukatuksi.
Vihdoin hän nousi. Hänen vihansa oli kääntynyt syyttömään Vilhelmiin. Hän juoksi kiireesti kamariinsa, ja siellä kirjoitti hän vähäiselle paperilipulle:
»Vilhelmi! Sinä pyydät lopullista vastausta. Minä en ole sinua koskaan rakastanut, en koskaan, enkä saata sinua koskaan rakastaa. Sinä et tiedä, kuinka paljon pahaa sinä rakkaudellasi olet minulle tehnyt. Voi hyvin ja unohda onneton Anna!»
Hän sytytti kynttilän, pani kirjeen kuoreen ja sulki sen sinetillä. Sitten juoksi hän saliin, jossa vielä postilaukku oli. Siihen pisti hän kirjeen.
Anna oli vastannut Vilhelmin kirjeesen. Sen tehtyään vetäysi hän jälleen puistoon, jossa hän istui samalle paikalle, missä hän äsken Löfin kanssa puhellessaan oli istunut. Sieltä näki hän postinkuljettajan, kun tämä Katajalahdelta lähti. Ja silloin valuivat uudestaan kyyneleet hänen silmistään.
Vähän aikaa tämän jälkeen nähtiin toisesta päästä Katajalahden puistoa nuoren herran astuvan maantielle. »Voitto on minun!» sanoi tämä.
Henkikirjoittaja se oli. Hän oli salaa hiipinyt takaisin puistoon Annan lähelle ja sieltä nähnyt Annan kyyneleet. »Voitto on minun!» oli hän silloinkin sanonut. »Voitto on minun!» sanoi hän toistamiseen, kun hän pisti taskuunsa Vilhelmin kirjeen, jonka Anna oli ruohikolle heittänyt.
Nyt kului muutamia päiviä, joina ei Katajalahdella mitään kummempaa tapahtunut, kuin ettei Löfiä siellä nähty. Mutta että jotakin oli tapahtunut, se nähtiin Annan käytöksestä. Annan ilo oli loppunut. Hän ei saanut lepoa, ei yöllä eikä päivällä. Alinomaa muisti hän Löfiä, alinomaa ajatteli hän häntä, ja usein hän itki. »Löf kyllä tulee takaisin» — toivoi Anna ensimäisenä päivänä ja toisena; mutta Löf ei tullut. Viisi päivää oli kulunut — Löfiä ei näkynyt. Silloin muisti Anna katkeralla mielellä Löfin sanat: »Minullakaan ei ole tapana peruuttaa sanojani. Jääkää hyvästi!» — Ja Anna rupesi miettimään mahdolliseksi, ettei Löf palaisikaan enää Katajalahdelle. Kun tämä ajatus neidossa heräsi, vapisi hän, ja sanomattoman tuskan tunsi hän sydämessään. Hän muisti hätäisesti Vilhelmiä ja mitä hän tälle oli kirjoittanut, mutta heti oli hänellä jälleen henkikirjoittaja mielessään. Ja katkerammasti kuin ennen itki Anna.
Seitsemäs aamuaurinko nousi siitä päivästä lukien, jona Anna viimeksi Löfin näki. Anna heräsi levottomasta unesta. Hänen palavat silmänsä tuijottivat ulos puistoon; hänen poskillansa oli talven vaaleus. Tänäänkin — hän tiesi sen — saisi hän kuulla isänsä kysymyksen: »Mikä hiisi on vienyt henkikirjoittajamme? Anna, osaatko sanoa, miksi hän ei enää meillä käy?» — Nämä kysymykset, ne koskisivat kipeästi nytkin Annan sydäntä; ne olivat kipeästi siihen koskeneet edellisinäkin päivinä. Anna tiesi kysymykseen vastauksen, vaan hänen täytyi se muilta salata.
Anna istui tänä aamuna kauan kamarissansa. Päivä kului; kello löi 7, löi 8, löi 9, ja yhä vielä istui Anna siellä. Hän ajatteli, mitä tehdä ja miten saada jälleen Löf käymään Katajalahdella. Hän jo ajatteli hänelle kirjoittaa; mutta tämä ajatus oli tuskin tullut hänelle selväksi, ennenkuin hän sen hylkäsi. »Ei!» huusi hän. »Silloin olisi voitto hänen, ja minun heikkouteni olisi ilmi päässyt».
Mutta saisiko hän uskoa silmiänsä? Oliko se totta? Oliko se todellakin Löf, jonka Anna näki, kun sattui ulos katsomaan? Usein ennenkin oli hän jo luullut näkevänsä tämän lumoojansa. Eikö hänen luulonsa ja toivonsa taaskin häntä pettänyt?
Ei, — tiellä tuli todellakin Löf hiljaa käyden Katajalahdelle päin.
Kummallinen naissydän! Seitsemättä päivää oli Anna odottanut ja itkenyt
Löfiä, olipa jo aikonut alentua kirjoittamaan hänelle. Nyt tuli sama
Löf käskemättä. Mitä vaikutti tämä hänen tulonsa Annassa?
Hän hypähti ylös ilosta. Ruusut nousivat taasen hänen poskilleen. »Hän tulee!» Tämä ajatus täytti Annan sydämen. Mutta tätä ajatusta seurasi kohta toinen: »Miten kohtelen minä häntä?»
Hän oli usein tätä ajatellut. Hän oli jo edellisinä päivinä päättänyt. Nyt ajatteli hän tätä uudestaan, ja riemuhymyllä pysähtyi hän entiseen päätökseensä.
»Minä en ole häntä näkevinäni. Hän tulee luultavasti pyytämään minulta anteeksi. Hän saa pyytää kymmenen, niin — sata kertaa, ennenkuin hänelle anteeksi annan». — Tässä mielessä meni Anna alas ikään kuin satunnalta henkikirjoittajaa vastaan.
Tämä tuli.
Anna istui portaalla, kun Löf pihaan astui. Tuskin näkyväisesti nyykäytti hän päätään, kun Löf syvään kumarsi. — Uteliaisuudesta ei Anna kuitenkaan voinut olla luomatta silmiänsä vieraasen. Löfin silmät tapasivat hänen. Silmäykset olivat oudon. Löfin koko käytös oli kuin vieraan, joka ei koskaan ennen ollut Annaa nähnyt. — Ilvenäytelmä oli siis molemminpuolinen. Se vaan oli eroitus, että Löf tiesi Annan teeskentelevän.
»Onko patroni kotona?» kysyi henkikirjoittaja kylmästi.
»On. Tiedättehän, että isä ei kulje missään» — vastasi Anna.
Sanaa sanomatta meni Löf sisälle jättäen Annan portaalle istumaan.
Mutta salin ovea avatessaan heitti hän ikään kuin salaa silmäyksen
Annaan, ja siinä silmäyksessä ilmaantui kylmyyttä.
Annan riemuhymy oli ollut liian aikainen. Hän tunsi, että hän ennen aikojaan oli iloinnut. Hän tunsi itsensä voitetuksi. Löf ei tullut anteeksi pyytämään. Into ja viha taistelivat Annan sydämessä, ja niinkuin ennenkin päättyi tämä taistelu kyyneleihin. Kun Anna tunsi, että nämä kuumina valuivat hänen poskilleen, kiirehti hän puistoon, saadakseen siellä yksinänsä itkeä.
Ja siinä itkiessä murtui hänen sydämensä. Hän oli voitettu. Hän oli valmis tekemään kaikki saadaksensa takaisin Löfin. Hän pyyhki kyyneleensä; hän odotti Löfiä. Hän oli päättänyt lähestyä häntä.
Kauan istui hän siinä. Vihdoin näki hän henkikirjoittajan astuvan ulos, niinkuin ennenkin onnellisempina päivinä. Vilahdukselta pisti Annan aivoihin ajatus: »Ehkä sopisi minun vieläkin kylmyyttä häntä kohtaan osoittaa». Mutta kun hän näki, ettei Löf edes luonut silmiänsä sinne päin puistoon, missä Anna istui, katosi tämä ajatus, ja hän kiiruhti Löfin luo.
Anna oli tässä tavoiltaan kuten huonosti kasvatettu lapsi. Kaikkia, mitä hän oli tahtonut, oli hän oppinut saamaan. Ja kun hän sai jotakin, mitä hän oli halunnut, piti hän sitä varsin vähässä arvossa. Tässä kohtauksessa Löfin kanssa tapasi Annaa ensikerran vastoinkäyminen. Huonosti kasvatetun lapsen innolla ikävöitsi hän Löfiä. Ja kun tämä nyt taasen oli valmis lähtemään Katajalahdelta, ei osannut Anna ikävyyttään hillitä. Neidollisen ujouden antoi hän alttiiksi, kun hän Löfiä lähestyi. Hän kiirehti sille käytävälle, jota Löf kulki. Hän antoi kyyneleittensä vapaasti valua alas poskiansa myöten. Ja kun hän Löfiä vastaan ehti, seisahtui hän.
Mutta kun Löf nytkin tervehti häntä yhtä kylmästi kuin tullessaan, ei tiennyt Anna enää mitä hän teki.
»Te ette saa mennä, ette saa noin mennä!» huusi hän.
Löf seisahtui. »Te itkette, neiti Anna!» — sanoi hän, ikäänkuin hän nyt vasta sen olisi huomannut. »Miksi te itkette?»
Anna pyyhkäsi pois virtailevat kyyneleensä.
»Ja sitä kysytte te!» sanoi hän. »Te olette ollut varsin paha minua kohtaan».
»Minä paha teitä kohtaan!» kertoi nuori herra. »Jumala tietää, että minä olen syytön teidän kyyneliinne».
Anna ei vastannut mitään, mutta hänen kyyneleensä valuivat alas runsaammasti. Hän tarttui innokkaasti Löfin käteen ja puristi sitä.
Nuori henkikirjoittaja huokasi syvästi. »Se on siis totta! Anna, minä olin oikeassa, kun sanoin, että te minua rakastatte».
»Minä rakastan teitä!» vastasi Anna kiivaasti.
Nuori henkikirjoittaja syleili häntä hellästi. »Anna! Anna! Sinä olet minun!» sanoi hän hiljaa.
»Minä olen sinun» — vastasi neiti innokkaasti — »ijäti sinun!»
Tämä tapahtui samana päivänä, samana hetkenä, jona Vilhelmi suoritti tutkintonsa.
Miten erilainen olikaan se Anna, joka kolme vuotta takaperin kuuli Vilhelmin hiljaisen tunnustuksen, ja se Anna, joka nyt itse on rakkautensa tunnustanut!
Kun näemme toukan, joka koteloonsa sulkeutuu, ken osaa sanoa, mimmoisena lentävänä se sieltä jälleen ilmaantuu! Ei osaa ainakaan tottumattoman silmä sitä eroittaa. — Ken olisi osannut aavistaa, että Anna, joka vasta oli lapsi ja semmoisena avosydäminen, hellä ja myöntyväinen, ken olisi osannut aavistaa, että hänen silloin nukkuvassa sydämessään voisi piillä tuollaisia intoja, tuollainen kiivaus, joka ei mistään muusta tiedä, kuin päästä tarkoituksensa perille? Se on totta ja pysyy totena, että neito, joka lapsuuden unesta herää ja ensi kerran tuntee lemmenliekin sydämessään, ei muuta tiedä, ei muuta tunne kuin lempensä — mutta yhtä totta on, että tämä ensimäinen lempi, jonka suloutta runoiliat kiittävät ja yli kaiken ylistävät, että se usein, jopa useimmasti, asuu tunteiden hurmiossa ja innoissa, jotka eivät salli mitään muuta vieressään. Aika on näyttävä, onko se, jota ensimäiseksi rakkaudeksi sanotaan, oikeata rakkautta; sillä todellinen rakkaus on hiljainen, myöntyväinen, lempivä, koko olentoa vallitseva, eikä tuollainen kiivas, joka hetkeksi saa kaikki innot liikkeelle, joka jännittää ja pingoittaa tunteet — ja sitten, kun on voitto voitettu, kun intojen esine samallaisilla, yhtä kiivailla innoilla vastaa — laimistuu.
Että Annassa tällaiset kiivaat tunteet olivat voittaneet, sen olemme nähneet. Jos olisi Löf puistossa, josta hän seitsemän päivää takaperin noin kiireesti lähti, käyttäytynyt samaten kuin Vilhelmi kerran oli käyttäytynyt, jos olisi hän tunnustanut rakkautensa, niinkuin Vilhelmi sen teki, mitä olisi Anna hänelle vastannut. Siihenpä on vaikea vastata. Kentiesi olisi Anna kohdellut Löfiä kuten ennen Vilhelmiä. Mutta Löf ei niin käyttäytynyt. Löf herätti myrskyn tyynessä. Jommankumman, Löfin tahi Annan, oli voittaminen. Kaikki oli yhdelle kortille pantu. Anna luuli voittavansa; hän vastasi, vaikka toisilla, kovemmilla sanoilla, samaten kuin hän oli vastannut Vilhelmille. Mutta Anna ei huomannut, että Löf oli toinen kuin Vilhelmi; että Vilhelmin tunnustus oli toisellainen kuin Löfin. Anna luuli voittavansa juuri siinä, missä hän tappasi — ja tähän perustui Annan rakkaus. Tämä synnytti ne tunteet, ne innot, mitkä vallitsivat Annan koko olennon ja saivat hänen alentumaan siihen määrään, että hän Löfin rakkautta kerjäsi. Oliko tämä Annan rakkaus todellista rakkautta? Sitä nimeä emme voi Annan rakkaudelle antaa. Vilhelmin rakkaus, se oli toista laatua. Anna sen tallasi jalkojensa alle. Hän ei nyt muistanutkaan, että Vilhelmiä olikaan, eikä sitäkään, miten tunnottomasti hän oli katkaissut kaikki ne toiveet, joita hän tiesi Vilhelmillä olevan.
Anna oli voittanut, Löf rakasti häntä.
Onnellisissa tunteissa istui Anna kauan puistossa armaansa vieressä. Paljon ei siinä puhuttu; mutta kumminkin kului aika kiireesti. Ensimäiset rakkauden suudelmat olivat Annan ruusuisilla huulilla; ikuista rakkautta oli hänelle vannottu, ikuista rakkautta oli hän vannonut.
Oliko Anna onnellinen?
Vihdoin heräsivät rakastavaiset todellisuuteen. Löf muisti, että Annalla oli isä ja äiti. Lempeästi laski hän kätensä Annan hoikan vartalon ympäri.
»Tule vanhempaisi luo!» — sanoi hän. Anna heräsi niinkuin unesta. Hän ei ollut muistanut, että hänellä vanhempia olikaan. Hän tunsi nyt, että hän oli sidottu. Ne tunteet, joita todellisen rakkauden tunnustaminen vanhemmille herättää, kun kaksi nuorta näitä lähestyy ja heidän siunaustaan pyytää, ne tunteet, jotka, jos niin saamme sanoa, kruunaavat nuorten rakkauden — ne tunteet tunkeusivat kummallisessa muodossa Annaan. Hän nousi — ja nyt huomasi hän, nyt vasta, miten hän oli antanut viekkaalle sydämellensä äkkinäisen voiton; nyt tunsi hän, että hänen kohtalonsa oli sidottu Löfiin.
Käsi kädessä astuivat he puistosta huoneesen. Kovasti tykytti Annan sydän. Mitä sanoisivat hänen äitinsä ja isänsä.
Tämä ajatus oli nyt vuorostaan niin vanginnut Annan, että hän tuskin muisti, mitä asiaa varten hän isäänsä ja äitiänsä lähestyi.
Ukko Rother oli, kun henkikirjoittaja hänestä erosi, laskeunut tavalliselle levolleen ennen puolista. Hän oli jo ehtinyt nousta. Hän oli kutsunut Löfin kokopäiväiseksi vieraaksi ja kummasteli nyt, missä tämä viipyi. Hän oli juuri valmis lähtemään puistoon häntä etsimään, kun sisään hänen tykönsä astui kaivattu ja Anna.
Anna ei ollut silloin vapissut, kun hän rakkautensa tunnusti, eikä silloinkaan, kun hän rakkauden ensi suudelman huulillaan tunsi; mutta nyt Anna vapisi. Hän olisi nyt mielellänsä vetäynyt takaisin, mutta nyt oli askele otettu, nyt oli takaisin astuminen myöhäistä.
»Suokaa anteeksi», sanoi Löf hiljaa, »että minä olen vieraanvaraisuuttanne omaksi onnekseni käyttänyt».
Ukko ei ymmärtänyt ensinkään, että jotakin erinomaisempaa oli tapahtunut. Häntä tosin vähän kummastutti, että nuoret näin käsitysten hänen kamariinsa astuivat, mutta se hänen mielestänsä ei ansainnut sanaakaan.
»Tule joutuun! Ehkä vielä ennätämme lautapelin, ennenkuin mamma käskee meidät puoliselle», lausui hän.
»Lautapeli saa nyt odottaa. Hyvä setä! Annan sydämen olen voittanut, sitä pyydän nyt teiltä».
»Mitä hittoa sinä olet voittanut!» — huusi ukko, joka ei vieläkään ymmärtänyt, ja katseli pitkään pelitoveriaan.
»Aikaa on kulunut paljon siitä päivästä, jona te olitte nuori», — sanoi Löf — »koska ette enää lauluni nuottia tunne. Suorasanaisessa puheessa kuuluu asiani näin: Minä rakastan Annaa, Anna rakastaa minua. Minä pyydän häntä teiltä».
Suu auki tirkistellen Löfiä ja Annaa seisoi patroni. Hän ei ollut ajatellut vähäistäkään tännepäin. Uutinen siis hämmästytti häntä.
»Sinä siis tahdot häntä vaimoksesi» — sanoi hän vihdoin.
»Minä pyydän teidän siunaustanne» — vastasi henkikirjoittaja.
»No, jollet muuta pyydä, niin se olkoon sinulle koko sydämestäni suotu» — sanoi patroni, joka nyt oli hämmästyksestään tointunut. »Mutta Annaa vaimoksesi … se on toinen asia. Totta puhuen on aikomuksemme, minun ja mamman, ollut antaa Anna eräälle toiselle. Vaan koska tässä on kysymys Annan onnesta, niin vastatkoon hän itse. Anna, rakas lapseni, mitä vastaat sinä; onko niin, kuin ystäväni Löf tässä sanoo?»
Kun patroni tämän kysymyksen teki, oli hänen äänensä hellä ja isällinen. Hän itse oli liikutettu.
Kun Anna kysymyksen kuuli, riensi hän isänsä syliin ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten. Hellästi syleili ukko häntä. »No, no!» sanoi hän. »Minäkin vähän tällaista ymmärrän. Olen ollut nuori, niinkuin ystäväni Löf äsken sanoi. Aikoja on kulunut sitten kun tunsin, mitä te nyt tunnette; mutta muistanpa niitä kumminkin vielä. Minä ymmärrän sanattoman vastauksesi, Anna. Jumala siunatkoon sinua, lapseni!»
Ja hiljaa lähestyi ukko Rother Löfiä, jonka syliin hän laski Annan.
»Hän olkoon sinun! Suokoon Luoja teille sen onnen, minkä hän minulle ja
Amandalle on suonut!»
Kun Anna ymmärsi isän sanoista, että hän jollekin toiselle oli aiottu, vilahti Vilhelmin kuva hänen silmäinsä edessä. Hänen sydämensä tunsi kummallisen tyhjyyden tunteen, mutta heti katosi tämä tunne, ja kun hän Löfin syliin oli suljettu, voittivat äskeiset innot, ja näissä oli hän onnellinen.
Patronilla oli siis vävy tiedossa. Anna oli valinnut. Tosin oli, kuten patroni sanoi, Anna toiselle aiottu, ja että tämä toinen ei ollut kukaan muu kuin Vilhelmi, sen arvannee lukia. Patronin päässä tämä ajatus ei ollut syntynyt; rouvasta oli se lähtenyt. Katajalahden isäntäväki oli väliin Annan tulevaisuudesta puhunut; — tahi paremmin sanoaksemme rouva oli siitä puhunut, ja ukko oli rouvan puheesen suostunut. Rouva oli kauan aikaa takaperin huomannut, että Vilhelmin ja Annan välillä oli jotakin, ja hän oli arvannut, mitä tämä oli. Rouva tunsi Vilhelmin ja oli toivonut kerran saavansa nähdä Annan Vilhelmin omana. Tämä toivo oli jo pari vuotta vallinnut hänessä. Hän oli äidin silmillä tosin nähnyt, että Löf usein haki Annan seuraa; hän oli aikonut tästä puhua Annan kanssa ja samalla tutkia, millä kannalla Annan ja Vilhelmin väli oli, mutta hän oli tämän tutkimisen päivä päivältä yhä tuonnemmaksi lykännyt. — Niinä päivinä, jotka kuluivat Löfin poissa ollessa, oli rouva huomannut, että Annaa jokin vaivasi; mutta kun rouva tätä tyttäreltään kysyi, oli Anna syyttänyt milloin päänkipua, milloin hammastautia, ja kun äiti näki, ettei Anna tahtonut oikeaa syytä sanoa, ei hän koettanutkaan vasten Annan tahtoa saada sitä tietää. Nyt kun hän äkkiarvaamatta kuuli uutisen, että Anna oli Löfin morsian, hämmästyi hän, niinkuin äsken hänen miehensä. Mutta myöntyväisenä nyt, niinkuin aina ennenkin, kun hän kuuli, että tästä pitäjääsen äsken tulleesta herrasta Annan onni riippui, ei hän sanonut mitään muuta kuin: »Jumala siunatkoon teitä ja suokoon teille onnea!» Rouvalle oli tämä kihlaus kumminkin vastenmielinen; vaan sen mielensä hän salasi.
Löf viipyi koko päivän Katajalahdella, ja suurimman osan päivästä saivat nuoret rakastavaiset olla kahden kesken. Anna oli näinä hetkinä innoissaan tunnustanut kaikki, mitä hän viime viikon kuluessa oli ajatellut. Yhden vaan salasi hän. Hän ei puhunut mitään Vilhelmin kirjeestä, eikä myöskään siitä vastauksesta, minkä hän oli Vilhelmille lähettänyt. Ja Löf puoleltaan tunnusti, että hän oli rakastanut Annaa siitä hetkestä, jona hän hänen Helsingissä näki, ja että hän oli jo silloin päättänyt voittaa hänen. Yhden vaan salasi hänkin, sen että hän Vilhelmin rakkaudesta tiesi, että hän puistosta oli löytänyt Vilhelmin kirjeen ja että se hänellä vieläkin oli.
»Jos minä olisin tietänyt, mitä nyt tiedän» — sanoi Anna, kuu oli kuullut Löfin tunnustuksen, — »niin … ken tietää, olisitko näin kauas nyt ehtinyt. Sinua, pahankurinen, olisi minun pitänyt kiusata enemmän».
»Anna!» vastasi henkikirjoittaja. »Sinä et tunne minua, et tiedä kuinka voimallinen minun rakkauteni on; sitä saat ainoastaan aavistaa. Mutta usko minua, kun sanon, että ellet sinä olisi ottanut ensimäistä askelta lähestyäksesi minua, en olisi koskaan lähestynyt sinua. Minä olen oppinut hallitsemaan omaa itseäni, ja vaikka taistelussa rakkauteni kanssa olisin kuollutkin, et olisi koskaan saanut siitä tietää».
Löfin äänessä, kun hän tämän sanoi, oli jotakin niin miehuullista, mutta samalla jotakin, joka todisti, että Anna oli hänelle kallein maailmassa. Semmoinen vastaus, kuin nyt tässä Löfin, se löysi tien Annan sydämen pohjaan. Annan omaa tahtoa ei ollut kukaan, ei mikään maailmassa tätä ennen rajoittanut. Nyt tuli voimakas, väkevä, joka tälle omalle tahdolle rajoja pani, ja tämän voimakkaamman edessä tunsi Anna voimattomuutensa. Hän näki ja tunsi hänessä tukeen, jota vastaan hän saattaisi ja saisi nojautua, ja tällä tunteella oli Annan oma tahto kukistettu ja hän itse kokonaan Löfin vallassa.
Iltapuolella päivää astui rouva nuorten luo. Silloin hän puheli kauan heidän kanssansa, ja Löf tiesi niin laatia lauseensa, että rouva rupesi tulevasta vävystään saamaan parempia ajatuksia. Vihdoin käänsi rouva puheensa toisiin asioihin ja kysyi äkkiä:
»Oletko onnentoivotuksella, Anna, muistanut Vilhelmiä? Tänään on hänen 26 syntymäpäivänsä».
»Tänäänkö?» kysyi Anna hiljaa ja kummallisen hellällä äänellä. — »Sitä en ole muistanut». Ukko Rother naurahti. »Miten saatat, mamma, vaatia, että Anna nyt semmoista muistaisi; eipä hän suuresti näy muistavan mitään muuta kuin tuota, joka tuli kuin taivaasta pudoten ja vei meidän tyttäremme».
Rouva ei vastannut mitään; hän vaan pudisti päätään, vaikka tuskin näkyväisesti.
Mitä Anna illalla myöhemmin yksinäisyydessä ajatteli, mitä hän tunsi samana aikana, jolloin Vilhelmi ravintolassa avasi ja luki hänen kirjeensä — sen saamme vasta nähdä. Jätämme siis patronin kuorsaamaan ja Annan ja hänen äitinsä miettimään, sillä molempain viimeksimainittujen silmistä on uni karannut; Löfin jätämme myös kulkemaan edestakaisin kamarissansa, jonka lattiata hän pitkillä askeleilla mittaa, omituinen pilkkahymy huulillaan, — ja käymme Vilhelmin luona.
* * * * *
Ravintolassa, johon Vilhelmin ja hänen toverinsa jätimme, ei ollut paljon väkeä. Vähäisen pöydän ääressä, kaukana toisista, istuivat ystävät. Kun Vilhelmi oli Annan kirjeen lukenut, oli hän käskenyt tuomaan punssia. Tarjoojapoika oli tätä tuonut ja täyttänyt lasit.
Vilhelmi oli vaalea kuin kuollut; hänen kätensä vapisi niin, että hän töin tuskin sai lasin huultensa luo. »Maljasi, ystäväni!» — sanoi hän äänellä, joka toverin korvissa soi, niinkuin olisi se tullut kaukaa ja ollut tuntemattoman.
»Vilhelmi! Mikä sinua vaivaa!» huusi Rönneqvist. »Mitä sisälsi kirje?»
»Eipä paljon mitään» — vastasi Vilhelmi kummallisella äänellä. »Se sisälsi vaan sanoja, jotka murtivat erään nuorukaisen sydämen».
»Minä en ymmärrä vielä mitään muuta, kuin että sinua on kohdannut joku kauhea sanoma».
»Maljasi! Tämä juoma on mietoa, kuin olisi se paljasta vettä» — lausui
Vilhelmi kuulematta ystäväänsä.
Rönneqvist tarttui Vilhelmin käteen. Se oli kylmä. Hän katseli häntä tarkemmin. Suuria hikihelmiä oli noussut Vilhelmin vaalealle otsalle.
»Sinä olet sairas, Vilhelmi!» — huusi hän.
»En, minä nyt olen terveempi kuin ennen koskaan. Mutta minä olen ollut sairas».
»Sinä olet niin kummallinen. Jos minua ystävänäsi pidät ja voit sanoa, miten sinua on tuo kirje koskenut, niin sano!»
Vilhelmi katseli äänetönnä kotvan aikaa ystäväänsä. »Miksi en voisi sitä sanoa. Jos yhden sydän musertuu, vähäinenhän asia se on». — Ja ystävällensä antoi Vilhelmi äsken saadun kirjeen. — »Siinä uutinen: se ei ole suurenarvoinen» — sanoi hän.
Rönneqvist katseli uudestaan toveriansa. Hän ei nyt ensinkään häntä tuntenut Vilhelmiksi. Tämä, joka aina ennen oli itseensä sulkeunut, uskoi nyt toiselle salaisuutensa — luultavasti salaisimpansa. Rönneqvist otti kirjeen ja luki:
»Vilhelmi! Sinä pyydät lopullista vastausta. Minä en ole sinua koskaan rakastanut, en koskaan; enkä saata sinua koskaan rakastaa! Sinä et tiedä, kuinka paljon pahaa sinä rakkaudellasi olet minulle tehnyt. Voi hyvin ja unohda onneton Anna!»
Rönneqvist ei ollut tiennyt aavistaakaan, että syynä Vilhelmin alakuloisuuteen olisi ollut rakkaus. Hän oli päin vastoin luullut ystäväänsä sellaiseksi, johon ei mikään hellempi lemmen tunne voisi pystyä. Nyt selkeni hänelle kaikki, ja nyt huomasi hän, kuinka vähän hän oli ystäväänsä tuntenut. Hänellä ei ollut mitään sanomista, kun hän kirjeen Vilhelmille takaisin antoi, sillä hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Vilhelmin silmät olivat häntä tirkistelleet, kun hän luki, ja kun hän kirjeen takaisin antoi eikä mitään sanonut, sanoi Vilhelmi:
»No, siinä uutinen!»
»Ystävä parkani!» — virkkoi silloin hiljaa toveri.
»Älä sano paraksi, sano onnelliseksi! Minäkin uskalsin toivoa; olen vuosikausia sitä uskaltanut. Toivoessani on aikani kulunut. Sano minua onnelliseksi; sillä nyt minä tiedän, ettei ole minulla mitään toivomista».
»Joka on kadottanut toivon ja sen voiman, minkä toivo antaa, hän on kadottanut itsensä» — väitti Rönneqvist.
»Olkoon niin! Minusta on kumminkin toivottomuuden tila parempi kuin turha toivo. Minä olen onnellinen».
Vilhelmin puhe, hänen äänensä, kaikki hänessä oli niin kummallista, että Rönneqvist pelästyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä lohduttaa ystävätään. Hän istui ääneti. Vilhelmikin oli vaiti. Hän tirkisteli lasiaan, jota hän sormillansa tuon tuostakin kosketteli. Vihdoin kuuli Rönneqvist hänen hiljaa mumisevan:
»Ei koskaan, ei koskaan…» ja taasen: »ei koskaan!»
Sillaikaa kun Vilhelmi ja Rönneqvist keskustelivat, oli ihmisiä tullut huoneesen. Toverukset eivät heidän tuloansa huomanneet. Mutta nyt lähestyi pöytää, minkä ääressä he istuivat, koko joukko vanhempia ylioppilaita. Onnea siinä toivotettiin Vilhelmille ja hänen kylmää kättänsä puristettiin. Vilhelmillä ei ollut mitään vastata onnentoivotuksiin; mutta hänen vastaustaan ei suuresti kaivattukaan, sillä vastatulleilla oli paljon puhumista.
Pöydän ääressä, missä Vilhelmi ja Rönneqvist äsken kahden istuivat, istui pian koko joukko. Siellä kuultiin nyt päivän uutiset ja mitä muuten kuullaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa lauma ylioppilaita on koolla. Siellä puhuttiin tutkinnoista, siellä juteltiin Kilpisen venykkeistä, jotka nyt olivat saavuttaneet korkeimman maineensa, ja muista päivän asioista.
»Oletteko kuulleet, että Sult ja Kåhrström ovat karanneet?» kysyi äkkiä eräs tovereista. »Hyvänmakuisen ja sakean liemen ovat he jälkeensä jättäneet!»
»Vai karanneet! Eipä kummaa, että ukko Björk, jonka äsken kadulla näin, oli mielestäni jotenkin alakuloinen. Hän oli, kuten olen kuullut, suurissa asioissa Sultin ja Kåhrströmin kanssa».
»Minä jo aamulla kuulin tuosta karkaamisesta, ja kuulinpa arveltavan, että Björkin täytyy tehdä konkurssi sen tähden».
»Ah! Sepä lienee syy, miksi ei nuorta Björkiä tänään täällä nähdä. Saas nähdä, miten nyt käy hänen ulkomaanmatkansa!»
»Isä Björkiähän on pidetty varakkaana, jopa rikkaanakin miehenä. Sen lisäksi hän aina on ollut varovainen; on mahdotonta, että hän umpisilmäisesti olisi luottanut Sultiin ja Kåhrströmiin».
»Ja hänen uusi rautatehtaansa! Sehän antaa 40 prosenttia, jos saa poika
Björkiä uskoa».
»Häntä en suuresti usko muissakaan asioissa, saati sitten, kun hän omistansa puhuu. Kummallista, kuinka hän on muuttunut. Ennen oli hän suorapuheinen, mutta siitä saakka, kun hän Löfin kanssa rupesi seurustelemaan, tuli hänestä ihan toinen mies».
»Minun mielestäni ansaitsee hän täydellä syyllä ne rukkaset, jotka hän on saanut».
»Hän ei ole niistä millänsäkään».
»Siltä näyttää. Mutta, jos nyt hänen isänsä menee konkurssiin, niin… En sano muuta kuin että nuoren Björkin morsian oli rikas. Hyvä olisi hänellä nyt semmoinen».
»Onko kukaan teistä kuullut Löfistä? Kummallista, miten pian hän kameraalitutkintonsa suoritti, kun hän sille tielle oli päättänyt antautua, ja miten pian hänen onnistui saada virka».
»Häntä ei ollut helppo ymmärtää. Hän oli hupainen toveri, sitä ei voi kieltää. Mutta ne, joiden seurassa hän hupaisuuttaan näytti, ovat kyllä saaneet siitä maksaa. Hän osasi erinomaisen hyvästi elää toisten kustannuksella».
»Sen kyllä Björk tietää».
»Ja Antero Rotherkin, vaikka tämä ymmärsi aikanaan päästä hänestä erilleen».
»Minä luulen, että kaikki, mitä Löf teki, oli syvästi ajateltua. Eipä hänelle koskaan kelvannut ystäväksi se, jolla ei ollut hyvästi rahaa».
»No, jos hän, niinkuin minäkin luulen, aina katsoi omaa hyötyänsä ja etuansa, niin lienee hänellä ollut joku salainen syy, joka niin äkkiä sai hänen kääntymään ihan toiselle radalle. Sillä korkeammalle kuin henkikirjoittajaksi pyrki hän alussa varmaankin».
»Etkö sinä tiedä mitään hänestä?» — kysyi eräs tovereista kääntyen
Vilhelmiin.
Vilhelmi ei ollut kumppaleinsa jutellessa puhunut sanaakaan. Kun Sultista ja Kåhrströmistä kerrottiin, kuuli hän tuskin mitä puhuttiin. Hänen hiljaisuutensa ei käynyt tovereille kummaksi, sillä viime vuosina oli hän aina ollut tällainen. Mutta kun Löfistä ruvettiin puhumaan, heräsi hän, ja että hän nyt puhetta seurasi, näkyi siitä, että hänen silmänsä aina olivat luodut puhujaan. Kun nyt kysymys hänelle tehtiin, säpsähti hän ja vastasi:
»En tiedä muuta, kuin että hän asuu kotipitäjäässäni».
Vierimmäisen pöydän luo, jossa istui kaupungin kauppamiehiä, tuli nyt raatimies X. Ylioppilaitten silmät kääntyivät häneen, niinkuin tuliaan ainakin, ja kun tämä toveriensa pariin istui, kuulivat ylioppilaat hänen sanovan:
»Kauppias Björk jätti äsken konkurssianomuksen. Ja sen mukaan on hän melkein häviön oma. 150,000 omaisuutta, 130,000 velkaa».
»Sitäpä tässä jo aavistettiin» — sanoi eräs kauppias. »Tiedetäänkö syytä konkurssiin? Luultavasti Sult ja Kåhrström?»
»Siltäpä näyttää; mutta vaikea on vielä päättää, miten asian todellinen laita on».
»Ja tiedetäänkö varmaan, minne Sult ja Kåhrström ovat paenneet?»
»Ei varmaan, mutta arvattavasti Englantiin».
»Tiedetäänkö, kuka tämän konkurssin kautta tulee enimmän kärsimään?» — kysyi eräs ylioppilaista, joka näkyi olevan tuttu raatimiehelle.
»Ei varmasti; mutta näyttääpä siltä, kuin tulisi koko joukko yksityisiä konkurssiin sekaantumaan», vastasi raatimies.
Mutta ne asiat, jotka kauppamiehiä huvittavat, eivät huvita ylioppilaita. Nämä eivät huolineet ruveta asiaa punnitsemaan, niinkuin kauppiaat tekivät. Kun olivat uutisen kuulleet, olivat he tyydytetyt, ja pian sen jälkeen kuultiin heidän juttelevan ihan toisista asioista.
Aksel Rönneqvist, joka oli ottanut vilkkaasti osaa toveriensa jutteluihin, oli tuon tuostakin luonut silmänsä Vilhelmiin ja nähnyt, että tämä, kun ei enää Löf ollut puheen esineenä, taasen oli vaipunut entisiin mietteisiinsä. Kun Vilhelmi ennen oli joskus poissa kodistaan viettänyt iltaansa, joka kumminkin ani harvoin tapahtui, ei hän koskaan kauan ollut viipynyt. Nyt hän näkyi unohtaneen ajan juoksun, sillä kello oli jo jotenkin paljon, eikä vielä Vilhelmi lähtöä tehnyt. Rönneqvist näki, ettei Vilhelmi ensinkään tietänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän koetti nyt huomauttaa häntä, missä paikassa he nyt olivat, ja kysyi:
»Eikö tilata ruokaa? Kello on jo kohta 12».
»Ei minun ole nälkä», vastasi Vilhelmi.
Mutta tämä kysymys oli kumminkin herättänyt Vilhelmin. — Vastaukseensa liitti hän heti: »Mutta voimmehan kumminkin syödä».
Toverukset tilasivat ruokaa. Rönneqvist söi mielihalulla, mutta
Vilhelmi tuskin sitä maistoikaan.
Nyt vasta huomasivat toverukset, että Vilhelmi oli toisellainen kuin ennen, ja eräs heistä lausui:
»Mikä hitto nyt Vilhelmiä vaivaa? Totta on kyllä, että jumaluusoppi miehensä elättää, mutta ruoka ei kumminkaan syömättä vatsaan pääse».
Toiset nauroivat. Mutta Vilhelmi työnsi tyköään lautasen ja lausui: »Ei minun ole nälkä». Sitten nousi hän äkkiä, ja noustessaan kuultiin hänen hiljaa mumisevan:
»Ei koskaan!… Ei koskaan!… Ei koskaan!»
Akseli Rönneqvistin kanssa erosi hän seurasta. Hänen syntymäpäivänsä oli mennyt. Kello löi 12.
»Kummallista, miten tuo jumaluusoppi saa ihmisen riivatuksi» — sanoi eräs tovereista, joka pitemmän aikaa oli Vilhelmin tuntenut. — Ennen oli hän, ellei juuri iloinen, niin kumminkin hupainen poika; mutta niin pian kuin hän jumaluusoppia rupesi lukemaan, muuttui hän ihan toiseksi ihmiseksi.